Kesäyön uni

Heräsin kun jokin kutkutteli jalkapohjaani. Tuuletusikkunaa pidin öisin aina auki sillä oli tukalaa nukkua. Tältäkö alkava ilmastonlämpeneminen tuntui? Tätäkö tulisi olemaan, tämäkö olisi uusi normaali? Kesäyötkään eivät sinä kesänä olleet erityisen kylmiä, vaan kuumia, trooppisia, niin kuin uutistenlukija niitä sanoi. Minä en pitänyt trooppisuudesta, kaipasin viileyttä, tuulenvirettä auringon kuumentamalla iholla.

Yöperhosen siivet saivat aikaan sen kutituksen jalkapohjissani. Se oli löytänyt tiensä huoneeseeni, seurannut kattolampun valoa ja räpytellyt sisään tuuletusikkunan pienenpienestä aukosta. Se istuutui isovarpaani päälle, sen pienet jalat kutittivat isovarpaan herkkää ihoa. Se tutki pintaa, etsiskeli valoa. Olin sammuttanut pöytälampun hetkeä aiemmin, sen se oli havainnut ulkoa ja kenties yrittänyt sen luo. Mutta olin lampun sammuttanut. Olin sammuttanut valon tietämättäni, kuinka se oli sitä himoinnut. Himoinnut valon lämpöä ja hohtavaa valoa. En oikeastaan tiennyt niistä otuksista yhtään mitään, en siis sitäkään, miksi ne pyrkivät valon luokse.

Koetin olla liikkumatta, jottei perhonen säikähtäisi ja lentäisi pois, vaikken hyönteisistä välittänyt. Se pyöri varpaan päällä, tutkisteli sitä, varmasti sen ensimmäinen isovarpaan kärki, jonka näki. Pienten jalkojen liikkuminen kutitti kuitenkin ihoani niin, että paikallaan pysyminen oli mahdotonta. Liikautin jalkaani ja perhonen lehahti ilmaan, siivet räpsyivät mahdotonta tahtia. Kuin kolibreilla luontodokumenteissa. Tosin kolibrit ovat värikkäitä, kauniita lintuja. Tuoko ilmastonmuutos nekin tulevaisuudessa Suomeen? Tämä perhonen oli harmaanruskeantumma, ei värikäs, kuin perhoset yleensä. Sen ulkonäkö karmi.

Katselin ulkoa sarastavaa sinisyyttä kaihtimien säleiden välistä. Pian se vaihtuisi aavistuksen oranssiin ja siitä keltaiseen. Aurinko nousisi ja kuumentaisi huoneen, mikäli se ehtisi edes viilentyä parin hassun tunnin aikana. Kosteuden takia niityt ja pellot olisivat saaneet päälleen sumuisen vaipan, uhkaavan mutta upean näköisen. Linnut alkaisivat laulaa ja aamun ensimmäiset ahkerat nousisivat herätyksen pakottamina.

Jostain kuului henkilöauton jarrutus, äkkijarrutus, jota harjoiteltiin autokoulussa. Ajo-opettajien suosikkiharjoitus, oppilaan ei niinkään. Sehän sujui jo ensimmäisellä kerralla. Kuulin myös perhosen siipien läpinän. Se liikkui jossain katonrajassa. En uskaltanut ottaa puhelintani yöpöydältä, sillä perhonen olisi tullut valon luo ja olisin pelästynyt sitä. Kuuntelin vain hiljaisuutta ja yritin paikantaa perhosta, mutta se oli jo laskeutunut. Se saattoi olla laskeutunut tyynylleni, taulun päälle, kirjahyllyyn, minne lie. Silmäni alkoivat kuitenkin painua kiinni, ja luovutin. Väsymys vei voiton.

Näin unessani kauniin kukkakedon, sellaisen jonka olin nähnyt aiemmin selatessani Pinterestiä. Olin paljain jaloin ja tiesin olevani unessa. Kukkasten lehdet sipaisivat nilkkojani ja kukkien tuoksun outo sekoitus marssi nenääni. Aurinko ei tuntunut tekevän vaurioita iholleni, sen lämpö tuntui hellivän eikä se tuntunut pakottavalta, niin kuin päivisin. Kaaduin keskelle orvokkeja, en pelännyt hyönteisiä, halusin hukkua ketoon. Tiedostin edelleen olevani unessa ja nautin. Tiedostin ja tunsin kroppani, levitin raajani x-muotoon ja tein lumiukkoja kukkasten keskellä. Nappasin käteeni lupiinin ja orvokin, haukkasin orvokista palasen. Se maistui hattaralta.

Isoäitini kutsui minua. Kyynel valui poskeani pitkin, halusin halata häntä. Oli paljon kerrottavaa. En kuitenkaan nähnyt häntä kun nousin istumaan kukkien keskeltä. Katsoin ympärilleni mutten nähnyt häntä. Hän kutsui taas nimeäni. Toinen kyynel valui poskelleni, isoäidin ääni kertoi hänen olevan kivuton. Hän kertoi olevansa rauhallinen ja ikävöivänsä minua. Tunsin lämmön poskellani, eikä se ollut aurinko. Kuin isoäiti olisi laittanut kätensä poskelleni ja kuivannut kyyneleeni. Kerroin hänelle elämän tuntuneen oudolta ilman häntä, kaipasin teehetkiä hänen kanssaan. Kaipasin sanomalehtien lukua isoäidin kanssa. 

Tajusin olevani unessa. Nousin seisomaan ja skannasin kedon läpi, ei jälkiäkään toisesta ihmisestä. Käsistäni valui verta, tunnistin sen unessa hieksi. Hiki valui oikeasti kehollani, mutta aivoni tulkitsivat sen unessani vereksi. Avasin silmäni, auringon ujo valo teki jo tuloaan kaihtimien säleiden välistä. Hiki valui otsaltani. Tarkkailin ympäristöäni, yöperhonen seisoi kädelläni. Pelästyin kovin. Se ei lähtenyt vaikka liikahdin. Nostelin kättäni ylös alas, eikä se liikahtanut. Se ei lähtenyt edes silloin, kun nousin istumaan juodakseni. Puhalsin perhosta päin jolloin se nousi siivilleen ja lensi kasvojani päin pimeässä huoneessa. Se kiersi pääni lentämällä kaksi kertaa, kunnes se poistui tuuletusikkunan pienestä rakosesta jo lämpenevään kesäaamuun.

Kulttuuri Runot, novellit ja kirjoittaminen

valmistujaisilta

Tämä teksti syntyi toukokuun viimeisinä päivinä. Saimme luokassa tehtäväksi toivoa, millaisen tarinan haluaisi lukea. Sen jälkeen, jokaiselle arvottiin parit, jotka kirjoittivat toisilleen sen tarinan, jota oli toivonut. Kirjoitin tämän luokkatoverilleni, joka halusi lukea tarinan bi-rakkaudesta, ripauksella polyamoriaa.

 

 

Sara oli soittanut aamulla, mutten ollut herännyt. Hän oli varmasti saanut tiedon valmistumisestaan, mikä oli juhlan paikka. Minäkin olin onnellinen, olin ollut kauniissa unessa. Sain unessa asunnon, jota olin käynyt katsomassa edellisellä viikolla. Asunto ei ollut ihan keskustassa, mutta hyvien kulkuyhteyksien lähellä. Alakerrassa oli sekä pizzeria että kuppila. Talo oli vaalea, jos aurinko paistoi tietystä kulmasta, se näyttäisi kuulemma vaaleanpunaiselta.

Soitin Saralle heti noustuani. Hän itki puhelimeen, onnesta tietenkin, ja se sai myös minun kyynelkanavani auki. Lupasin lähteä hänen luokseen, juhlisimme ensin ihan kahdestaan. Kumpikin pidimme intiimeistä juhlista, emmekä juuri käyneet enää yökerhoissa. Astuin ulos kadulle ja haistoin kukkivat tuomet ja lämpimät kadut. Ihmisiä oli liikkeellä sinä aamupäivänä paljon, varmasti muita juurivalmistuneita. Poikkesin ärrän kautta, hain suklaata ja viinirypäleitä. Kassalla oli mies, Aapo, jota en tuntenut, luin vain nimilapun. Aapo hymyili minulle ja heilautti pitkiä hiuksiaan, minä hymyilin takaisin, hymyilin aina kaikille, hyvännäköisille tosin useammin.

-Aamu, sä tulit! Sara huudahti avatessaan oven ja nähdessään minut. Hän hyppäsi syliini ja kannoin hänet eteiseen, emme pitäneet julkisista hellyydenosoituksista emmekä siis antaneet niitä. Annoin Saralle suklaalevyn ja viinirypäleet.

