Kun sukupuoli ärsyttää ja mitään ei saa sanoa

Toissa viikolla Facebook-feedini ilmestyi syvällisen näköinen mustavalkoinen valokuva julkkiskokki Kari Aihisesta. Apu-lehden jutun mukaan Karia kismitti yksi asia.

”On nämä kaikki saatanan metoo-hommat ja mies-nais-keskustelut. Liikennemerkitkin on muuttuneet. Sukupuolesta jos menet jotain sanomaan, niin joku aina loukkaantuu. Maailmasta on tullut niin herkkä ja varovainen. Ei enää uskalla sanoa mitään. Se mua ärsyttää”, hän sanoo jutussa.

Toimittaja ei tarkemmin kysele, miksi seksuaalista häirintää ja väkivaltaa maailmanlaajuisesti näkyväksi tehnyt liike kilpistyy Aihisen mielessä ”saatanan metoo-hommiksi”. Aihinen ei myöskään anna esimerkkejä siitä, millä perusteella maailmasta on tullut niin herkkä ja varovainen, ettei hän uskalla sanoa enää mitään.

Someen alkoi ilmestyä humoristisia postauksia, joissa irvailtiin valkoisen heteromiehen itkua siitä, ettei mitään saa enää sanoa, kun hänellä on todellisuudessa ollut runsaasti tilaa ilmaista mielipiteensä julkisuudessa. Osa taas oli täysin samaa mieltä Aihisen kanssa: yliherkkyys on mennyt liian pitkälle.

Tämä on Suomessa yleinen reaktio julkisuudessa esitettyihin vähemmistö- ja naisvastaisiin kommentteihin. Osa kuittaa kommentit vitsillä, osa nyökyttelee kiivaasti. Harvoin puhutaan syvällisemmin siitä, miten kommentit asettuvat laajempaan kansainväliseen kontekstiin.

Mark Zuckerbergin sisko Donna Zuckerberg on tutkinut antifeminismin lisääntymistä sosiaalisessa mediassa metoon jälkeen.

”Ei ole epäilystäkään siitä, että sosiaalinen media on mahdollistanut tämän. Se on luonut miehille ja anti-feministeille alustan, jolla he voivat julistaa näkemyksiään suuremmalle yleisölle kuin koskaan aikaisemmin. Tämän ohessa leviävät salaliittoteoriat, valheet ja misinformaatio. Sosiaalinen media on nostanut misogynian täysin uudelle väkivaltaiselle tasolle”, hän sanoo The Guardianin jutussa.

Rivoja puhuva meteorologi

Viikkoa myöhemmin samaa aihepiiriä kommentoi henkilö, joka oli siihen asti edustanut minulle lämpimiä lapsuusmuistoja: meteorologi Pekka Pouta.

”Miksi profiileihin on ilmestynyt näitä she/her ja he/him juttui? Eikö meidän pitänyt alkaa identifioitua ihmisiksi ja yksilöiksi? Ja sit vielä englanniksi? Jos on ihan pakko kertoa omasta sukupuolisuudestaan profiilissa, niin eikö voisi sanoa suomeksi ”tykkään pillusta”?”, Pouta tiedusteli Twitterissä.

Twitter täyttyi huolestuneiden kansalaisten kysymyksistä: Pekka mitä ihmettä? Onko tämä valeprofiili?

Rauhallisemmat jaksoivat selittää, ettei sukupuolella ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälaisista sukupuolielimistä pitää.

Jälkikäteen Pekka Pouta kiitti keskusteluun osallistuneita asian selittämisestä, pahoitteli ja jopa lisäsi he- ja him-pronominit profiiliinsa.

Ilta-Sanomissa hän vaikutti kuitenkin olevan yhä näreissään:

”Sukupuoli-identiteetti on… ärsyttävää. Että minkä takia pitää yrittää pukea itsensä muiden määrittelemään muottiin, oli se sitten nahka-, homo- tai heteromies tai transsukupuolinen, tai mikä hyvänsä. Minkä ihmeen takia pitää korostaa omaa sukupuoli-identiteettiä?” Pouta ihmetteli.

Tämä on usein toistuva näkemys valtaväestön keskuudessa: miksi vähemmistöjen pitää tuoda itseään esille, kun en minäkään tuo? Huomaamatta jää se, että maailma tekee sen valtaväestön edustajan puolesta.

”On yleistä, etteivät ihmiset ymmärrä omia etuoikeuksiaan”, kommentoi toimittaja ja vaikuttaja Mona Bling Poudan twiittiä Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä.

Jutussa Bling selittää, että ihminen ilmaisee sukupuoli-identiteettiään kertomalla, minkä sukupuolen persoonapronomineilla hän haluaa tulla kutsutuksi. Vaikka termit ovat erityisen tärkeitä transsukupuolisille ja muunsukupuolisille ihmisille, myös cis-sukupuoliset ihmiset voivat osoittaa solidaarisuuttaan kertomalla pronomininsa profiilissaan.

