Nainen, olet paljasteleva narsisti ja valitat turhasta
Aloin kiinnittää autofiktion sukupuolittuneen vastaanottoon, kun luin Emmi-Liia Sjöholmin esikoisen Paperilla toinen. Kirjan keskeinen teema on nuoren naisen seksuaalisuus.
”Viiltävän tunnustuksellinen Paperilla toinen tuo parhaimmillaan mieleen Eeva Kilven ja huonoimmillaan kiusalliset päiväkirjamerkinnät”, sanotaan Helsingin Sanomien arviossa.
”Sitä [teosta] on hankala arvioida perinteisin kaunokirjallisin perustein. Jonkinlainen kirjallisuudellisuus puuttuu, etäytetysti esteettinen liitos kaunokirjallisuuteen.”
Ja sitten tulee erityisen kiinnostava lause:
”Motiivit paljastelun taustalla mietityttävät niin, että ulkokirjalliset seikat sotkeutuvat sen sisäiseen maailmaan.”
Antti Röngän autofiktiivistä teosta Nocturno 21:07 – joka kuvaa nuoren miehen seksuaalisuutta – arvioidaan samassa lehdessä näin:
”Antti Rönkä kirjoittaa knausgårdilaisella nuotilla autofiktiota, joka repii säälimättömästi hahmonsa täysin paljaaksi ja haavoittuvaksi. – – Röngän huomiot ovat teräviä. Ne kutsuvat lukijan sisään tuttuihin tunnetiloihin. – – Hallinnan tunteen menettäminen liittyy teoksessa hyvin kiinnostavalla tavalla myös seksiin ja lisääntymiseen.”
Itsetyydytyskohtaukset on kritiikin mukaan kirjoitettu ”fallosta juhlistavaan, riemukkaaseen sävyyn”.
Paperilla toinen herätti ilmestyessään valtavasti huomiota, keräsi kehuja ja myi hyvin. Lukijoiden reaktiot olivat vaihtelevia.
”Minäkertoja on vastenmielisin hetkeen kirjallisuudessa kohtaamani hahmo. Kyseessä on itsekeskeinen ja hemmoteltu varakkaan perheen tyttö, helsinkiläishipsteri, jolla ei ole pulaa rahasta, miehistä tai lomamatkoista ja jonka isäpuolen isännöimillä illallisilla on aina hienoimpia viinejä tarjolla”, kirjoittaa vihastunut lukija Goodreadsissa.
Runoilija Aura Nurmi käsittelee kirjan väheksyvää ja moralisoivaa vastaanottoa Kirjasampon esseessään. Hän erittelee etenkin teoksen saamia Goodreads-palautteita.
”Useat pitävät kirjaa liian yksityiskohtaisena: ”too much information” -lause toistuu”, Nurmi kirjoittaa.
Kansalaisarviot tuntuvat epäreiluilta.
”Emmi-Liia Sjöholmin teoksessa ei lopulta ole mitään omituista tai arveluttavaa. Tapahtumat, joita tekstissä kuvataan, kuuluvat elämään. Se, että tekee abortin, kuuluu elämään. Se, että ’saa paljon munaa’, kuuluu elämään. Epänormaalina pidän sitä, että moni lukija suhtautuu tällaiseen porvarillisen ahtaasti.”
Niin pidän minäkin.
Narsistista oman navan kaivelua
Löysin tätä blogia kirjoittaessani netistä mielenkiintoisen gradun, jossa käsitellään Saara Turusen romaaneja ja niiden vastaanottoa. Gradussaan Petra Vainio tulkitsee teokset autofiktiivisiksi. Hän perkaa perusteellisesti romaanien sukupuolittunutta vastaanottoa.
Tiivistetysti: autofiktiota tai omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittava nainen on narsistinen, epäkiinnostava ja vaivaannuttava valittaja, joka ei kirjoita oikeaa kirjallisuutta vaan kertoo itsestään liikaa. Sama ongelma ei vaivaa miehiä.
Vainio siteeraa kirjallisuuden tohtoria Rachel Sykesia, joka on tutkinut naisten ja miesten kirjoittaman autofiktion vastaanoton eroja angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Sykesin mukaan naisten kirjoittamaa autofiktiota kritisoidaan usein siitä, että teokset kertovat liikaa päähenkilön henkilökohtaisista asioista. Sykes käyttää tästä termiä oversharing, avautuminen.
”Naisia syytetään kirjallisuudessa avautumisesta useammin kuin miehiä: miehistä subjektia, itsetietoisuutta ja siitä kertomista arvostetaan enemmän”, Vainio kirjoittaa.
Sykesin tavoin myös Aura Nurmi on pistänyt merkille, että miesten kirjoittaman autofiktion vastaanotto on usein myötäsukaisempaa. Hän nostaa tästä esimerkiksi Philip Teirin Neitsytpolun.
”Eniten minua nappaa se, että naisten kirjoittaman autofiktion kohdalla pysähdytään ilmiöön ja ajankohtaisuuteen, kun taas jokin Neitsytpolun kaltainen, puhdas viihderomaani (vaikka yrittääkin tosissaan ja vitsikkäästi seurata 60-luvun raakaa mieskirjallisuutta) vertautuu Bergmaniin ja Strindbergiin (HS, 4.4.2020) kun taas naisille on tarjolla pyhä kaksinaisuus: Saara Turunen ja Sisko Savonlahti (esimerkiksi Nuori Voima, 25.3.2020)”, Nurmi kirjoittaa esseessään.
”Jotenkin miesten kirjoittamien kirjojen päällä leijuu aina vakavavaksi mielletyn sumu.”
Feministisen uhriutumiskulttuurin ylipapitar
Naisvihamielisin Saara Turusen toisen romaanin kritiikeistä lienee Itä-Suomen edesmenneen ylioppilaslehden Uljaan arvio:
”Sivuhenkilössä sukupuoleen liittyvät ajatuskulut tuodaan esille niin, että hetkittäin saattaa ajatella koko teoksen olevan parodia synkän feministisen uhriutumiskultin ylipapittaresta. Tähän tyyliin: nainen ei saa olla taiteilija, nainen ei saa olla yksin, naisen on tultava äidiksi, kirjallisuuden kaanoniin kuuluu vain miesten kirjoittamia teoksia, nainen on aina olemassa vain miesten kautta ja aina miehisen katseen alainen.”
Tykitys jatkuu:
”Kun muistetaan, että kertoja on isän ostamassa kalliissa asunnossa asuva, isän rahoilla elävä akateemisesti koulutettu naistaiteilija, joka elää maailman tasa-arvoisimmassa ja naisille turvallisimmassa maassa ja joka palkitaan kirjallisuuspalkinnolla, asetelma alkaa näyttää päivänselvältä.”
Petra Vainio huomauttaa gradussaan, että Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa.
”On ikään kuin kertojalla ei olisi oikeutta ’valittaa’, koska hänen asiansa ovat riittävän hyvin”, Vainio kirjoittaa.
Hän huomioi, että myös Helsingin Sanomien arvio Turusen esikoisteoksesta Rakkaudenhirviöstä on vahvasti sukupuolittunut. Kritiikissä päähenkilö on nainen, nuori nainen, ”käpälämäkeen livahtava likka”, vaimoke, tytär, taiteilijatytär ja neito.
Kritiikin mukaan kirjan rakenne on tylsä ja sisältö vielä tylsempi. Päähenkilön sisäinen matka puuduttaa.
”Kritiikki saa kysymään, onko omaelämäkerrallisen aineksen hyödyntäminen jollain tapaa vähempiarvioista, kun kyseessä on nuori nainen”, Vainio kirjoittaa.
Turusen toinen romaani kertoo kirjailijasta, joka pettyy saamaansa kielteiseen kritiikkiin. Vaikka nuoren taiteilijan tuskan puiminen ei ole kirjallisuudessa uutta, sen arvo tuntuu Vainion mukaan vähenevän, kun päähenkilö on genren merkkiteoksista poiketen naispuolinen.
Täytyy silti mainita, että Helsingin Sanomien arvio Turusen esikoisesta on lopulta kiittävä. Niin on myös Sisko Savonlahden autofiktiivisen esikoisen kritiikki samassa lehdessä.
Goodreads on jälleen armottomampi. Siellä Savonlahden kirjaa kuvataan näin:
”300 sivua pelkkää ulinaa. – – [Kirjassa] puudutti loputon valitus ja oman elämän vastuun välttely. Puudutti, kun kirjalla ei tuntunut olevan mitään sanottavaa.”
Suomalaiset haluavat faktoja
Autofiktion vastaanotossa minua hämmentää sukupuolittuneisuuden lisäksi lähes pakkomielteinen pohdinta siitä, mikä siinä on totta ja mikä ei. Tätä Saara Turuseltakin on väsymiseen asti kyselty. Myös Emmi-Liia Sjöholm on toistuvasti samaistettu kirjansa päähenkilöön. Romaanien totuusarvon ruotimiseen ovat sortuneet myös ammattikriitikot.
Ikään kuin kirjailija olisi jotenkin epärehellinen kirjoittaessaan autofiktiota tai velvollinen paljastamaan, miten paljon siinä on häntä itseään.
Ylioppilaslehti Uljaan sinänsä vihamielinen kritiikki Turusen Sivuhenkilöstä sisältää kiehtovan tiedonpalan:
”Tommi Uschanov on kirjoittanut teoksessaan Miksi Suomi on Suomi (2012) suomalaisten suhtautuvan kirjallisuuden totuusarvoon erityisen vakavasti koko maailman mittakaavassa. On kohtalaisen yleinen ajatus, että fiktiivisessä kirjallisuudessakin valehtelu on tuomittavaa. Jos joku asia ei ole totta, sitä ei saa kirjaan kirjoittaa.”
On ihan relevantti kysymys, miten muiden henkilöiden yksityisyyttä suojataan, jos heidät voi tunnistaa mutta heidän tekemisensä voi sekoittaa fiktioon. Sen pohdinta on osa kirjailijan eettistä prosessia. Turunen kuvaa prosessiaan kiinnostavasti Imagessa.
Törmäsin totuusoletukseen itsekin, kun julkaisin autofiktiivisen esikoisteokseni Kuvittelen sinut vierelleni vuonna 2020. Tuntemattomat ihmiset pohtivat netissä, miten olin saattanut kuvata kumppaniani hänen yksityisyyttään kunnioittamatta (päähenkilön uusi kumppani oli täysin fiktiivinen, ex-kumppanillani luetutin käsikirjoitusta alusta asti).
Jouduin yllättäen selittämään, miksi olin valinnut tyylilajikseni juuri autofiktion. En osannut vastata kysymykseen. Valinta ei tuntunut varsinaisesti tärkeältä mutta en toisaalta ymmärtänyt, mitä vikaa siinä oli.
Mitä on totuus?
Lukiessani yliopistolla sukupuolentutkimusta 2000-luvun alussa aloin hahmottaa todellisuuden luonnetta näkökulmasta riippuvana tulkintana.
Jokainen tuottaa tietoa omasta perspektiivistään käsin. Tieto ei koskaan ole täysin neutraalia eikä objektiivista. Sama pätee niin kirjallisuuteen, koviin luonnontieteisiin kuin journalismiin. Tiedon tuottaja rajaa, valitsee lähteet tai tutkimusmenetelmät, karsii ja tulkitsee. Tähän prosessiin vaikuttavat hänen mielipiteensä ja arvonsa.
Rakentuneisuus pätee ennen kaikkea ihmisten elämäntarinoihin. Ihmiset kertovat itsestään tarinoita muille ja itselleen. On hyvin kyseenalaista, mikä siinä on totta.
Siksi ajatus tosiasioissa pitäytyvästä kirjallisuudesta vastakohtana autofiktion sepitteelliselle ja jotenkin valheelliselle (?) maailmalle tuntui minusta absurdilta ja vieraalta.
”Pyrkimys maailman todenmukaiseen kuvaamiseen nähdään postmodernismissa ongelmallisena, ja siksi teoksissa keskitytään kieleen itseensä ja kaunokirjalliseen teokseen konstruktiona”, kuvaa kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto Mustekalassa autofiktion juuria 1970-luvun Ranskassa.
Samaan tapaan kuin sukupuolella ei ole luonnollista, pysyvää perustaa, vaan sukupuolta tuotetaan performatiivisesti ja kulttuurisidonnaisesti, myös ihmisen käsitys elämästään ja sen tapahtumista muuttuu ajan myötä. Ihminen voi esimerkiksi kehittää itselleen valemuistoja.
Hän myös valitsee, mistä asioista haluaa kertoa ja mistä ei. Siispä omaelämäkerran ja autofiktion tiukka erottelu tuntuu mielivaltaiselta.
Elämäntarina ei koskaan ole todellinen. Se on tulkinta, yksi kuvajainen muiden joukossa. Samaan tapaan minuus on vain yksi kirjallisuuden teemoista muiden joukossa. Se ei ole sen narsistisempi tai helpompi kuin muutkaan. Jokainen kirjailija kirjoittaa lopulta itsestään käsin.
Oikeus olla epätäydellinen
Itsestä kirjoittaminen on äärettömän kiusallista, vaikeaa ja jopa nöyryyttävää. Yhtä nöyryyttävää on lukea, että joku pitää kirjaa turhanpäiväisenä ja päähenkilöä hirveänä ihmisenä.
”Joillekin päähahmo on ollut puistattava. Eikö ihmisellä ole oikeutta olla epätäydellinen? Päähenkilö ei ole paha ihminen. Hän on huonossa jamassa ja kaipaa tukea”, kuvaa Sisko Savonlahti esikoisteostaan Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa.
Savonlahti kertoo Helsingin Sanomien jutussa virkistävän rehellisesti, miten hän kahlasi kirjan ilmestyttyä läpi jokaikisen asian, joka hänestä oli netissä kirjoitettu. Hän kertoo varautuvansa koko ajan siihen, ettei kukaan pidä hänen tulevasta kirjastaan.
Saara Turusen toisesta romaanista syntyi pienoinen kohu, sillä se tuntui käsittelevän Turusen esikoisen saamaa vastaanottoa. Itsensä tunnistanut kriitikko kirjoitti kirjasta jopa vastineen:
”Väitettä nuoren naisen kokemusten vähättelystä en ymmärrä. – – Tyydyn varoittamaan niitä, jotka aikovat lukea Sivuhenkilön. Turunen kärjistää siinä niin paljon, että valehteluksi menee, kuten romaanissa tietysti on lupa.”
On mielenkiintoista, että vastineessa nousee esiin fiktiivisen teoksen totuudellisuus.
Vainio huomauttaa gradussaan, että Turusen tapaa hyödyntää teoksissaan omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ja kasvukertomuksen traditiota ei ole nähty ansiona. Esimerkiksi esikoista on kuvattu hieman kiusalliseksi ”oman navan kaiveluksi”.
”Voikin pohtia, olisiko vastaanoton sävy erilainen, jos Sivuhenkilön olisi kirjoittanut vastaavassa tilanteessa oleva mieskirjailija. Olisiko kertojakirjailijan tuskaa ja tunnustuksen kaipuuta voitu silloin kuvata maskuliinisesti vaikkapa taisteluna, jossa kirjailija puolustaa teostaan karvaan tappion uhatessakin, lopulta voittaa taiston ja ymmärtää, mikä elämässä todella on tärkeää?” Vainio kysyy.
Se on hyvä kysymys.
Identiteettipolitiikan väline
Mielenkiintoista on, että autofiktio on toiminut kautta historiansa protestin ja identiteettipolitiikan välineenä etenkin naisille ja vähemmistöille.
”Oman näkemykseni mukaan autofiktiolle on narsismia tyypillisempää poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavien tunnustusten kautta tai suuren joukon kokemien kärsimysten esiin nostamisen kautta”, kirjoittaa Päivi Koivisto Mustekalassa.
Syynä siihen, miksi etenkin vähemmistöt ovat kirjoittaneet autofiktiota, Koivisto pitää jakautuneisuuden kokemusta. Sitä, että henkilön on jatkuvasti elettävä kaksoistietoisuudessa: katsottava itseään sekä valta- että vähemmistökulttuurista käsin, subjektina ja objektina.
”Valtakulttuurissa erilaisena eläminen vaatii jatkuvaa asettumista toisen asemaan. Autofiktion poetiikkaan kuuluu jakautumisten kuvaaminen.”
Tästä syystä autofiktiota on toisinaan pidetty jopa rehellisempänä kuin omaelämäkertaa.
”[Autofiktiossa] ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktion olemukseen kuuluu jokaiselle ihmiselle ominaisen jakautuneisuuden tunnustaminen.”
Marginaalissa eläville kirjailijoille autofiktio on myös tarjonnut keinon suojella itseään fiktion keinoin. Lukija ei voi tietää, mikä osa siitä on lopulta totta.
Koivisto ottaa tästä esimerkiksi Hervé Guibertin teoksen Ystävälle. Guibert joutui homona ja aidspotilaana altistumaan ulkoa tuleville määritelmille, mutta autofiktion hyödyntäminen esti lukijaa leimaamasta häntä tietynlaiseksi.
”Olipa autofiktio miten lähellä tahansa romaania, fiktiota, sen voima todistuksena epätasa-arvosta tai epäinhimillisyydestä on monesti romaania vahvempi. – – Se lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista voi tapahtua jollekin toiselle – vaikkapa pakolaiseksi pakottamista, yhteisöstä ulossulkemista, vihapuhetta ja väkivaltaa – voisiko tämä tapahtua myös minulle?” Koivisto kirjoittaa.
Ja siinä piilee autofiktion merkittävin voima – jollei sitä leimata vain vaivaannuttavaksi oman navan kaiveluksi.