-Onnea rakas, ja anteeksi etten vastannut aamulla puhelimeen, arvaat varmaan…

-Mä arvasin kyllä. Kiitos kulta, ja tärkeintä on se että sä olet nyt täällä. Tuus keittiöön, laitoin aamukahvit tulemaan, tuskin olet ehtinyt juomaan, Sara sanoi, otti käteni ja johdatti minut keittiöön. Hän oli kattanut myös leipää ja leivonnaisia pöytään. 

Meillä kummallakin oli vapaapäivä. Makasimme sängyllä monta tuntia ja kuuntelimme lokkien kirkumista. 

-Haluaisitsä lähteä tänään jonnekin? Sara kysyi.

-Ai niinku minne? kysyin.

-Mennään vaikka illalla juhlimaan. Kunnolla.

-Ai sinä haluut vetää papereitten kunniaks perseet?

-Todellakin, Sara sanoi ja kumartui päälleni suutelemaan minua. Mahanpohjassani tuntui lämmin ja hyvä tunne. Tartuin Saraa lantiolta ja katsoin hänen siniharmaisiin silmiin. Kauneimmat ikinä näkemäni silmät. Suutelimme uudelleen, ja uudelleen. Sara laittoi kätensä hiuksiini ja tukisti leikkisästi. Puraisin hänen alahuultaan. Sara vetäytyi hitaasti pois ja hymyili. Iskin hänelle silmää.

-Pitäskö tilaa pitsat, kuiskasin.

-Tilataan.

Istuimme lattialla syömässä. Päivä alkoi taittua jo iltaa kohden.

-Arvaa mitä, sanoin.

-Nooo, Sara sanoi katsoen samalla pitsaansa hypnotisoituneena.

-Kävin tänään ärrällä, kuin hain ton suklaan ja rypäleet. Siinä kassalla oli ihan helvetin hyvännäköinen mies, pitkät hiukset ja jumalainen luusto kasvoissa.

-Mikä sen nimi oli? Tiedän yhden miehen joka on töissä siellä?

-Aapo se tais olla.

-AI AAPO, siis joo tunnen sen! Se on kyl aika namu.

-Se näytti kyllä vähän siltä sun yheltä eksältä, siltä Niklakselta.

-Ugh don’t bring him back, Sara sanoi ja peitti korvansa.

Kävelimme kadulla, eikä meillä ollut päämäärää. Meitä vastaan käveli paidattomia ihmisiä ja tiellä ajoi peräkanaa monta avoautoa, joista musiikki pauhasi ja bassot jumputtivat. Kesällä se ei haitannut. Aurinko oli alkanut laskemaan ja ulkona oli hieman viileää. Sara ehdotti, että menisimme meren rantaan, hän haluaisi naku-uinnille. Jotain villiä. Ranta, mille menimme ei kuitenkaan ollut täysin tyhjä. Kolmen hengen miesporukka oli rannan toisessa reunassa nuotion ympärillä.

Riisuimme itsemme alusvaatteisillemme, emme kehdanneet uida miesten nähden alasti, ja juoksimme mereen. Kylmä vesi tuntui kuumalla iholla ihanalta, ajatukset selkenivät. Auringonlasku näytti veden äärellä aina kauniimmalta. Seisoimme vierekkäin vedessä ja katsoimme aurinkoa Saran kanssa. Hän otti pinnan alla kädestäni kiinni ja puristi lujaa. Se oli hänen tapansa kertoa, että oli tilanteessa onnellinen. Puristin lujaa takaisin. 

Istuimme rannalla, pääni oli Saran olkapäätä vasten. Emme olleet puhuneet mitään sen jälkeen kun tulimme vedestä ulos. En pitänyt puhumisesta aina niin paljoa, Sara taas puhuisi koko ajan jos voisi. Kuulimme kuitenkin hiljaisuuden keskeltä ne miehet, jotka toisella puolella rantaa elämöivät. Katsoin heidän suuntaansa ja yksi heistä viittoi meitä hänen luokseen. 

-Ei mennä, ei voida tietää mitä ne haluaa, Sara sanoi.

-Ne vaikuttaa ainakin olevan humalassa ja tässä on asutusta ihan lähellä. Ja me ollaan nopeita juoksemaan, sanoin. Sain Saran vakuutettua. Kävelimme miesten luo ja he vaikuttivat oikein iloisilta nuotionsa ympärillä.

