Jos joku sanoo sinun omivan kulttuuria, älä heti väitä vastaan

Minä olen harjoittanut kulttuurista omimista. Olen harrastanut jo pitkään intialaista perinnelajia joogaa ja jäljitellyt englanniksi puhuessani tietynlaista ei-valkoisen amerikkalaisväestön slangia kuulostaakseni rennommalta.

Olen myös tehnyt jotain, minkä voi tulkita rasistiseksi. Olen luonut meemin, jossa yhdistin afrikkalaisamerikkalaisen koomikon Dave Chappellen hämmästyneisiin kasvoihin itse keksimäni humoristisen tekstin Instagramin algoritmeista. Meemi käsitteli sitä, että minulle räätälöidyn uutisvirran perusteella Instagram ei osaa tulkita, minkälaisista kuvista saattaisin pitää.

Ellen E. Jones avaa ei-valkoisista ihmisistä tehtyjen meemien problemaattisuutta The Guardianissa. Ensinnäkin, kuvat on irrotettu kontekstistaan ja toiseksi, niillä pyritään korostamaan hauskuutta tai tiettyä tunnetilaa eksotisoivalla tavalla. 

”On hauskaa ’esittää mustaa’, kun tietää, että voi välittömästi palata takaisin olemaan ei-musta ja välttää stigman, vaaran ja alennetun sosiaalisen pääoman painolastin, jota oikeat mustat ihmiset joutuvat usein kantamaan”, sanoo kirjailija Shafiqah Hudson. ”Joten vaikka se ei olisi ihmisten tarkoitus, he osallistuvat näin digitaalisen blackfacen luomiseen, ja rasismi mahdollistaa sen heille.”

Nämä oivallukset ovat aiheuttaneet minussa häpeää. Olen poistanut tekemäni meemin ja pyrin välttämään alussa mainitsemaani slangia. Mutta jooga, sitä en ole lopettanut. En, vaikka tiedän, että laji on tuotu Intiasta länsimaihin ja käännetty helposti rahastettavaan muotoon sekä riisuttu alkuperäisestä merkityksestään. Sen näkee jo siitä, että minä kutsun sitä lajiksi, vaikka se on tuhansia vuosia vanha menetelmä, johon on liittynyt maagisia ja uskonnollisia elementtejä.

Yritän ajatella, että jooga on jo niin kaukana alkuperäisestä muodostaan ja siihen on sekoittunut niin paljon länsimaalaisia vivahteita, että kyse on jo eri asiasta. Kartan kuitenkin tunteja, joilla mumistaan om ja lausutaan hartaana intialaisia lauseita. 

Minua saa ja pitää oikaista kulttuurisesta omimisesta. Pyrin parantamaan tapani tai vähintään tiedostamaan, miksi tekoni on ongelmallinen. Siksi olen hämmästynyt siitä, että ihmiset tuntuvat hermostuvan, jos joku ehdottaa heidän omivan kulttuuria.

Rajojen hämärtäminen pönkittää heteroutta

”Kulttuurinen omiminen on mennyt överiksi”, kirjoitti Kouvolan Sanomien toimittaja Elina Iiskola viime keväänä. Vielä pidemmälle meni Aamulehdessä toimittaja Joonas Kuikka, jonka mukaan keskustelu kulttuurisesta omimisesta rajaa yksilönvapautta ja voi johtaa esimerkiksi tähän: ”Suomeen vaaditaan homoille avio-oikeutta kirkossa, mutta kristityt heterot voivat todeta, ettei homoilla ole oikeutta omia heidän perinteistä avioliittokulttuuriaan.” Voi herran tähden Joonas: kulttuurinen omiminen merkitsee enemmistön vallankäyttöä vähemmistöä kohtaan. Joten ei, ei ihan sama asia.

Seurasin muutama vuosi sitten Facebook-keskustelua, jossa ei-valkoinen kirjailija kertoi, miksi menestynyt romaani edusti hänen mielestään kulttuurista omimista. Hän itse oli osa vähemmistökulttuuria, jota valkoisen länsimaisen ihmisen kirjoittama kirja käsitteli. Paikalle riensi iso joukko valkoisia ihmisiä kertomaan, että eipäs ole. Väärin loukkaannuttu!

Hiljattain jaoin Facebookissa Vicen jutun, jossa käsiteltiin kumppani-sanan käyttöä kulttuurisena omimisena. Edustan itse vähemmistöä enkä ole pohtinut asiaa tuolta kannalta. En ajattele, etteivät heterot saisi käyttää tätä sanaa. Pystyin kuitenkin ymmärtämään, että joku toinen voi kokea toisin. Senkin jutun alle tuli kommentteja, joiden sanoma oli: outo väite, ei tämä ole omimista. Osa kommenteista tuli queer-kulttuurin sisältä.

Ymmärrän hyvin, ettei moni ei halua kertoa kumppaninsa sukupuolta, koska ei pidä sitä relevanttina. Kun heterotkin käyttävät sanaa kumppani, homot voivat pysytellä turvallisemmin kaapissa uhkaavissa ympäristöissä. 

Jutussa on silti pointtinsa. Heterot voivat puhua kumppanista ja palata sen jälkeen elämään etuoikeutettua elämäänsä, jossa ei tarvitse pelätä, että kumppanin sukupuolen paljastuminen asettaisi hänet vaaraan. Samoin kuin minä voin palata elämään etuoikeutettua elämääni postattuani afrikkalaisamerikkalaista ihmistä esittävän meemin someen (mitä en enää tee). Kumppanista puhuva hetero voi esiintyä valveutuneena ihmisenä tiedostamatta sitä, että tuolla termillä on alun perin mitätöity homoja, joilla ei ollut oikeutta avioitua. Aviomiehen tai vaimon sijaan homoilla oli kumppani, koska heidän parisuhteensa oli vähemmän aito kuin heterosuhde.

Jutussa haastateltu queer-opiskelija Sarah Courville sanoo, ettei heteroiden pitäisi käyttää sanaa kumppani eikä samaistaa itseään vähemmistöön. 

”Heteroilla ei ole oikeutta ottaa omakseen tuota termiä ennen kuin merkityksellinen sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen tasa-arvo on saavutettu”, Courville sanoo.

Tyttöystävä vai ”tyttöystävä”?

Naisen kanssa elävä Sadie Graham kirjoittaa samasta aiheesta. Hänen havaintonsa mukaan yliopistolla kaikilla on kumppani, eikä kenestäkään voi tietää, onko hän hetero. Ja ei siinä mitään, hienoja ja valveutuneita ihmisiä kaikki. ”Mutta tuntuu kuin tuo sana voisi etäännyttää heterouden ja merkitä ihmisen irralliseksi heteromaailman rakenteista – ehkä se voikin, jos yrittää tarpeeksi kovasti. Mutta jossain vaiheessa herää kysymys: saako meillä olla mitään omaa?”

Hän kysyy myös, voivatko heteronaiset kutsua toisiaan tyttöystäviksi väheksymättä ei-heteroseksuaalisten naisten välisiä suhteita (eivät). Kun sanoja ”tyttöystävä” ja ”vaimo” käytetään heteroiden kesken, siihen liittyy käytännössä aina ironiaa ja vahva tietoisuus siitä, ettei se ole oikea parisuhde. Vähemmän puhutaan siitä pettymyksestä, joka voi seurata, jos toinen haluaakin enemmän. Heteroystävien vaimosuhde ei horjuta heteronormatiivista kulttuuria vaan pikemminkin vahvistaa sitä ja häivyttää näkyvistä queer-naiset.

”Kaiken täytyy olla epäselvää, jotta heterous ennen kaikkea voi olla vakaata ja varmaa. Heterouden koherenssi säilyy oletusarvona ja faktana vain, jos queeriydelle ei sallita samaa vakautta, ja siksi queer-naiset pitää häivyttää”, Graham sanoo.

No enhän minä nyt voi omia

Pystyn jollain tasolla ymmärtämään, miksi väite siitä, että osallistuisi itse kulttuuriseen omimiseen, herättää vastutusta. Jos ihmisellä on liberaalit arvot ja hyvä sydän, hän ei halua tulla rinnastetuksi toimittajaan, joka pukeutui televisiossa intiaanipäähineeseen, sai kritiikkiä somessa, otti yhteyttä kritisoijan työnantajaan ja puolusti toimintaansa kolumnissaan. Julkisen sanan neuvosto antoi Ylelle langettavan päätöksen Sanna Ukkolan kolumnin julkaisusta.

Mutta väliin mahtuu lukuisia harmaan sävyjä. Kuka hyvänsä meistä valkoisista keskiluokkaisista ihmisistä on potentiaalinen kulttuurinen omija. Etenkin, jos sattuu olemaan hetero ja cis-sukupuolinen. Kaikki rikkeet eivät ole yhtä vakavia mutta se ei tarkoita sitä, ettei niitä tapahdu lainkaan.

Pitäisi aina kuunnella hyvin tarkalla korvalla sitä, joka kertoo, miksi toisen käytös tai sanavalinta tuntuu pahalta. Ainakaan ei kannata ensitöikseen kertoa, että toinen kokee asian väärin, mitään en ole tehnyt. 

Kuten Minja Koskela tiivistää: 

”Jos keskustelu on mielestäsi turhauttavaa tai tarpeetonta tai koet sen ilmaisuasi rajoittavaksi, kannattaa pohtia: Onko sinun koskaan tarvinnut kohdata rasismia tai miettiä, mikä vaikutus kulttuuritaustallasi on vaikkapa työnsaantiin tai saamaasi kohteluun?”