Kun luin uutisen, luulin ensin ymmärtäneeni väärin. Uutinen oli ruotsiksi, joten jouduin lukemaan sen pariin kertaan. Kun sain vahvistuksen käsitykselleni, en vieläkään meinannut uskoa silmiäni.

Journalistin julkaiseman jutun mukaan joukko Ruotsin yleisradion työntekijöitä oli allekirjoittanut kirjelmän, jossa vaadittiin työnantajaa sitoutumaan erilaisiin antirasistisiin toimenpiteisiin.

Tämän seurauksena osaa allekirjoittaneista oli kielletty käsittelemästä ohjelmissaan rasismia ja Black lives matter -liikettä.

Esimerkiksi toimittaja Palmira Koukkari Mbenga oli joutunut leikkaamaan ohjelmastaan haastateltavien kommentit, joissa he käsittelivät BLM-liikettä.

”Se oli vaikeaa ja tuntui eettisesti kyseenalaiselta”, Mbenga sanoo.

Syy?

”Jos henkilö on sidoksissa tiettyyn aiheeseen ja ottaa siihen julkisesti kantaa, hän ei voi käsitellä tätä aihetta”, sanoo ohjelmajohtaja Olov Karlsson Sveriges Rradiosta.

Aloitetaan kirjelmästä. Se ei siis ollut lakialoite tai jokin muu julkinen kannanotto, vaan se kohdistui nimenomaan työnantajan toimintaan. Työntekijät vaativat työnantajaansa pureutumaan tehokkaammin rasismiin.

Tämän seurauksena työnantaja rankaisi vaatimuksen tukijoita rajoittamalla heidän mahdollisuuksiaan täysipainoiseen työntekoon.

Toiseksi, Mbengan tapauksessa kyseessä oli rodullista työntekijä. Pitäisin aika erikoisena sitä, jos rodullistettu henkilö ei lähtökohtaisesti olisi kiinnostunut rasismin vähentämisestä. On vaikea ymmärtää, miten tämä melko yleispätevä tosiasia rajoittaisi hänen kykyään käsitellä uutisaiheita ammattimaisesti.

Ruotsalaisen Journalisten-lehden mukaan toimittajat, jotka allekirjoittivat aikaisemmin vastaavan kirjelmän liittyen metoo-liikkeeseen, eivät saaneet työnantajalta ukaasia, jossa heitä estettiin käsittelemästä metoota työssään.

Tekeekö ihonväri toimittajasta esteellisen?

Kysymys toimittajan esteellisyydestä liittyy ennen kaikkea rahaan ja valtaan. Tarkoituksena on estää henkilöä käyttämästä asemaansa väärin. Journalistin neljännen ohjeen mukaan journalistin ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus.

Jos toimittaja on esimerkiksi selkeästi sidoksissa johonkin puolueeseen, on melko luontevaa, ettei hän kirjoita päivätyössään kyseisen puolueen julkikuvasta. Jos taas henkilö on pörssiyhtiön omistajasuvun vesa, hän ei luonnollisestikaan voi kirjoittaa saman yhtiön osakekaupoista toimittajana.

Mutta kun kyseessä on vähemmistöryhmään kuuluminen, kysymys muuttuu merkittävästi monimutkaisemmaksi. Mikä mahtaisi olla Mbengan henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus? Hän kirjoittaisi salavihkaa jutun, joka lisäisi hänen ihmisoikeuksiaan?

Pelätessään uskottavuutensa puolesta mediat ovat reagoineet mielipiteensä ilmaiseviin toimittajiin hyvinkin voimakkaasti etenkin Yhdysvalloissa. Vuonna 2017 transsukupuolinen toimittaja Lewis Wallace kirjoitti blogissaan objektiivisuuden mahdottomuudesta:

”On ilmiselvää, etten voi olla neutraali tai keskitien kulkija keskustelussa, jossa käsitellään minun ihmisyyttäni.”

Hän sai kenkää. Seuraavassa työpaikassa hänen toivettaan ihmisoikeuksien saavuttamisesta ei pidetty ongelmana.

Ymmärrän hyvin, että journalistinen media haluaa säilyttää uskottavuutensa ja näennäisen riippumattomuutensa. Media ei voi ottaa kantaa siihen, onko jokin poliittinen puolue tai yksittäinen pörssiyhtiö hyvä vai paha. Mutta kun kyse on ihmisoikeuksista, Sveriges Radio tulee rivien välistä sanoneeksi, ettei se halua ottaa kantaa siihen, kuuluvatko ne kaikille.