-Istukaa vaan jos haluatte, meillä on tässä pyyhkeitä, yksi miehistä sanoi ja esitteli itsensä Sakuksi.

-Mä oon Aamu ja tässä on mun puoliso Sara, sanoin ja Sara nyökkäsi miehille mutta vältti katsekontaktia.

-Täs on mun puoliso Riku ja meidän, noh ystävä Esko, Saku sanoi.

Saku oli miehistä eniten äänessä, hän vaikutti erittäin räiskyvältä ekstrovertiltä, joka jättäisi jopa Saran kaltaisen suupaltin varjoonsa. Kerroin Saran valmistumisesta ja Esko kaatoi meille muovilaseihin skumppaa.

-Miten tapasitte toisenne, Saku kysyi.

-Naarasin ton baarista mukaani, Sara sanoi ja meinasin purskauttaa skumpat suustani.

-Ei se noin mennyt! nauroin nousuhumalapäissäni.

-Ei mennytkään, kunhan vitsailin. Tinder, tinder, Sara sanoi.

-Entä te, kysyin ja osoitin sormellani Sakua ja Rikua.

-Yhteisten tuttujen kautta, Riku sanoi.

-Ja sinä olet siis heidän ystävä, kysyin jatkokysymyksen. Miesten kehonkieli muuttui hieman rentotuneemmaksi ja he hieman nauroivat.

-No itse asiassa me kolme ollaan… 

-Me ollaan kolmisteen, siis yhdessä, Saku sanoi.

-Aivan, anteeksi kauheasti, en tajunnut… 

Tunsin kuinka puna nousi poskilleni, olin juuri nolannut itseni ja miehet varmasti pitivät minua idioottina.

-Ei se mitään, ei hätää, oikeasti, Saku sanoi ja katsoi minua lempeästi. Siinä hetkessä tunsin helpotuksen tunteen. 

Miehet kertoivat meille myös hauskoja tarinoita ulkomaanmatkoiltaan. Aikoivat kuulemma heti lokakuussa matkustaa uudelleen Saksaan Oktober-festeille. He vaikuttivat todella mukavilta ja vaihdoimmekin illan päätteeksi puhelinnumeroita. Kaljoittelukavereita kun voi aina kaivata.

Kuppilassa ei ollut kuin vain kymmenen henkilöä. Siellä ei haissut tupakka tai hiki. Tilasin bissen ja Sara lonkeron. Istuimme lähelle ulko-ovea, sillä rakastimme kesän tuoksua. Kukkivia tuomia, lupiineja, koivuja, jäähtyvää merta. Sara katsoi minua ja näytti pohtivalta.

-What’s up, kysyin.

-Mietin niitä miehiä, että wow, en ole koskaan tavannut niin avoimia ja upeita tyyppejä, Sara vastasi.

-Mä menin ainakin ihan puihin ja nolasin itseni sen kysymyksen kanssa… Katsoin tuoppiani, halusin sukeltaa olueen. Tungetteleva kysymykseni porasi aivoissani tietä muistoksi, joka ei poistuisi sieltä koskaan.

-Mitään nolannut, ei maailmasta tai ihmisistä opi jossei kysy. Etkä sä kysynyt mitenkään pahalla, nehän sanoi aluksi et ystävä. 

-On se silti aika kamalaa. Se mun kysymys siis.

-Höllää vähän tota otetta. Kelaa että sä sait uudenlaisen ihmiskohtaamisen ja oot nyt sen rikkaampi.

Tottahan se oli, Sara osasi aina sanoa minulle ne oikeat sanat oikealla hetkellä. Joimme juomamme loppuun kunnes väsymys iski. Sara, joka vielä aamulla halusi bailata kunnolla, melkein pilkki jo pöydässä ja päätimme lähteä nukkumaan. Kadut alkoivat tyhjentyä ihmisistä, jossain kaukana kuului ambulanssin ääni. Lokit kirkuivat talojen katoilla, osa käveli kadulla, niin kuin me. Kävelimme Saran luo ja näin matkalla sen talon, josta olin viime yönä uneksinut. Se, jota olin käynyt katsomassa.

-Kato, näin tosta talosta viime yönä unta, sanoin.

-Meiän uus yhteinen koti, Sara sanoi ja oli jo puoliksi unessa.

-Niin, meidän uus koti.

Kulttuuri Runot, novellit ja kirjoittaminen