Identiteettipolitiikkaa haukkuvat pääasiassa etuoikeutetut ihmiset

”Yhdysvalloista on tullut vähemmistöjen maa. Sen sijaan, että ihmisryhmien välisiä eroja peiteltäisiin, niitä juhlitaan ja korostetaan. 1960-luvulta lähtien naiset, mustat, seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat vaatineet – ja saaneet oikeuksia. Valkoisen miehen osa on ollut katsoa tätä kehitystä hiljaa vierestä”, kirjoittaa Ylen toimittaja Jari Parkkari uutisanalyysissään.

Eikä tässä vielä kaikki. Valkoinen keskivertoihminen on suorastaan uhattuna:

”Nykyään monet valkoiset kokevat kuuluvansa vähemmistöön. Monella paikkakunnalla he sitä ovatkin. Muista vähemmistöistä poiketen valkoisten ongelmia ei juuri julkisuudessa puida. Liberaali Amerikka kinastelee mieluummin transihmisten oikeudesta käyttää sukupuolensa mukaista vessaa tai palvella armeijassa”, Parkkari jatkaa.

Kelatkaa nyt vähän niitä transihmisiä! Miksi puhua niin vähäpätöisistä asioista kuin vessoista, kun meillä on nämä talouspoliittisetkin ongelmat?

Parkkari on oikeassa siinä, että Trump on käyttänyt identiteettipoliittista taistelua hyväkseen. Hän on valjastanut käyttöönsä valkoisten ihmisten pelon ja turhautumisen. Saman ovat tietysti tehneet perussuomalaiset.

”Tähän mennessä suurin Trumpin vastainen mielenosoitus järjestettiin tammikuussa, kun yli puoli miljoonaa protestoijaa saapui Washingtoniin. Mitä he vaativat? Naisten oikeuksia. Vaatimus oli erikoinen, sillä vuonna 2017 naisten asema Yhdysvalloissa on verrattain hyvä”, Parkkari ihmettelee.

No riippuu keneltä kysyy, esimerkiksi Georgiassa saatetaan olla nyt vähän  eri mieltä.

Kirjoitus on parin vuoden takaa, mutta se tiivistää hyvin sen, mikä identiteettipolitiikkaa koskevassa keskustelussa on vastenmielisintä. Se, kun etuoikeutetussa asemassa oleva ihminen kertoo, miksi identiteettipolitiikka on hänen mielestään itsekeskeistä omissa tunteissa ja mielipiteissä kieriskelyä, jonkinlaista kyvyttömyyttä ajatella yhteiskunnan ja kaikkien ihmisten yhteistä etua. Vaikka itsekeskeinen kieriskelijä on usein nimenomaan puhuja itse.

Nämä valittajat ovat lähes poikkeuksetta valkoisia ja pääasiassa miehiä. Heidän ajattelussaan on perustavanlaatuinen virhe.

Kyllä on itsekästä vaatia ihmisoikeuksia

Ei ole vaikeaa huomata, että Parkkari on lukenut Mark Lillan kirjaa The Once and Future Liberal. After Identity Politics. Lilla muistelee kirjassaan Yhdysvaltain poliittista menneisyyttä ja sitä, miten Roosevelt ajoi yhteistä hyvää sekä me-henkeä, Regan taas minäkeskeisyyttä.

”Nykyinen arvoliberaali identiteettipolitiikka on vasemmistolaista reaganismia, jossa kansalaisten solidaarisuuden on korvannut narsistinen individualismi, oman identiteettiryhmän sisään käpertyminen ja pakkomielteinen suhtautuminen rotuihin, sukupuoliin, etnisyyksiin ja seksuaalisiin suuntautumisiin, aivan kuin muita poliittisia kysymyksiä ei olisikaan”, tiivistää Jarkko Tontti Lillan argumentit Niin & Näin -lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan.

Lillasta inspiroituu myös toimittaja Oskari Onninen Imagessa: ”Poliittisesta ymmärryksestä on tullut ymmärrystä omasta identiteetistä, Lilla kirjoittaa. Analyysi on helppo laajentaa Yhdysvalloista koko maailmaan. – – Me ei olla enää me, vaan minä, minä ja minä.”

Asia on kuitenkin tismalleen päinvastoin. Juuri ne, jotka identiteettipolitiikkaa harjoittavat – lgbti-, black lives matter – ja maahanmuuttaja-aktivistit sekä feministit – ajavat pikemminkin yhteisöllistä ja heikoimmat ihmisryhmät huomioivaa politiikkaa kuin yksilökeskeisyyttä. Oikeistolainen politiikka sen sijaan keskittyy yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien korostamiseen.

Onnisen mukaan oikeisto jättää ihmisen oman onnensa nojaan mutta on tehnyt vasemmistosta kaltaisensa. On kuitenkin hieman eri asia vaatia oikeutta ajella vapaasti yksityisautolla ja tahkota rajattomasti rahaa kuin vaatia turvallisempia vessoja transihmisille tai parempaa palkkaa naisille. Kumpikohan näistä nyt oikeasti on itsekästä minäkeskeisyyttä?

Vähemmistöt riehaantuvat pikkuasioista

Lisäksi on perin outo väite, että identiteettipolitiikka sivuuttaisi talouskysymykset. Sen kauttahan pyritään parantamaan heikossa asemassa olevien taloudellista asemaa.

”Miksi identiteetti sitten on saanut etuajo-oikeuden yli kaikkien muihin yhteiskunnallisten kysymysten? Yksi vastaus on identiteettipolitiikan helppous”, Ylen Jari Parkkari kirjoittaa.