Englanninkielisten termien käyttöä on kritisoitu Suomen kontekstissa, mutta Bling muistuttaa, että myös suomalaiset ovat osa englanninkielistä maailmaa netin välityksellä.

”Kaikki ihmiset haluavat, että heitä kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat”, hän sanoo.

Pian kiirehdittiin pohtimaan, alkaako joku nyt vaatia Pekka Poudan eroa ja onko hän joutunut cancel-kulttuuriin uhriksi. Bling piti tätä pikkumaisena, sillä kyse on ”oikeista ihmisistä ja tärkeistä asioista”.

Mainitsemisen arvoista on myös se, ettei ihmisen sukupuoli ole muiden määrittelemä muotti vaan itse valittu identiteetti. Sanat ovat valtaa. Se, miten meidät määritellään, muokkaa todellisuutta. Jos ihminen tulee toistuvasti väärin määritellyksi, se voi aiheuttaa hänessä syvää ahdistusta. Pronominiensa kertominen on sanojen vallan ottamista omiin käsiin.

Vähemmistöt uhkana yhteiskunnalle

Viime viikonloppuna toimittaja Johanna Korhonen esitti Helsingin Sanomissa tutkija Karen Stennerin kirjan perusteella, että kolmasosalla väestöstä on autoritaarinen taipumus. He kaipaavat kuria ja järjestystä ja ahdistuvat monimuotoisuudesta, vähemmistöistä ja liiasta valinnanvapaudesta.

Korhonen ottaa esimerkiksi tästä taipumuksesta Sinimustan liikkeen, joka pyrkii paraikaa puolueeksi. Liikkeen puolueohjelma on fasistisuudessaan hurjaa luettavaa:

”Puolueemme katsoo perinteisen perheinstituution tuhoutumisen olevan suurimpia uhkia terveelle ja toimivalle suomalaiselle yhteiskunnalle, sekä kansamme ja kulttuurimme tulevaisuudelle. – – Puolueemme ei hyväksy samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeutta tai oikeutta keinohedelmöitykseen. – – Samaa sukupuolta olevassa parisuhteessa lapsen kyky luoda oma sukupuoli-identiteetti vaarantuu ja käsitys luonnollisesta perheestä hämärtyy.”

Tämä toi mieleen Euroopassa yleistyneen anti-gender-liikehdinnän, joka on asettanut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vaaraan. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi verkkolehti Long Play.

”Viholliseksi nostetaan nyt ’gender-ideologia’, joka haluaa tuhota avioliiton ja perheen”, kirjoittaa päätoimittaja Anu Silfverberg lehden sivuilla.

Suomessa vastaavasta ideologiasta ovat puhuneet lähinnä Laura Huhtasaari  ja Päivi Räsänen. Politiikan tutkija Johanna Kantola muistuttaa samassa jutussa, että täälläkin olisi silti hyvä herätä siihen, miten populistit ovat alkaneet ajaa EU:ssa vähemmistövastaista politiikkaansa yhä avoimemmin. EU:n tasa-arvopolitiikka vaikuttaa meihin vahvemmin kuin uskommekaan.

Konservatiiviset kannanotot nähdään Suomessa herkästi yksittäisten ihmisten hölmöilynä ja marginaalisten ääriliikkeiden purinana, vaikka niillä on yhteys vähemmistöjen oikeuksien globaaliin heikkenemiseen.

Oikeudet eivät lisäännykään

Tuija Saresma käsittelee Politiikasta-sivustolla anti-gender-puheen yhteyttä sukupuolentutkimukseen.

Siinä missä konservatiivinen, kaksijakoinen sukupuolikäsitys korostaa sukupuolten luonnollisia eroja, sukupuolentutkimus on tuonut esiin, että sukupuoli rakentuu kulttuurisesti ja on monitahoinen ilmiö, jota ei määritä vain biologia. Avaamalla sukupuolen suhdetta valtaan sukupuolentutkimus on onnistunut edistämään naisten ja vähemmistöjen oikeuksia.

Anti-gender-liike on syntynyt jarruttamaan tätä kehitystä. Siihen liittyy myös ehkäisyn ja abortin vastustaminen sekä sukupuolten välisen epätasaisen vallanjaon luonnollistaminen.

Matti Pihlajamaa käsittelee The Ulkopolitist -sivuston kommentissaan anti-gender-liikehdinnän yhteyttä oikeistopopulismin nousuun sekä naisten ja muiden vähemmistöjen heikentyneeseen asemaan Euroopassa.

”Liikehdinnän suosio on osoittanut vääräksi usein toistuvan optimistisen ajatuksen siitä, että sukupuolten tasa-arvo ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet edistyisivät jatkuvasti”, hän kirjoittaa.

Liikehdinnän lisääntyminen on näkynyt esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen toimitiloihin kohdistuvina hyökkäyksinä.

Myös Suomessa anti-gender-liike on saanut jalansijaa. Yksi esimerkki siitä on Aito avioliitto, joka pyrki estämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymisen. Esimerkiksi järjestön logossa on yhdenmukaista symboliikkaa muiden anti-gender-toimijoiden kanssa.

”Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia vastustavissa puheenvuoroissa ovat minusta näkyneet Suomessa kansainväliseen anti-gender-retoriikkaan liittyvät kehystykset, kuten puhe ’gender-ideologiasta’ tai ’genderismistä’”, Pihlajamaa kommentoi sähköpostitse.

Pihlajamaan mukaan tällaista kielenkäyttöä on näkynyt viime aikoina esimerkiksi sukupuolen moninaisuuteen, kuten translakiin, liittyvissä kysymyksissä. Aihetta on kuitenkin tutkittu Suomessa vähän.

”Vastustusta olisi minusta syytä tutkia tarkemmin suhteessa anti-gender-liikehdinnästä tehtyyn kansainväliseen kirjallisuuteen sekä analysoida sen pohjalta, miten vastustuksessa käytetty retoriikka on muuttunut ja milloin”, Pihlajamaa jatkaa viestissään.

Älkää puhuko tasa-arvosta kaiken aikaa

Johanna Korhonen päätyy esittämään esseessään yllättävää ratkaisua tilanteeseen, jossa kolmannes kansasta ei hyväksy yhdenvertaisuuden etenemistä. Monikulttuurisuudesta ei kannattaisi puhua ”kaiken aikaa”. Ihmiset, joilla on autoritaarinen taipumus, surevat Korhosen mukaan menetettyä yhteisöään.

”He voivat hyvinkin mielellään kelpuuttaa mukaan ruskeaihoisia, jotka suoriutuvat Maamme-laulun kahdesta ensimmäisestä säkeistöstä jotenkin”, Korhonen kirjoittaa.

Kaikella kunnioituksella Johanna Korhonen, saanen epäillä.

Lopuksi esseessä kehotetaan ymmärtämään kuria ja järjestystä kaipaavien henkistä tilaa.

”He eivät ole pahoja. He eivät ole tulleet hulluiksi. Pohjimmiltaan he eivät vihaa ketään. He haluavat maailman, joka ei ole ihan niin sekava ja vaikea kuin tämä nykyinen. Ehkä se ei olisi haitaksi muillekaan.”

On vaikea sanoa, mitä Korhonen tällä tarkoittaa. Millä tavoin diversiteetin lisääntymisen aiheuttamaa ”sekavuutta” tulisi vähentää?

Maailmassa ei liene tuskin yhtäkään yhteiskuntaa, jossa yhdenvertaisuuden vastustajat olisivat rauhoittuneet siitä, että vähemmistöt olisivat alkaneet pitää itsestään vähemmän meteliä. Pikemminkin joidenkin oikeuksien rajoittaminen johtaa vähitellen muidenkin oikeuksien rajoittamiseen.

Mitä tulee pahuuteen, se on tietysti voimakas sana. Mutta jo tällä hetkellä kiristynyt vähemmistövastainen politiikka on saanut monissa maissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt jo pelkäämään henkensä edestä. Viimeaikaiset lakimuutokset esimerkiksi Puolassa ovat ajaneet heidät yhä ahtaammalle.

Jos tekee mieli sivuuttaa Poudan ja Aihisen ahdasmieliset kommentit vähäpätöisinä yksittäistapauksina, kannattaa muistaa, etteivät he ole yksin. Samanlaisia kannanottoja on tullut erityisesti perussuomalaisten kannattajien keskuudesta. Kyseessä on Suomen toiseksi suosituin puolue, ja sillä on vahvat yhteydet Euroopan anti-gender-liikehdintään.

On ajattelematonta typistää heikoimmassa asemassa olevien ihmisoikeuksiin vaikuttava keskustelu mielipidekiistaksi, jota pitäisi vain oppia sietämään, jopa ymmärtämään.

Oikeistopopulismin suosiolla ja siihen liittyvällä väkivaltaisuudella on vakavia seurauksia vähemmistöjen turvallisuudelle, ja niitä pönkittävät kommentit mediassa lietsovat vihamielistä ilmapiiriä. Tämä tulisi lehdistönkin muistaa, kun he tarjoavat mediatilaa ”räväköille keskustelijoille”.

”Moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on hyvä asia. Se voi olla kärkästäkin, mutta se ei milloinkaan saa perustua vähemmistöihin kohdistuvalle vihalle. Tämä on minusta ihan ihmisoikeusajattelun ydintä”, Matti Pihlajamaa tiivistää viestissään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *