Kun sain käsiini Beth Pickensin tuoreen kirjan Make your art no matter what, alkoi välittömästi harmittaa, etten ollut lukenut kirjaa suomalaisen taidekohun aikaan maaliskuussa. Siis silloin, kun Laura Friman kirjoitti satiirisen kolumnin siitä, ettei kuka tahansa kelpaa taiteilijaksi. Frimanin mukaan ihmisten ei pitäisi kuvitella olevansa taiteilijoita vain siksi, että he ovat alkaneet koronan aikana maalata tauluja.

”Miten reagoin ihmisten ’siis-niin-ihastuttavaan’ taiteiluvillitykseen? Hankin kostoksi elämäni ensimmäistä kertaa kuvataidetta, siis ihan oikeaa sellaista, koulutetuilta kuvataitelijoilta”, Friman kirjoittaa.

Taiteilijat ihastuivat kolumniin ja jakoivat sitä todisteena siitä, että joku vihdoin arvostaa aitoja taiteilijoita.

En kuitenkaan löytänyt yhtäkään taidemaailman edustajan kommenttia, jossa olisi pohdittu sitä, kuka taidemaailman sisälle ylipäänsä pääsee (jos sinä löysit, laita ihmeessä viestiä).

”Sana taiteilija on tukala monille ihmisille, etenkin niille, joilla on marginaalinen identiteetti ja jotka eivät ole koskaan nähneet itseään heijastettuina ammattimaisessa taidekontekstissa. Sanaan latautuu paljon merkityksiä ja kulttuurisia viitteitä, ja monet karttavat sanan käyttämistä itsestään. Ehkä he eivät tienaa rahaa taiteilijoina tai eivät omasta mielestään kuluta riittävästi aikaa taiteen harjoittamiseen. Maailma on näyttänyt heille, että taide on tarkoitettu valkoisille ihmisille, miehille, niille, jotka ovat kasvaneet taiteen äärellä. He eivät ole käyneet taidekouluja eivätkä pidä mahdollisuuksiaan tehdä taidetta riittävän ammattimaisina”, Beth Pickens kirjoittaa.

Pickens on taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden parissa työskentelevä konsultti ja psykologi, jolla on miltei 20 vuoden kokemus etenkin marginalisoitujen taiteilijoiden uran edistämisestä. Hän työskentelee Los Angelesissa. Kirjassaan Pickens kertoo, miten ihmiset voivat oppia arvostamaan taidettaan ja raivaamaan sille enemmän tilaa elämässään.

”Lyhyesti sanottuna: Taiteilija on ihminen, joka tekee taidetta. Syvällisempi ymmärrykseni on, että taiteilijat kokevat kokonaisvaltaista, vastustamatonta tarvetta tehdä luovaa työtään, ja kun he joutuvat etäälle työstään, heidän elämänlaatunsa kärsii. Taiteen tekeminen on heille tapa pitää huolta itsestään, kommunikoida, käsitellä tietoa, olla yhteydessä henkiseen ulottuvuuteensa sekä vahvistaa suhdettaan itseensä ja toisiin”, Pickens määrittelee.

Ihastuin määritelmään oitis. Se ei olisi voinut olla kauempana siitä määritelmästä, jota moni Suomessa vaalii.

”Se on meiltä pois”

Keskustelu Frimanin kolumnista typistyi nopeasti siihen, ymmärtävätkö ihmiset satiiria vai eivät. Paljon enemmän olisin halunnut kuulla keskustelua siitä, mikä on se todellinen ongelma, jota Friman halusi huumorin kautta käsitellä.

Ihmiset, jotka myyvät taidetta, joka ei ole ”oikeaa taidetta”?

Kuvataidekriitikko Sanna Lipponen otti kysymyksen vakavasti. Hän kirjoitti aiheesta kolumnin taidemedia Editiin. Hän oli pahastunut siitä, että ”influensserit” kutsuivat kohun seurauksena taidemaailmaa elitistiseksi.

”Taidekenttä on hyvin omanlaisensa ekosysteemi, jolla on omat ongelmansa ja hierarkiansa.  Se on kuitenkin olemukseltaan joustava, monimuotoinen, ja kerroksellinen – sekä jatkuvasti muuttuva. Määritelmästä ja määrittelijästä riippuen sen merkitys voi laventua tai kaventua”, Lipponen kirjoittaa.

Hän peräänkuuluttaa kolumnissaan taidekoulutuksen merkitystä. Kiinnitin huomiota erityisesti tähän kohtaan:

”Keneltä se siis on pois, että itseoppineet maalarit saavat somessa teoksiaan myydyksi ja haastatteluja isoihin lehtiin? Jossakin määrin se on pois ammattitaiteilijoilta – tuloina, näkyvyytenä ja arvostuksena. Suuremmassa mittakaavassa se on pois myös lukuisilta muilta taidekentän ammattilaisilta ja asiantuntijoilta.”

”On kapitalistista, patriarkaalista hevonpaskaa ja systemaattisen roskapuheen seurausta, että kokonaiset ihmisryhmät ovat vakuuttuneet siitä, ettei resursseja ole tarpeeksi, joten niistä tulee taistella ja vastustajat tulee tuhota”, Pickens kirjoittaa kirjassaan.

Lipponen harmittelee myös sitä, että mediassa annetaan tilaa ihmisille, joille taide on kiva harrastus tai tapa tehdä rahaa. Hän nostaa esiin kaksi sanomalehden artikkelia itseoppineista taiteilijoista ja kutsuu niitä irvokkaiksi.

Juttua lukiessa minun kävi melkein sääli Lipposta ja hänen hengenheimolaisiaan. Taidemaailman todellinen vihollinen kun eivät ole itseoppineet taiteilijat vaan kapitalistinen järjestelmä, joka ei arvosta taidetta. Joka pakottaa ammattitaiteilijat taistelemaan vähistä resursseista siinä määrin, että ympäristöä alkaa katsella vainoharhaisena, pelokkaana, jopa vihamielisenä.

Se ihminen, joka ostaa ”amatööritaiteilijan” tekemän taideteoksen ei todennäköisesti olisi ostanut ammattitaiteilijan teosta, vaikka olisi jättänyt toisen teoksen ostamatta. Hän on oletettavasti ihminen, joka ei välitä taidemaailman instituutioista ja arvostuksista vähääkään.

Taiteen todelliset viholliset ovat yhteiskunnan rakenteet, jotka riistävät taiteelta sen ansaitseman arvon ja työntävät taiteilijat köyhyysrajalle anelemaan armopaloja.

Oikea taiteilija on käynyt kouluja

Mennään seuraavaksi argumenttiin, jonka mukaan todellinen taiteilija on koulutettu. Syitä koulutuksen puutteeseen voi olla useita. Yksi niistä on henkilön lapsuudenperheen sosiaalinen tausta. Onko lapsuudenkodissa pidetty taidetta relevanttina ammattina vai onko se ollut pikemminkin epärealistista haihattelua, johon ei kannata panostaa? Onko ajateltu, että sellaiseen ylellisyyteen ei ole tässä perheessä varaa?

Onko henkilöllä ollut mahdollista saada taloudellista tukea perheeltään taideuransa edistämiseen? Onko hän ylipäänsä pystynyt kuvittelemaan taidetta ammatikseen?

Kuten Pickens kirjoittaa, etenkin marginalisoitujen ihmisryhmien edustajien voi olla hyvin vaikea mieltää taidetta itselleen mahdolliseksi työksi. Lapsuudenkodissa ei ehkä ole puhuttu taiteesta tai siitä ole ollut tietoa. Taidemaailma instituutioineen on hyvin valkoista, cis-sukupuolista ja paikoin myös keskiluokkaista. Kuka pääsee sisälle, kenet otetaan vakavasti, kenen näkökulma kiinnostaa? Silläkin on merkitystä.

Henri Rousseaulla, Vincent van Goghilla, Frida Kahlolla ja Yoko Onolla ei ollut taiteilijan koulutusta. Tekeekö tämä heistä vähemmän taiteilijoita?

Tuttu teatterinjohtaja ihmetteli minulle juuri, kuinka pakkomielteisiä ihmiset tuntuvat olevan tutkintojen kanssa. Hän on pyörittänyt teatteria 20 vuotta, siinä hänen tutkintonsa, hän sanoi.

Taiteilija ei ole suojattu ammattinimike. Toisin kuin itse oppinut terapeutti tai lääkäri, ihminen ei voi vahingoittaa muita kutsumalla itseään taiteilijaksi.

Kuka on taiteen vihollinen?

Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka havahtuvat taiteilijuuteensa vasta aikuisena. Elämäntilanne ei välttämättä salli opiskelua, sillä on käytävä päivätyössä.

Itse aloitin kirjojen tekemisen 36-vuotiaana. En ole opiskellut kirjoittamista. Voinko siis kutsua itseäni kirjailijaksi? Mielestäni voin – kolmas romaanini ja ensimmäinen tietokirjani ilmestyvät ensi keväänä.

Koin pitkään epävarmuutta myös siitä, olenko oikea toimittaja, koska en ole opiskellut journalismia (Laura Frimanista en tiedä, mutta yllättävän moni toimittaja ei ole). Olen valmistunut maisteriksi estetiikasta ja opiskellut sukupuolentutkimusta. Olen kuitenkin tehnyt toimittajan töitä 14 vuotta ennen siirtymistäni kaupallisen sisällöntuotannon pariin. Siispä olen myös oikea toimittaja.

Ja kyllä, myös näillä epävarmuuksilla oli yhteyttä identiteettiini ja lapsuudenperheeni yhteiskuntaluokkaan.

2000-luvun alussa Suomessa puhuttiin bloggaajien aiheuttamasta uhasta journalismille. Että kaiken maailman kirjoittelijat tulevat ammattitoimittajien tontille ja vievät meidän työpaikat.

Ongelma eivät kuitenkaan olleet bloggaajat vaan journalismi itse. Se, ei yksinkertaisesti ollut keksinyt riittävän tehokasta ansaintalogiikkaa eikä uusia tapoja olemassaolonsa oikeuttamiseen.

Sittemmin bloggaajista on tullut paikoitellen erittäin merkittävä osa yhteiskunnallista keskustelua.

Joskus tapahtuu muutoksia, joita ei voi estää. Taidekin joutuu keksimään itsensä uudelleen tilanteessa, jossa kuka tahansa voi tuottaa sisältöä omissa kanavissaan ja yleisö päättää, onko se kiinnostavaa. Näiden tekijöiden syyttely ei ratkaise mitään. Ratkaisu on jossain muualla.

Samaan tapaan kuin kirjallisuuden kaanonin patriarkaalisuuden kyseenalaistamisen ei pitäisi herättää pelkoa siitä, ettei mitään saa enää sanoa eikä kai lukea Shakespeareakaan, taidemaailman pitäisi kysyä, kuka sen todellinen vihollinen on. Eivät ainakaan ne, jotka kehtaavat kutsua itseään taiteilijoiksi ilman tutkintoa.