Siinä missä taloudellinen kytkös tiettyyn tahoon voi hyödyttää toimittajaa rahallisesti, ihmisoikeusliikkeeseen kuuluminen ei sisällä samankaltaista hyötymisaspektia. Ihmisoikeuksien lisääntyminen hyödyttää kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Vähemmistöpositiota ei voi samaistaa poliittiseen kytkökseen. Lisäksi toimittajilla on oikeus poliittiseen toimintaan ja ehdolle asettumiseen vaaleissa.

Objektiivisuuden illuusio

Median ja toimittajien objektiivisuus on tietysti pelkkä harha. Jokainen toimittaja tekee työtään puutteellisen, erehtyväisen ihmisen näkökulmasta. Hänellä on omat arvonsa, mielipiteensä ja kiinnostuksenkohteensa. Toimittaja voi vaikkapa olla uusnatsijärjestön epävirallinen jäsen, vastustaa aborttia tai kannattaa kuolemantuomiota ja silti käsitellä näitä aiheita täysin vapaasti, jos salaa mielipiteensä.

Voiko kokoomusta äänestävä toimittaja kirjoittaa kokoomuksesta? Voiko Naisasialiitto Unioniin kuuluva nainen kirjoittaa naisten oikeuksista, kun hänellä on naisena asiassa ”henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus”? Voiko homotoimittaja käsitellä tasa-arvoista avioliittolakia, jos hän on allekirjoittanut aiheeseen liittyvän lakialoitteen, koska haluaa itse naimisiin? Saako toimittaja kirjoittaa viirupöllöistä, jos hän suojelee niitä vapaa-ajallaan?

On yksinkertaisesti mahdotonta löytää toimittajaa, joka olisi täysin riippumaton ihmisyydestä, ajatuksista ja mielipiteistä. Erityisen kipeä kysymys on vähemmistöön kuuluvan toimittajan kohdalla. Ikään kuin toimittajastatuksen tulisi puhdistaa hänestä toive siitä, että hänellä olisi yhteiskunnassa samat mahdollisuudet kuin muillakin.

Arvot ja ajatukset voi tietysti aina piilottaa. Mutta mitä tullaan sanoneeksi, kun siihen kannustetaan? Et saa edistää omia oikeuksiasi ainakaan julkisesti? Voit olla vähemmistön jäsen, jos et pidä siitä meteliä?

Entä miten paljon asiantuntemusta Sveriges Radio jättää tietoisesti käyttämättä rajoituksellaan? Kuka osaisi paremmin käsitellä rasismia ja rodullistettujen kokemusta mediassa kuin rodullistettu toimittaja? Ratkaisu on surkuhupaisa etenkin siitä syystä, että mediamaailma on Ruotsin kaltaisissa maissa yhä hyvin valkoinen.

Samaa ”ongelmaa” ei ole havaittu ainakaan The Guardianissa, josta olen lukenut lukuisia rodullistettujen toimittajien kiinnostavia artikkeleita rasismista.

Homot pysyköön lestissään

Journalistin jutussa haastatellaan myös Catariina Saloa, joka työskentelee Nyhetsbyrån SPT:ssä. Työnantaja on estänyt häntä käsittelemästä lgbtiq-aiheita, sillä hän on ruotsinkielisen yhdenvertaisuusjärjestön Regnbågsankanin puheenjohtaja.

Vaikka Salo kokee voivansa tehdä itsenäisiä journalistisia valintoja paremmin kuin Sveriges Radion tapauksessa, hän pitää itseään myös lgbtiq-aiheiden asiantuntijana. Salo voisi esimerkiksi kirjoittaa suoralta kädeltä jutun, jota hänen ei tarvitsisi lähettää ”yhdenvertaisuusasiantuntijalle” eli vähemmistön edustajalle, joka toimisi oikeista termeistä epävarman toimittajan oikolukijana (osa heistä toivoisi, etteivät toimittajat enää soittelisi). Tätä asiantuntijuutta hänen työnantajansa ei ilmeisesti ole halukas hyödyntämään.

Vaikka pystyn ymmärtämään linjauksen astetta paremmin kuin Sveriges Radion tapauksen siitä syystä, että kyseessä on näkyvä asema järjestön johdossa, kysymys on silti mielestäni hankala.

