Jos turvallinen tila on sinusta turhaa nillitystä, olet ymmärtänyt kaiken väärin

Olin heinäkuussa San Franciscon Dyke Marchissa ensimmäistä kertaa. Odotukseni olivat korkealla, kun kävelin lempipuistooni Dolores Parkiin helteisenä lauantaina. Ilo vaihtui tyrmistykseen, kun tajusin, ettemme mahdu istumaan. Puisto oli tupaten täynnä.
Kun vihdoin löysimme pienen kaistaleen nurmea, tajusimme, miksi paikka oli tyhjä. Takana sikaili suuri känninen joukko pääosin heteroita roskakasan ympäröimänä. 
Äkkiä kävi selväksi, mistä tapahtuman tuhansien dollarien siivouskulut muodostuivat.
Ahdistuksen vallassa harhailimme rinnettä alaspäin. Löysimme aidatun alueen, jonka portilla luki: ”Dykes only.” Now don’t get me wrong, en ole essentialismin enkä separatismin kannattaja. Mielestäni on vanhanaikaista järjestää bileitä, jotka eivät ole avoimia kaikille sukupuolille.
Mutta joissain tilanteissa separatismi toimii. Kyseiselle alueelle olivat tervetulleita myös transnaiset. Alue oli turvallinen tila, safe space. Istuessani alas tajusin, että oloni oli ollut puistossa turvaton. Tuo väljä keidas tuntui hyvältä, tärkeältä. 
 

Kaikilla meillä on kuule rajoitteita!

Mutta minä olen etuoikeutettu valkoinen ihminen, joka ei joudu kärsimään jatkuvasti syrjinnästä ja ahdistelusta. Marginaalissa eläville turvallinen tila on tärkeä keksintö. Sen tarkoitus on varmistaa, että ihmiset saavat olla mitä ovat vailla pelkoa väkivallasta ja häirinnästä.
Yliopistoissa turvallisen tilan käsite on kuitenkin herättänyt raivoa. Sen on kerrottu olevan osoitus uhriutumisen kulttuurista. (Joka kerta kun kuulen sanan uhriutuminen, oksennan vähän sisäisesti.) Nuorista ihmisistä on muka tullut yliherkkiä ylireagoijia, joille ei voi heittää edes läppää ilman, että joku järjestää mielenosoituksen ja vaatii läpänheittäjälle potkuja.
Olisi ollut kiinnostavampaa, jos ylle linkkaamaani juttuun olisi haastateltu edes yhtä turvallisen tilan asiantuntijaa pitkäpiimäisen mansplainauksen sijaan. Jutussa kerrotaan sosiologikaksikko Bradley Cambellista ja Jason Manningista, joiden mukaan olemme siirtyneet kunnian ja arvokkuuden kulttuureista uhriutumisen kulttuuriin. 
Käsitettä on kritisoitu esimerkiksi siitä, että suurin osa uhriutumisen kulttuurin todistusaineistosta koostuu blogikirjoituksista. Ja siitä, että uhriutuminen on sana, jonka ytimessä on käsky lakata valittamasta, jos joku vähän alistaa ja potkii.
Nykyopiskelijat haluavat, että heitä suojellaan maailmalta ja todellisuudelta. Mitä nillittäjiä ja itkupillejä! He haluavat että heitä pidetään kädestä ja tuuditetaan kehdossa. 
Puhe uhriutumisesta pyyhkii näkymättömiin rakenteellisen syrjinnän. Esimerkiksi sen, että ei-valkoisten amerikkalaisten keskimääräinen omaisuus on noin kymmenen kertaa pienempi kuin valkoisten.
Lakatkaa uhriutumasta, kaikilla meillä on kuule rajoitteita! 
 

Jokapäiväistä väkivaltaa

Turvallisen tilan käsite syntyi yhdysvaltalaisissa homobaareissa 60-luvulla, jolloin homous oli rikos. Ne olivat paikkoja, joissa saattoi hengähtää hetken ennen paluuta todellisuuteen, jossa homoja hakattiin, poljettiin ja syrjittiin.
Vieläkään vähemmistöt eivät saa olla turvassa. Kirjassaan The Rise of the Beautiful Eccentric Madison Moore kuvaa ei-valkoisten queer-ihmisten vastarintaa muodin ja estetiikan keinoin. Kirjassa transfeminiininen taiteilija Alok Vaid-Menon kertoo, miten hän joutuu väkivallan ja häirinnän kohteeksi joka kerta, kun hän kävelee ulos ovesta. 
Miten paljon turvallisen tilan kritisoijat todella tietävät ihmisistä, joille turvallinen tila on pieni hengähdyshetki jatkuvasta sorrosta ja ahdistelusta? Miten hyvin valkoihoinen keskiluokkainen mies, joka nauraa turvallisille tiloille ja trigger warningeille, voi ymmärtää ei-valkoista opiskelijaa, joka on kokenut rasismia lapsesta asti? Ainakaan hänen ei pitäisi lähtökohtaisesti leimata toivetta naurettavaksi.
Yhdysvalloissa arjen rasismilta ei voi välttyä. Siitä kertoo esimerkiksi Arthur Jafan itkettävä videoteos, joka kuvaa afrikkalaisamerikkalaisiin kohdistuvaa systemaattista väkivaltaa. 
Pride-kulkueen aikaan näin itse San Franciscon keskustassa, kuinka kymmenen poliisia ja kymmenen rynnäkkökiväärein varustettua miestä pidätti yhtä afrikkalaisamerikkalaista ihmistä, jota epäiltiin kännykän anastamisesta. Hän sai seisoa housut kintuissa seinää vasten ainakin tunnin. 
Eikä rasismi tietenkään ole Amerian yksinoikeus – osataan sitä Suomessakin.
 

Vapaus vastustaa muiden oikeuksia

Turvallisen tilan kritiikin ytimessä on pelko siitä, että se rajoittaa sananvapautta. Teoreettisesti se onkin mahdollista. On toki röyhkeää, jos vaikkapa Trumpin kannattajat vaativat itselleen turvallisia tiloja.
On myös pelätty, että yliopistoilla aletaan rajoittaa liikaa sitä, ketä sinne kutsutaan tai mitä aiheita kursseilla käsitellään. Niin sanotut ylilyönnit ovat kuitenkin yksittäistapauksia. (Helsingin Sanomien toimittaja Tuija Pallaste ei muuten löytänyt jälkeäkään kampuksilla riehuvasta uhriutumisepidemiasta opiskellessaan Yhdysvalloissa.)
Sitä paitsi, on ihan tervettä, jos opiskelijat osoittavat mieltään sitä vastaan, että puhujaksi pyydetään joku äärikonservatiivinen änkyrä. Sananvapauden nimissä normalisoidaan nykyisin vihapuhetta, joka lisää väkivaltaa.
Itse en näe turvallisia tiloja vakavana uhkana demokratialle etenkään nyt, kun oikeistopopulismin nousu on ajanut maailmanpolitiikan tuhon partaalle.
Kyse on ennen kaikkea vastarinnasta. Halusta luoda empaattista kulttuuria kovan maailman sisällä. Halusta ymmärtää toisen kokemusta.
Toive turvallisesta tilasta liittyy myös seksuaaliseen häirintään, jota moni suomalainenkin opiskelija kertoo kokeneensa yliopistolla. Palkittu dokumentti Hunting Ground kertoo hyytävästä raiskauskulttuurista yhdysvaltalaisilla kampuksilla. Jokaisella pitäisi olla oikeus opiskella ilman pelkoa häirinnästä.
 

Mikään tieto ei ole objektiivista

Olen yllättynyt yliopistoväen ja monen älyköksi itseään kutsuvan reaktioista turvallisiin tiloihin. Jos joku syyttää minua syrjivästä kielenkäytöstä, en lähtökohtaisesti kiellä asiaa vaan pyydän tarvittaessa anteeksi ja pyrin parantamaan tapani.
Amerikkalaissa yliopistoissa tätä arvostelua on kuitenkin pidetty jopa uhkana kriittiselle ajattelulle.
Hyvä opettaja suostuu kyseenalaistamaan ajatuksiaan. Onko opetusmateriaalini tarpeeksi monipuolista? Miksi luemme niin paljon miesten kirjoittamia kirjoja? Kuka on ylipäänsä kirjoittanut historian? (Spoiler alert: valkoiset heteromiehet). Mitä jää piiloon? Miten asiat voi ja kannattaa esittää? Miten voisin ottaa yleisöni paremmin huomioon? 
Ajatus siitä, että meillä nyt vain on tämä taivaasta laskeutunut universaali tieto, jota me neutraalisti opiskelijoille jaamme, on suuri illuusio ja valhe.
Muistan, kuinka minulle kerrottiin terveystiedon tunnilla, että romanttiset tunteet samaa sukupuolta kohtaan ovat ohimenevä vaihe. Klitoriksesta ei puhunut kukaan.
Mikään tieto ei ole täysin objektiivista. Jokainen tulkitsee, dokumentoi ja suodattaa tietoa omasta näkökulmastaan. Siksi on vain luonnollista, että joku toinen voi kyseenalaistaa tiedon sisällön tai sen välitysmuodon.
Varsinkin nyt, kun ihmiset ovat tulleet tietoisemmiksi yhteiskunnan valtarakenteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmien oikeuksiin.
Ovatko turvallisen tilan vaatimusta itkevät etuoikeutetut ihmiset peloissaan? Mitä tapahtuu, jos maailma ei enää olekaan vain heitä varten? Vaikka tietysti se on.
Mutta pienikin tämän vallan kyseenalaistaminen herättää kiivaan vastareaktion. Minä saan tehdä ja sanoa mitä haluan, olkaa te vänisevät loukkaantujat hiljaa!
 

Onko empatia sinulle vaikeaa?

Pohjimmiltaan kyse on kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Mutta jos ei ole kokenut rasismia, seksuaalista väkivaltaa tai syrjintää itse, voi olla hankala käsittää, minkälaista se on. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.
Kuten Emily Crockett kirjoittaa The Vox -lehdessä: ”Todellinen ongelma turvallisten tilojen ulko- tai sisäpuolella on usein kyvyttömyys empatiaan. Todellinen ratkaisu on kohdella toisia ihmisiä nöyryydellä, kunnioituksella ja myötätunnolla sekä halu oppia omista virheistään.” 
En tiedä, oppivatko turvallisen tilan etuoikeutetut kriitikot virheistään. Jotain on kuitenkin tapahtumassa.
Siinä missä rasismia kohdannut opiskelija saattoi aikaisemmin vain ottaa iskut vastaan ja vaieta, koska saihan hän sentään opiskella, hänellä on nyt hieman enemmän keinoja nousta vastarintaan. Hän voi kertoa asiasta sosiaalisessa mediassa tai valittaa asiasta yliopiston johdolle, eikä valitus välttämättä jää huomioimatta. 
Täysin turvallista tilaa ei ole olemassa. Siksi moni käyttää sanaparia turvallisempi tila. Se on pyrkimys parempaan, myötätuntoisempaan maailmaan.
Suomessakin on menty edes vähän eteenpäin, mistä kertovat muun muassa Porin Jazzin toimitusjohtajan potkut homofobisten kannanottojen jälkeen. 
Maailma, jossa toisia väheksyvät ja alistavat sanat ja teot saavat enemmän julkisuutta, on potentiaalisesti demokraattisempi. Se ei ole uhriutumista, se on oikeutta. 
 
P.S: Lue tämä Bluestockingin hyvä lista turvallisemmasta netistä. Minja on mahtava.