Megan Rapinoe on tärkeä siksi, ettei hän ole hetero

Olen ihastunut. Ihastuksellani on vaaleanpunaiset hiukset, jäntevä vartalo ja kadehdittava asenne. Hän pelaa jalkapalloa ja on siinä hyvä. Lisäksi hän on feministi, joka ajaa seksuaalivähemmistöjen ja rodullistettujen ihmisten oikeuksia, kritisoi jalkapallon epätasa-arvoista palkkausta ja on sanonut, etten helvetissä mene Valkoiseen taloon, vaikka kutsu tulisi. Kuten te kaikki tiedätte, hänen nimensä on Megan Rapinoe. Yhdysvaltain naisten jalkapallomaajoukkueen sankari, maailmanmestari.

Moni on innostunut Rapinoesta siksi, että hän on nainen, urheilija ja aktivisti. Joku puhuu vihdoin naisten ja vähemmistöjen oikeuksista ja on vielä urheilija! Tämä onkin tärkeää. Virpi Salmi kirjoitti taannoin Long Playhin ansiokkaan artikkelin siitä, miten naurettavia palkkoja naisurheilijoille maksetaan.

Mutta minusta Rapinoe on tärkeä erityisesti siksi, että hän on lesbo.

Naisten jalkapallossa seksuaalivähemmistöt ovat viime vuosina tulleet yhä näkyvämmiksi, ja se on mahtavaa, kirjoittaa Shannon Keating BuzzFeedissä.

”Mestaruutta ei voi voittaa ilman, että joukkueessa on homoja. Sitä ei ole koskaan tehty. Tämä on tiedettä”, sanoi Rapinoe pelin jälkeen Pariisissa. Ah.

Joukkue on ilahduttanut yleisöään myös sosiaalisessa mediassa julkaisemillaan videoilla voitonjuhlasta.

”Olen rakastunut myös (maalivahti) Ashlyn Harrisiin, jonka viinanhuuruiset Instagram-tarinat jengin juhlimisesta ja ’homot rulettaa’ -huudot kannattelevat minua koko viikon”, Keating kirjoittaa.

Ei tällaista ollut silloin, kun minä olin pieni. En muista lapsuudestani Pirkko Saision lisäksi yhtäkään lesbosankaria.

Rapinoe murtaa vuosikymmeniä vanhoja stereotypioita lesboista ja feministeistä sekä muistuttaa, että vähemmistöjen näkyvyydellä on väliä.

Laventelinvärinen uhka

Feminismin suhde seksuaalivähemmistöihin on ollut historiallisesti hankala. Vuonna 1969 National Organization for Women -naisjärjestön johtaja Betty Friedan kutsui lesboja nimellä lavender menace, laventeliuhka. Friedanin mielestä butch-lesbot vahingoittivat feministiliikkeen imagoa olemalla liian miesmäisiä ja käyttäytymällä miesvihamielisesti.

Keskustelu lesboista ja feminismistä johtaa herkästi keskusteluun 70-luvun lesbofeminismistä, jonka sukupuolikäsitys oli paikoin hyvin essentialistinen (ei kuitenkaan täysin). Samasta liikkeestä juontavat juurensa myös sellaiset feminismin irvikuvat kuin transvihamieliset terfit (trans-exclusionary feminist).

Tietysti lesboilla on silti ollut aina tärkeä asema feminismin sisällä. Yksi heistä oli kirjailija Audre Lorde, jolle Rapinoe teki tribuutin esiintymällä hänen nimellään varustetussa pelipaidassa.

”Audre Lorde oli anteeksi pyytelemättä oma itsensä. – – Hän oli nainen, lesbo, feministi, rodullistettu, kansalaisaktivisti ja runoilija. Hän ymmärsi selvästi, ettei muutos tapahdu, jos pelaamme olemassa olevilla säännöillä”, Rapinoe sanoi (mainitsinko jo, että olen häneen ihastunut?).

Myös Lorde kirjoitti vuonna 1980 julkaistussa paperissaan kokemastaan heteroseksismistä ja lesbouden pelosta naisten keskuudessa.

”Heteroseksismi on valkoisten naisten yhteisöissä joskus seurausta identifioitumisesta patriarkaatin kanssa. – – Joskus se heijastaa sitkeää uskoa heteroseksuaalisen suhteen tuomaan suojaan, joskus itseinhoa, jota vastaan jokaisen naisen on taisteltava.”

Kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat

Intersektionaalinen feminismi on sittemmin ottanut tarvittavan harppauksen eteenpäin – enää ei puhuta vain naisten kokemasta syrjinnästä vaan siitä, miten luokka, seksuaalisuus, ihonväri ja sukupuolen ilmaisu vaikuttavat syrjintään. Yksikään itseään kunnioittava feministi ei kehtaisi enää puhua miesmäisistä ja miehiä vihaavista lesboista.

Rapinoekin on intersektionaalinen feministi: hän polvistuu kansallislaulun aikana tehdäkseen kunniaa jalkapalloilija Colin Kapernickille, joka tekee saman eleen muistuttaakseen katsojia afrikkalaisamerikkalaisten kohtaamasta syrjinnästä.

”Koska olen homo amerikkalainen, tiedän miltä tuntuu katsoa lippua ja tajuta, ettei se suojele kaikkia oikeuksiani”, Rapinoe perusteli elettä vuonna 2016.

”Intersektionaalinen feminismi tunnustaa yhteyden kaikkien tasa-arvon edestä käytyjen kamppailujen välillä ja tiedostaa, ettemme voi olla vapaita ennen kuin kaikki ovat vapaita”, kirjoittaa bloggaaja Guerilla Mama Rapinoeta ylistävässä kirjoituksessaan.

Samassa tekstissä hän moittii Lena Dunhamia, joka valitti, ettei afrikkalaisamerikkalainen jalkapalloilija Odell Beckham iskenyt häntä Met Galassa, koska hänellä oli yllään smokki. Käsittelemättä jäi se, miksi hän seksualisoi mustaa miestä eikä huomioinut omaa valkoisuuttaan.

”Valkoinen feminismi syleilee ja antaa äänen valkoisten naisten kamppailulle ja samalla jättää huomioimatta etuoikeutetun asemansa”, Guerilla Mama kirjoittaa.

Julkinen feministinen keskustelu on yhä hyvin valkoista ja heteroseksuaalista akateemisen maailman ulkopuolella. Se johtuu osin siitä, että heteroita on yksinkertaisesti enemmän kuin seksuaalivähemmistöjä. Valkoisuutta taas selittää se, että valkoiset ihmiset ovat siirtomaa-ajoista asti riistäneet muita ihmisryhmiä omaksi edukseen.

En tietenkään väitä, että valkoiset heterofeministit järjestäen syrjisivät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, ovathan monet heistäkin intersektionaalisia feministejä. Mutta meidän kaikkien on hyvä tiedostaa asemamme. Samoin tekee Rapinoe.

”Lesbo on kaikkien naisten tiivistetty raivo”

Ehkä kyse on myös mielikuvista. Feministejä on aina haukuttu vihaisiksi lesboiksi. Paikoin feministit ovat vakuutelleet, etteivät he todellakaan ole mitään lesboja. Vähemmän on mietitty sitä, miksi lesbo ylipäänsä on haukkumasana.

Stereotypia on tähän asti mennyt näin: homot ovat hauskoja ja tyylikkäitä, lesbot aggressiivisia, epäviehättäviä ja miehekkäitä, vähintään tylsiä.

”Kun valkoiset heteronaiset puhuvat vihasta, se on seksikästä vastarinnan polttoainetta. Kun mustat heteronaiset suuttuvat, heistä tehdään karikatyyrejä ja heitä rankaistaan. Kun lesbot puhuvat vihasta, saamme Rosie O’Donnelin kohtelun. – – Miehiä vihaava lesbo on klassinen loukkaus”, kirjoittaa Tori Truscheit Slate-lehdessä.

Rosie O’Donnelin ulkonäköä ja miehekkyyttä on haukuttu yhdysvaltalaisessa mediassa vuosikaudet. Trumpin kommenttia O’Donnelista en ala tässä edes toistamaan.

Truscheitin mukaan lesbot ovat aina tarjonneet kulttuurisen tilan naisten kokemalle vihalle: he ovat heijastaneet sitä raivoa, jota heteronaiset eivät ole voineet ilmaista vapaasti.

”Cis- ja transsukupuolisilla lesboilla on ainutlaatuinen asema, josta käsin he pystyvät tarkastelemaan misogyniaa ulkopuolelta.”

”Lesbo on kaikkien naisten raivo tiivistettynä räjähtämispisteesseen. Hän on nainen, joka hyvin varhaisesta iästä alkaen käyttäytyy sisäisen tarpeensa mukaan olla kokonaisempi ja vapaampi ihminen kuin mitä yhteiskunta haluaa hänelle sallia”, lukee vuonna 1970 julkaistussa The Woman Identified Womanmanifestissa.

Radikaalifeministisestä kontekstista huolimatta tässä ajatuksessa on jotain viehättävää. Ehkä näin on vieläkin. Ellen de Generes on kelvannut heteroiden suosikiksi, koska hän on riittävän mukava, hauska ja vaaraton. Nyt meillä on kuitenkin Hannah Gadsby, jonka stand up -esitys Nanette purkaa raivokkaasti lesboihin kohdistuvaa syrjintää ja on herättänyt vahvaa vastakaikua myös heteroyleisössä. Aika on hänelle vihdoin kypsä.

Myös Rapinoe on merkki jostain uudesta: avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluva nainen, joka ottaa kriittisesti kantaa politiikkaan ilman, että yleisö vihaa häntä. Lesbo, joka uskaltaa olla vihainen, arvostella vallanpitäjiä, suudella tyttöystäväänsä kaiken kansan edessä ja tehdä tämä kaikki uskomattomalla itsevarmuudella.