Ei, Jari. Sinun tulkintasi asiasta on helppo. Etuoikeutetun ihmisen näkökulmasta on yksinkertaisinta tulkita asia juuri näin: vähemmistöt riehuvat pikkuasioista eivätkä välitä oikeista ongelmista. Vähemmistöt vaativat oikeutta elää ilman seksuaalista häirintää, väkivallan uhkaa, syrjintää ja alistamista – eli pitävät meteliä tyhjästä.

Ovatpa he itsekkäitä, kun kehtaavat vaatia itselleen ihmisoikeuksia! Keskityttäisiinkö nyt niihin oikeisiin ongelmiin?

On suorastaan mielipuolista, että Lillan analyysi identiteettipolitiikasta on herättänyt niin vahvaa vastakaikua. Paradoksaalisesti juuri ne, jotka identiteettipolitiikkaa vastustavat, eivät näe ympärillään ihmisiä, joilla on vähemmän kuin heillä. Niitä, joiden etua heidän pitäisi myös miettiä, jos kerran väittävät ajavansa yhteistä etua.

Identiteettipolitiikka tähtää ymmärrykseen

”Korkeimman tason hukattu mahdollisuus, oppineisuudeksi naamioitua trollaamista”, kuvailee Yalessa historiaa opettava Beverly Gage Lillan kirjaa The New York Timesissa.

Lillan mielestä Trump pääsi valtaan siksi, että vasemmistoliberaalit keskittyivät liiaksi identiteettipolitiikkaan. Kirja herätti vastalauseiden myrskyn.

”Identiteettipolitiikan leima on naurettava siksi, että Amerikka perustuu valkoisen miehen identiteetille”, kirjoitti The Atlanticin toimittaja Vann R. Newkirk Twitterissä.

”Nyt kun muutkin ihmiset saavat äänestää, he valittavat tästä. Puhumattakaan siitä, että Trumpin presidenttiys on seurausta yhdestä historian menestyneimmistä identiteettipolitiikkaan perustuvista kampanjoista”, hän jatkoi.

”Identiteetti ei ole asia, jonka voi hiljaisesti laittaa sivuun yhteisten päämäärien saavuttamiseksi, varsinkin kun valkoiset miehet ovat luoneet nuo päämäärät historiassa valkoisia miehiä varten; nyt naiset, ei-valkoiset ihmiset ja lgbt-yhteisö pyrkivät tasapainottamaan yhteiskuntaa, joka on sekä tarkoituksellisesti että tahattomasti sulkenut ulos heidän oikeutensa vuosisatojen ajan”, kommentoi lukija Sara Lillan kirjoitusta identiteettipolitiikasta.

Sara muistuttaa, että esimerkiksi paperittomien siirtotyöntekijöiden oikeuksien ajaminen voi edistää muidenkin huonosti palkattujen työntekijöiden asemaa. Naisten oikeuksien edistäminen työelämässä taas saattaa parantaa kaikkien mahdollisuutta lastenhoitoon ja vanhempainvapaisiin.

Tavoitteena yhtäläinen tasa-arvo

”Identiteettipolitiikan liberaali kritiikki ei huomioi sitä, miten tärkeä rooli identiteetillä on ongelmiin liittyvän tiedon muodostamisessa ja kuinka merkittävä asia identiteettiin perustuva voimaantuminen on sosiaalisen edistyksen luomisessa”, kirjoittaa Dan Melo Aero-lehdessä.

Jotta voisimme hahmottaa asemamme maailmassa meidän tulee tietää, mihin kuulumme. Minkälaisia oikeuksia meillä on suhteessa muihin? Onko muilla niitä vähemmän kuin minulla?

”Kun Yhdysvaltain perustuslakia kirjoittavat orjanomistajat määrittelivät ihmisoikeuksia, he eivät ajatelleet, että ne pätisivät myös heidän omaisuuteensa”, Melo jatkaa.

Mustat ja homot saivat oikeutensa siksi, että heidän asemaansa verrattiin valkoisten ja heteroiden asemaan. Ja tähän taas tarvittiin identiteettipolitiikkaa. On suorastaan sokeaa väittää, että tasa-arvo-ongelmat on nyt ratkaistu eikä identiteettipolitiikkaa siksi enää tarvita.

”Identiteettipolitiikka ei edusta tyranniaa vaan reaktiota tyranniaan. Ennen kuin voimme laajentaa ja vahvistaa universaaleja oikeuksia meidän täytyy ymmärtää, missä suhteessa marginalisoidut identiteetit ovat noihin oikeuksiin nähden”, Melo kirjoittaa.

Identiteettipolitiikassa on riskinsä, jos se perustuu epärealistisiin kauhukuviin, ahdasmielisyyteen ja tiedon puutteeseen, kuten oikeistopopulismi osoittaa. Parhaimmillaan se voi kuitenkin luoda maailmaa, joka on parempi paikka myös muille kuin valkoisille jareille ja donaldeille. Eli niille, jotka eivät piehtaroi vain omissa oikeuksissaan.

Kommentit (3)
  1. Amu Urhonen
    18.4.2020, 19:24

    Tämän tekstin otsikko on ableistinen ja loukkaava. Ei sokea ole mikään synonyymi sille ettei tajua tai tahdo tajuta, se on sitä että ei ihan konkreettisesti näe. Käsittääkseni sokeat ihmiset eivät ole noin yleensä kovin rasistista porukkaa (vaikka yksilöllinen vaihtelu on suurta niinkuin muutenkin väestössä).

    1. Hei Amu, kiitos huomautuksesta, anteeksi, muutan otsikon!

      1. Vielä tarkennuksena, olisiko sokean sijaan parempi puhua ihmisestä, jolla on näkörajoite tai joka heikkonäköinen? Saatan olla väärässä, mutta kerran juttelin aiheeta erään heikkonäköisen ihmisen perheenjäsenen kanssa ja hän sanoi näin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *