Lapsuuteni ei ollut aivan onnellisimmasta päästä. Isä löi, äiti otti lyönnit vastaan. Taisinpa minäkin muutaman iskun saada.

Elin teini-ikäiseksi asti perheväkivaltaa katsellen. Pelottivinta on, että se tuntui normaalilta, sillä olihan se kuulunut elämääni aina. Eikö muka kaikkien isät suuttuessaan lyö tai tartu johonkin kättä pidempään? Aina sai miettiä sanojaan tarkkaan, ettei ärsyttäisi ketään. Lapsena olinkin erittäin sulkeutunut, hiljainen ja varovainen. Tiedän nyt, että en saanut kaikkea sitä rakkautta ja huolenpitoa, jonka olisin ansainnut ja tarvinnut. Perheväkivallasta ei myöskään saanut puhua kenellekään, siksi pidin suurta salaisuutta sisälläni pitkään. Nyt aion siitä puhua, jotta edes joku uskaltaisi pyytää apua tai edes saisi pientä helpotusta oloonsa. Käsittelen myös itse tapahtumia kirjoittamisen avulla, sillä vertaistukea on ollut vaikea löytää. Vanhempien väkivallasta puhutaan liian harvoin.

Aina kysytään, miksi nainen ei lähde, jos mies lyö. Pelko ja muiden arvostelu ovat varmasti suuria syitä. Perheväkivalta ei useimmiten ole pelkkää fyysistä väkivaltaa. Toinen osapuoli saattaa uhkailla vahingoittamisella muita läheisiä, tappamisella tai sosiaalisen arvostuksen menettämisellä. Varsinkin kun parisuhteessa on lapsia, uhri joutuu pelkäämään lasten puolesta. Äitini pysyi parisuhteessa vuosikymmeniä katkenneista luista huolimatta. Hän pelkäsi liikaa oman ja lastensa hengen puolesta. Hänen itsetunto oli pikku hiljaa murennettu ja ystäviin tai sukulaisiin ei voinut pitää yhteyttä. Hän suojeli sitä mitä pystyi pysymällä hiljaa ja kestämällä kaiken.

Vanhempieni suhde päättyi isäni päättäessä lähteä. Hän löysi uuden parisuhteen, mutta pelko ei väistynyt elämästämme. Hän jatkoi pelottelua ja väkivallan uhka oli edelleen olemassa. Ainoa ratkaisu oli lähteä pakoon, ja siinä katkesivat myös minun suhteeni ystäviini. Murrosikäiselle nämä suuret muutokset olivat traumaattisia, mutta hengissä pysymiseksi se oli välttämätöntä. Murrosiässä aloin vihdoin tajuamaan, että eletty elämä ei ole sitä normaalia ja että lyöminen on väärin. Kenenkään ei pitäisi sitä kestää, eikä kukaan ole sitä ansainnut.

Kuten arvata saattaa, en ole enää missään väleissä isääni. Terveen isäsuhteen puuttuessa on minun vaikeampi luottaa miehiin. Lapsuudessa koettu turvattomuus vaikuttaa arkeeni myös, vaikka olen luonnollisesti käsitellyt lapsuuttani mielessäni paljon. Koen päässeeni kuitenkin elämässäni pitkälle vaikeista lähtökohdista huolimatta. Olen selvinnyt ja oppinut nauttimaan elämästäni. Elämäni on nykyään melko hyvää, en ole koskaan ollut näin onnellisessa elämäntilanteessa. Osaan olla kiitollinen pienemmistäkin jutuista. Kaikki ei selviydy yhtä hyvin. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset tarttuvat pulloon tai tuhoavat elämänsä rippeet muilla tavoin.

Entä äitini? Vuosikymmenten ”hukkaan” heittäminen on traumatisoinut myös hänet. Hän on tarvinnut jo vuosikymmenen aikaa selviytyä väkivaltaisesta suhteesta ja itsetunnon heikentämisestä. Hänellä menee kuitenkin paremmin. Lähes kaikki fyysiset vammat paranevat. Ystävät ovat alkaneet palata hänen elämäänsä ja luottamusta muihin ihmisiin rakennetaan jatkuvasti. Viime aikoina huumori tuntuu palanneen ja elämä tuntuu paremmalta. Täysin hän tuskin kuitenkaan koskaan toipuu ja menetettyjä vuosia ei saa takaisin.

En aio väittää, että ainoastaan miehet ovat väkivaltaisia, sillä naiset osaavat olla väkivaltaisia. Omat kokemukset ovat kuitenkin isän väkivaltaisuudesta, joten siitä on helpompi puhua. Keräsin pitkään rohkeutta kirjoittaa tästä aiheesta, sillä pelkään edelleen mahdollista väkivaltaa itseäni tai äitiäni kohtaan. Toivon kuitenkin keskustelua vakavasta aiheesta, jotta mahdollisimman moni välttyisi tällaiselta kohtalolta.