Jos ilmastonmuutosta ei lasketa, olen iloinen niiden puolesta, jotka saavat elää lapsuuttaan juuri nyt. Heillä on edessään ainutlaatuinen esikuva, sellainen, jota minulla ei koskaan ollut.

Megan, kiitos siitä, että olet olemassa.

puheenaiheet tasa-arvo liikunta uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (2)
  1. Elina Kemppi-Pirhonen
    17.7.2019, 17:20

    ” Intersektionaalinen feminismi on sittemmin ottanut tarvittavan harppauksen eteenpäin – enää ei puhuta vain naisten kokemasta syrjinnästä vaan siitä, miten luokka, seksuaalisuus, ihonväri ja sukupuolen ilmaisu vaikuttavat syrjintään. Yksikään itseään kunnioittava feministi ei kehtaisi enää puhua miesmäisistä ja miehiä vihaavista lesboista.”
    Miksi aatteen nimenä yhä on intersektionaalinen feminismi jos se ajaa kaikkien sorrettuina pidettyjen ryhmien asiaa eikä vain naisten asiaa erityisesti? Miksei sen nimenä ole vain silloin intersektionalismi?
    ” Valkoisuutta taas selittää se, että valkoiset ihmiset ovat siirtomaa-ajoista asti riistäneet muita ihmisryhmiä omaksi edukseen.”
    Jos valkoihoinen ihminen ei ole itse ollut osaltaan vaikuttamassa kolonialismiin tai riistänyt ei-valkoisia ihmisiä, miksi hänen pitäisi hävetä tai pyydellä anteeksi valkoisuuttaan? Kun joku ei-valkoinen perseilee jossakin, kaikkien saman ihonvärin jakavien ei odoteta kantavan vastuuta tämän yksittäisen ryhmän jäsenen tekemisistä, sillä se olisi rasismia. Miksi sama asenne kohdistettuna valkoisiin olisi muuta kuin rasismia? Missä on eri ihmisryhmien välinen tasa-arvo?
    ” Samassa tekstissä hän moittii Lena Dunhamia, joka valitti, ettei afrikkalaisamerikkalainen jalkapalloilija Odell Beckham iskenyt häntä Met Galassa, koska hänellä oli yllään smokki. Käsittelemättä jäi se, miksi hän seksualisoi mustaa miestä eikä huomioinut omaa valkoisuuttaan.”
    Jos valkoinen nainen ei halua deittailla mustaa miestä, se on feministien mielestä rasismia. Jos valkoinen nainen taas haluaa deittailla mustaa miestä, sekin on rasismia koska silloin hän syyllistyy mustan miehen ”seksualisointiin”. Niin tai näin, valkoinen on suhteessa mustaan aina rasisti eikä rasismia vastaan ole mitään syytä taistella, koska sitä ei voi poistaa.

    1. Käsitteellä feminismi on pitkä historia, ja itse pidän sitä käyttökelpoisena terminä edelleen. Kielen muuttuminen muuttaa myös käsitteiden sisältöä, ja liike, joka aikanaan kiinnitti huomiota erityisesti naisten tasa-arvo-ongelmiin, on laajentunut koskemaan myös muiden ihmisryhmien ongelmia.

      Valkoiset ihmiset hyötyvät edelleen mustien ja muiden vähemmistöjen kokemasta syrjinnästä. Tästä on olemassa tutkimusta pilvin pimein. Valkoiset ihmiset saavat helpommin työpaikkoja ja heillä on tutkitusti enemmän varallisuutta kuin mustilla ihmisillä. Mustia ihmisiä myös tilastollisesti vangitaan ja tuomitaan paljon herkemmin kuin valkoisia. Tästä surullisena esimerkkinä tapaus, jossa neljä nuorta miestä tuomittiin Central Parkin raiskauksesta, vaikka he olivat syyttömiä. Aiheesta tehty minisarja When They See Us on sisuskaluja vääntävää katsottavaa. Suosittelen sinulle katsottavaksi Netflix-dokumenttia 13. lisäys. Se selittää seikkaperäisesti, miten orjuus ei ole vieläkään päättynyt vaan mustia ihmisiä orjuutetaan yhä leimaamalla heidät rikollisiksi väärin perustein.

      Rasismi merkitsee vähemmistöryhmän syrjintää. Enemmistöön ei voi kohdistua rasismia, käänteistä rasismia ei ole olemassakaan. On vain ihmisiä, jotka ovat sokeita etuoikeutetulle asemalleen eivätkä suostu myöntämään, että niin pitkään kuin vähemmistöjä sorretaan, jokainen meistä etuoikeutetuista on osa ongelmaa.

      Mahdoitko lukea postausta, jonka kirjoitin? Linkistä selviää, että Lena Dunham pahoitti mielensä, kun tuntematon musta mies ei halunnut iskeä häntä. Kirjoittajan mukaan Dunham oletti, ettei mies halunnut iskeä häntä hänen maskuliinisten vaatteidensa takia, vaikka syynä saattoi olla se, että Dunham oli valkoinen. Loppu kommentistasi on hämmentävää horinaa, joka ei taida liittyä postaukseeni mitenkään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *