Ja matka jatkuu! Heti kun saimme Townsvillessä auto alle, kaahasimme lähimpään ostoskeskukseen ihan vain siitä ilosta, että pääsimme ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kunnon kaupoille. Auton vuokrausta Queenslandissa miettiville tiedoksi, että ainakin Hertz (ja muutama muu yritys) veloittavat alle 25-vuotiailta nuoren kuskin lisää. Itselläni tuon maagisen iän saavuttamiseen oli jäljellä enää kaksi ja puoli viikkoa ja myyjä oli reilu ja totesi, ettei tuossa ajassa niin huimaa henkistä kasvua tai ajotaitojen kehitystä enää tapahdu, että minulta tarvisi lisämaksua periä. Nimmarit paperiin ja auton kunnon pikatarkastus ja saimme vihdoin asettaa navigaattorin osoittamaan Cairnsiin. Matkaa oli edessä n. 350 km ja päätimme ajaa sen päivässä. Vasemman puolen liikenne oli minulle jo tuttu juttu mutta isommassa kaupungissa ajaminen hermostutti. Ensimmäisessä liikenneympyrässä kävi läheltä piti tilanne viereisellä kaistalla ympyrää kiertävän auton kanssa kun en ollut omasta suunnastani täysin varma ja pariin otteeseen otimme väärän tien tai kaistan mutta päästyämme highwaylle loppumatka olikin pelkkää suoraa tietä. Tuuli pisti Pelle Miljoonan soimaan Oonan räpsiessä maisemakuvia. Mitä pohjoisemmaksi ajoimme, sitä vihreämmäksi, rehevämmäksi ja vuoristoisemmaksi maisema muuttui. Lähestyimme Wet Tropics-nimistä aluetta (suomeksi paras löytämäni käännös on Queenslandin tropiikki), joka on valittu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Alue käsittää useita luonnonpuistoja ja maailman vanhimman sademetsän Daintreen. ”Märässä tropiikissa” asuu kymmeniä kotoperäisiä eläin- ja kasvilajeja ja luonnon monimuotoisuutta näillä alueilla voisi kuvailla monilla ylistävillä adjektiiveilla mutta parhaan kokemuksen luonnollisesti saa lähtemällä itse tutkimusmatkalle.

Kohti pohjoista!

Olimme varanneet Cairnsista hostellin viideksi yöksi. Tämä voi kuulostaa pitkältä ajalta samassa paikassa mutta siihen oli syynsä. Cairns on n. 150 000:n asukkaan pikku kaupunki, josta on muodostunut tukikohta monille matkailijoiden suosimille kohteille. Kaupungin ympäristö tarjoaa paljon nähtävää n. 200 kilometrin säteellä ja suosituimpia kohteita ovat iso valliriutta (The Great Barrier Reef), Daintreen sademetsä, Cape Tribulation, joka maailman ainoa paikka, jossa kaksi Unescon maailmanperintökohdetta kohtaavat, sekä Athertonin pöytävuoret, ylänköalue, johon mahtuu vesiputouksia, luonnonpuistoja ja mutkaisia vuoristoteitä. Cairnsista löytyy kaikki peruspalvelut ja kaupunkia voisi kuvailla rennoksi, vieraanvaraiseksi ja trooppiseksi. Verrattuna esim. Townsvilleen, Cairnsiin on asettunut enemmän eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Tällä alueella on myös enemmän aboriginaaleja kuin eteläisessä Queenslandissa. Huolimatta siitä, että kyseessä on rannikkokaupunki ei lähiseudulla ole kunnon uimarantoja ja niimpä keskelle kaupunkia on päätetty rakentaa laguuni hiekkarantoineen.

Koska saavuimme Cairnsiin myöhään perjantai-iltana, emme tehneet lauantaille mitään suunnitelmia. Päädyimme kävelemään ympäri kaupunkia ja kävimme varaamassa seuraavalle aamulle reissun isolle valliriutalle. Meille kolmelle siskolle on selvää, että oltiinpa missä päin maailmaa tahansa, testaamme kaikki uudet jäätelömaut ja tarkistamme ensimmäisenä uudessa kohteessa onko siellä mahdollisesti jukurttijäätelöpaikkaa. Jäätelön suurkuluttajina en siis voi olla lisäämättä tähän seuraavaa kuvaa.

Seitsemäs taivas.

Lauantaina oli uudenvuodenaatto mutta eihän se ilman lunta mennyt ollenkaan tajuntaan. Lähdimme kuitenkin illalla kävelemään rantakatua pitkin katsomaan ilotulitukset ja räiske oli kyllä massiivinen. H-hetkeä odotellessa viereeni eksyi istumaan intialaismieskolmikko ja vaihdoimme muutaman sanan. Vierustoverini oli hyvin kiinnostunut millainen on naisten asema Suomessa ja kerroin, että olemme yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Jostain syystä häntä myös kiinnosti miten avioliitot järjestetään (valitsevatko vanhemmat tulevan vaimon/miehen) ja kerroin, ettei mitenkään. Valitsemme itse kumppanin, JOS valitsemme. Kun herra yritti opetella tavaamaan nimeäni oikein lisätäkseen minut facebook-kaveriksi esitin Tuulille ja Oonalle hienovaraisen toiveen, josko voisimme siirtyä vähän matkan päähän ja jättää hyvästit tälle vaimonhakureissulla olleelle hepulle.

Lauantai koitti liian pian liian lyhyiden yöunien jälkeen. Läksimme aikaisin satamaan tietämättä mitä odottaa risteilyltä. Kymmeniä miljoonia vuosia vanha iso valliriutta on n. 2300 km pitkä ja kattaa 344 400 neliökilometrin alueen. Riutta kuuluu luonnollisesti myös Unescon maailmanperintökohteisiin. Olimme valinneet Sunlover Cruisen päiväreissun Moore-riutalle, yhdelle vajaasta kolmestatuhannesta riutasta (tätä ennen emme edes tienneet, että jokaisella riutalla on oma nimensä). Pakettiin kuului snorklausvälineet, lounas, kalojen ruokintaa ja vedenalaisen maailman ihmettelyä lasilattian läpi niille, jotka eivät halunneet kastua. Koska emme omista kameraa, jolla voi ottaa vedenalaisia kuvia, päätimme vuokrata sellaisen. Katuisimme varmaan loppuelämämme jos emme olisi niin tehneet. Matka riutalle kesti yli tunnin ja henkilökunta käytti ajan tehokkaasti kertomalla snorklauksen perusteista ja siitä, miksi valliriuttaa tuli suojella. Kaikki roskaaminen oli luonnollisesti kielletty, samoin koralleihin ja kaloihin koskeminen sekä kaikenlaisten vedenalaisten matkamuistojen mukaan ottaminen. Olimme kaikki ensimmäistä kertaa elämässämme snorklaamassa ja tekniikan opetteluun kului hetki. Vaikka olen muutamilla ulkomaanreissuilla ollut paikoissa missä snorklaaminen on ollut mahdollista en ole uskaltautunut kokeilemaan. Tunne siitä, etteivät jalat yllä pohjaan ja joudun jättiaaltojen varaan on ottanut liiaksi vallan.

Näissä asuissa ei missään nimessä tunne itseään ainakaan viehättäväksi mutta kaloja se tuskin kiinnostaa.

Aluksi räpiköinnistä ei meinannut tulla mitään. Oonan lasit täyttyivät suolavedellä ja minä nielin vähintään puolilitraa merivettä putkea pitkin, kunnes Tuuli ihmetteli miksi pidän suuosaa kuin tuttia.”Se pitää laittaa kokonaan suun sisälle!”. Kas kun helpotti. Kun henki kulki ja lasien läpi näki, oli katsaus pinnan alle mykistävä. Sanoimme kaikki äänettömän VAU:n. Hienointa ja vaikuttavinta mitä olemme koskaan nähneet. Jälleen tuli todettua, että luonnon omat nähtävyydet peittoavat kaikki ihmisten rakennelmat ja luomukset mennen tullen. Snorklausalue oli rajattu ja lautalla oli uimavalvojia turvaamassa selustaa. Jälkeen päin kun olen selittänyt kasvotusten ystäville millaista riutalla oli en ole tiennyt mistä aloittaa. Haju- ja makuaistin näkökulmasta meren tuoku on suolaisen raikas kuten Suomessakin. Näköaisti olikin sitten kaikkein aktiivisin koko päivän. Koralleja on kaiken muotoisia ja näköisiä kaikissa sateenkaaren väreissä. Sekaan mahtuu simpukoita ja kiviä, lukematon määrä erivärisiä ja -kokosia kaloja ja tietyillä riutoilla myös kilpikonnia ja meduusoja. Meille kerrottiin, että Moore-riutalla ei ole tavattu kaikkein tappavimpia meduusoja mutta olimme silti varuillamme kun nämä läpikuultavat, muovisen näköiset otukset lilluivat lähettyvillämme. Itse polskin vikkelään aina muutaman metrin päähän, sillä vaaratonkaan polttojälki ihossa ei houkutellut. Meillä oli nelisen tuntia aikaa ihailla riuttaa ja jätimme välistä mm. kalojen ruokinnan ja lasilattian läpi näkyvät maisemat. Saimme paljon enemmän irti ollessamme itse vedessä. Aika oli aivan liian lyhyt, sillä olisimme voineet snorklata loputtomiin mutta ehdimme onneksi tutkia Mooren melko perusteellisesti. Korallit itsessään eivät olleet meren pinnasta kuin 1-5 metrin päässä mutta niiden keskellä saattoi näkyä pelottavan mustia aukkoja, joihin kalat välillä pyyhälsivät. Kävimme myös riutan reunalla, josta alkoi loputtoman syvä meri. Olo oli melko pieni ja nöyrä turkoosia maisemaa katsellessa. Luonnon omassa akvaariossa pääsimme lähelle kaloja, jotka eivät meistä pahemmin piitanneet. Jouduimme välillä jopa parin sentin mittaisten tuhansien pikkukalojen muodostaman parven reitille. Valitettavasti emme tienneet kaloja nimeltä seeprakalaa lukuunottamatta mutta Tuuli löysi animaatiosta tutun Dorin ja bongasimme erään valtavan metrin mittaisen yksilön. Vedenalaisen maailman desibelit eivät ole korkeat ja pääsimme kuulemaan kuinka kalat naputtivat simpukoita kiviä ja koralleja vasten saadakseen syötävän osan ulos. Vedenalaisista kuvista ei ikävä kyllä välity sama värimaailma ja etäisyys kuin luonnossa mutta kuvat näyttävät maisemat kuitenkin pääpiirteissään.

Vapauden tunne! Olo oli kuin kalalla vedessä.

Rotkoja meren syövereihin.

Siinä missä valliriutta päättyy ja loputon syvyys alkaa.

Muotoja, värejä, piikkejä, kaloja….

Korallipeiton ympäröimä jättisimpukka, johon olisi mahtunut istumaan.

Isoin näkemämme kala. Leuka olisi riittänyt haukkaamaan nilkan poikki mutta tällä evänheiluttajalla ei ollut nälkä.

Myöhemmin mielen valtasi suru ja riittämättömyyden tunne sen vuoksi, että iso osa valliriutasta on tuhoutumassa ilmaston lämpenemisen vuoksi. Korallit menettävät värinsä ja kuolevat. Miksi ihmisellä on tapana tuhota aina suoraan tai välillisesti tällaiset arvokkaat kohteet ja niiden merkitys ymmärretään vasta liian myöhään? Turismin rajoittamisesta alueelle on keskusteltu mutta tässä maailmassa se on raha joka puhuu ja toistaiseksi suurempiin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Vedenalainen maailma on ihan oma maailmansa ja on hienoa, että suojelutyötä tehdään koko ajan jossain määrin. Koen olevani etuoikeutettu sen vuoksi, että ehdin nähdä tämän paratiisin vielä sen ollessa voimissaan ja uudenvuodenlupauksena päätin tehdä päivittäin edes yhden ilmastoteon ja vaikuttaa ruohonjuuritasolla siihen, että tällaiset ihmeet säilyisivät. Kokekaa iso valliriutta vielä kun mahdollista, sillä tämä on luonnonnähtävyys numero yksi!

Meidän aussivuoden yksi kohokohdista tulee ehdottomasti olemaan joulu-tammikuun itärannikon reissu. Nostimme tapaninpäivänä kytkintä Ayrista ja greyhound kuljetti meidät n. 80 km pohjoiseen Townsvilleen. Tämä Oulun kokoinen kaupunki ei kuitenkaan ole matkailijan näkökulmasta erityinen ja rehellisesti sanottuna sen ulkomuoto on yksi rumimmista, joita olen nähnyt. Pienenä piristeenä katukuvassa olivat kuitenkin vanhat länkkärityyliset kaarevakattoiset rakennukset. Koska viivyimme kaupungissa yhden yön niin päätimme katsoa mikä olisi kaikkein vierailemisen arvoisin nähtävyys. Valinta ei ollut vaikea ja läksimme mukavalle lihasjumpalle Castle Hill-kukkulalle. Kivikkoinen maasto loi omat haasteensa mutta huipulle päästiin ennen auringonlaskua ja näkymmät eivät olleet hullummat.

Castle Hillin päällä.

Townsville toimii lähtöpaikkana n. 20 minuutin lauttamatkan päässä olevalle Magnetic Islandille, josta päätimme aloittaa reissaamisen. Kuten moni muukin paikka Australiassa niin myös tämän nimi liittyy Kapteeni James Cookiin. Purjehtiessaan Australian rannikolla 1770 Cookin kompassin neula ei toiminut normaalisti ja herra otaksui tämän johtuvan saaren magneettisesta vetovoimasta. Asiaa on tutkittu jälkeen päin ja Cookin luulot todettiin vääriksi. Saaren nimi kuitenkin jäi voimaan, vaikka aboriginaalit olivat nimennet paikan omalla kielellään jo paljon ennen eurooppalaisia. Tänä päivänä kaksi kolmasosaa saaresta on luonnonpuistoa ja loput alueet 2000 asukkaan omistuksessa. Kaikki asutus ja matkailumajoitus on keskittynyt itäosaan ja länsipuolelle pääsee ainoastaan patikoimaan. Patikointi osoittautuikin parhaaksi tavaksi tutustua ympäristöön ja kolmen päivän aikana kävimme joka päivä kävelemässä yhden vaellusreitin. Koska Magnetic Island toimi puolustusasemana toisen maailmansodan aikaan, on ympäristössä nähtävissä vielä sodanaikaisia rakennelmia. Vaellusreiteillä yhdistyivät näin ollen luonto ja historia. Ensimmäisenä päivänä kävelimme The Forts Walkin, joka on reiteistä suosituin, yksi pisimmistä ja tunnetuin. Heti alkumatkasta törmäsimme kahteen koalaan ja olimme kaikki haltioissamme! Magnetic Islandilla elää n. 800 koalaa ja ne ovat kooltaan pienempiä kuin muualla Australiassa. Tansanian reissulla opin, että leijonat nukkuvat vuorokaudessa keskimäärin 20 tuntia mutta koalilla on vähintäänkin yhtä hyvät unenlahjat. Ne käyvät hereillä n. 4 tuntia vuorokaudesta syödäkseen. Annoimme koalien torkkua rauhassa ja tyydyimme kuiskuttelemaan ja ihailemaan niitä turvallisen matkan päästä. Tämä eläin jos joku osaa ottaa rennosti.

Hostellimme tarjosi mahdollisuuden syödä aamiaista koalien kanssa mutta koska emme halunneet tukea ajatusta ”koala ihmisen lemmikkinä” jätimme tämän kokemuksen väliin.

Rentoa rennompikin yksilö päivänokosilla.

Ja toinen hereillä oleva karvakuono, joka kiepsautteli itseään oksalta toiselle ikään kuin esityksenä meille.

Näkymää The Forts-reitin varrelta. Reitti vie korkean kukkulan päälle, jossa seisoo edelleen vartiotorni toisen maailmasodan ajoilta.

Hyppy historiaan sodan aikaisiin raunioihin.

Majapaikkanamme toimi Bungalow-tyylinen hostelli, jossa oltiin luontoa lähellä. Gekot ja muurahaiset viihtyivät samoissa tiloissa ja utelias wallabi (pieni kengurulaji) kävi katsastamassa josko keittiön läheisyyteen olisi tippunut herkkuja. Eräänä iltana kävimme katsomassa Horseshoe Bayssa auringonlaskua ja paluumatkalla päidemme yllä kävi lepatus ja kahina mutta linnuiksi luulemamme otukset olivatkin jättimäisiä lepakoita ja loivat hieman kauhuelokuvan tunnelmaa. Kokonsa puolesta ne peittosivat mennen tullen ne pari yksilöä, joita olen nähnyt Suomessa. Magnetic islandilla on parisenkymmentä lahtea ja toisena päivänä kävimme patikoimassa jyrkän mutta lyhyen reitin kahden eri lahden välillä. Päädyimme erehdyksessä nudistirannalle jonne ainoat kulkuyhteydet olivat patikointi viidakon läpi tai oma vene. Ranta ei onneksi kärsinyt väentungoksesta, joten nautimme pienen piknikin kalliolla ennen kuin palasimme Horseshoe Bayn rannalle palvomaan aurinkoa. Koska Australiassa elää maailman myrkyllisimmät ja tappavimmat meduusat, on uimaan meneminen monilla alueilla riskialtista ja tapahtuu omalla vastuulla. Magnetic islandilta on tehty kolme verkoilla ja puomeilla eristettyä aluetta, joissa on turvallista kastautua meriveteen ilman turhaa pelkoa. Oona oli meistä ainoa, joka kävi pulahtamassa.

Näitä sateenkaaren väreissä lehahtelevia lintuja oli hostellin ympäristössä aina illan hämärtyessä.

Apostolin kyydin lisäksi toinen kätevä kulkupeli saarella on paikallisbussi, joka kulkee tunnin välein pohjois-etelä-suunnassa. Sahasimme tuota väliä useita kertoja ja saaren asutetut alueet tulivat meille enemmän kuin tutuiksi. Kolmantena päivänä jatkoimme patikointiharrastusta ja kiersimme hieman pidemmän reitin ja maisemat olivat taas erilaiset kahteen edelliseen verrattuna. Maisemat vaihtelivat matalakasvuisesta metsiköstä punahiekkaan ja jyrkkään vuorenrinteeseen merinäköalalla. Saimme vihiä, että erääseen lahdenpoukamaan saapuu useita wallabeja aina iltahämärissä ja halusimme ehdottomasti päästä katsomaan pikku kavereita lähempää. Vaikka wallabit olivat villejä, oli osa niistä tottunut sen verran ihmisiin, että ne tulivat hakemaan porkkanoita kädestä. Alueella oli ohjeet mitä ruokaa niille sai syöttää ja mitä ei. Saapuessamme kivikkoiselle rannalle oli paikalla useita lapsiperheitä muutaman rohkean wallabin kimpussa. Jättäydyimme itse taaemmaksi, koska eläimet näyttivät olevan silmin nähden stressaantuneita lasten kiljumisesta. Odottelimme jonkin aikaa, että innoikkamat ruokkijat olivat lähteneet ja pian kallion koloista pilkisti lisää uteliaita päitä. Wallabit totesivat meidät yhdessä tuumin vaarattomiksi ja eivät pistäneet pahakseen kun seurasimme niiden touhuja läheltä.

Wallbit herkuttelivat näiden mahtavien kivimuodostelmien lomissa.

Tämä naaras poikasineen oli meidän kaikkien suosikki. Vauva kurkisteli vähän väliä näkymiä ja sukelsi takaisin piiloon äidin pomppiessa uuden ruoka-annoksen äärelle.

Sää helli meitä koko kolmen päivän ajan yli +30 lämpötiloilla ja Magnetic island osottautui paikaksi, jossa voi viettää sekä aktiivi- että löhölomaa. Olimme liikkeessä aamusta iltaan ja tästä syystä näimme myös paljon. Kaksi päivää olisi todennäköisesti riittänyt saareen tutustumiseen mutta otimme kolmannesta päivästä totta kai ilon irti kun olimme yösijamme sinne varanneet. Perjantaiaamuna palasimme lautalla Townsvilleen ja otimme taksin autovuokraamoon. Ritolan siskojen itärannikon road trip saa vihdoin luvan alkaa!