Edelleen: mikä on pahin, mitä voisi tapahtua? Salo kirjoittaisi jutun, joka laajentaisi yleisön käsitystä yhdenvertaisuudesta?

”Jos kyse on yleisestä vetoomuksesta rasismia vastaan, en näe, että se vaikuttaisi toimittajan kykyyn käsitellä ihmisoikeuksia. Kyse ei ole mielipiteestä vaan perustavanlaatuisesta arvosta yhteiskunnassa”, kommentoi Svenska Ylen johtaja Johanna Törn-Mangs Sverige Radion tapausta Journalistin jutussa.

On vaikea sanoa, mitä muuta Salon toiminta Regnbågsankanissa olisi jos ei tätä.

Esteellisyyden arvioimisen kautta journalismi pyrkii palvelemaan yleisöään mahdollisimman reilusti. Journalismissa ei saa puffata omaa tai perheen firmaa eikä haalia kannattajia puolueelle, jolla on mahdollisuus käyttää kansalaisten elämään merkittävästi vaikuttavaa poliittista – ja taloudellista – valtaa. On kuitenkin hyvin ongelmallista samaistaa taloudellisen tai poliittisen hyödyn saaminen toimittajan edustaman vähemmistöryhmän ihmisoikeuksiin.

Täydellistä objektiivisuutta tavoitellessaan Sveriges Radio heittää hukkaan valtavan potentiaalin, jonka vähemmistöön kuuluvat työntekijät tarjoavat medialle. He osaavat nostaa esiin näkökulmia ja aiheita, jotka eivät ehkä tulisi edes enemmistöä edustavan toimittajan mieleen.

Sveriges Radion linjaus antaa todella kylmäävän kuvan vähemmistöön kuuluvien toimittajien oikeuksista yhteiskunnassa. Jos toimittaja haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä, hänen ei pitäisi sen myötä menettää työpaikkaansa.

Pyysin Catariina Saloa kommentoimaan tapausta sähköpostitse:

”Vaikka toivoisin, ettei ihmisoikeuksien tarvitsisi olla poliittisia, niin ne valitettavasti vielä ovat. Sen takia asemani yhdistyksen johdossa tekee minusta automaattisesti jonkinlaisen lobbaajan, joka yrittää viestiä poliittisille tasoille, että hei, mites nää ihmisoikeudet. Ja siinä se konflikti tulee. Jos ja kun itse kirjotan politiikasta, ulkoapäin se voi näyttää ristiriitaiselta, vaikka ei se omasta mielestäni sitä ole.”

Neutraaliudesta totuuden etsimiseen

Tässäpä villi idea – mitä jos media olisi aivan läpinäkyvästi yhdenvertaisten ihmisoikeuksien puolella? Ihan ilman että sitä pidettäisiin jotenkin poliittisesti värittyneenä ratkaisuna?

Ai mutta tämähän olikin jo keksitty. Esimerkiksi Buzz Feed on ottanut aiheeseen radikaalin lähestymistavan: ”Uskomme vahvasti, että useassa asiassa, kuten kansalaisoikeuksissa, lgbt-yhdenvertaisuudessa, naisten oikeuksissa ja antirasismissa ei ole kahta puolta”, todetaan median eettisissä ohjeissa.

Mutta mitä tapahtuu totuudelle, joku saattaa tässä välissä parahtaa.

Harvardin selvityksen mukaan vasemmalle kallistuvat toimittajat olivat kiinnostuneempia totuuden etsimisestä kuin oikealle kallistuvat toimittajat. Siinä missä vasemmistolaiseksi tulkittuja kantoja tukevat mediat tarkkailivat tiukasti toisiaan ja korjasivat toistensa virheitä, Fox Newsin kaltaiset oikeistolaiset mediat eivät olleet yhtä kiinnostuneita faktojen oikaisusta vaan saattoivat jopa kierrättää virheellisiä uutisia tietoisesti. Tutkimusaineistona käytettiin Yhdysvaltain mediaa, joka on jakautuneisuudessaan toki aivan eri maailmasta kuin esimerkiksi suomalainen media.

Tutkimusta ohjanneen Yochai Benklerin mukaan journalismin ei tulisi pyrkiä itsepintaisesti esittämään kiistanalaisissa asioissa kahta samanarvoista näkökulmaa, jos toinen näkökulma perustuu todistettavasti tekaistuihin valheisiin.

”Ammattimaisen journalismin tulisi siirtyä pois tavasta, jolla se esittää objektiivisuuden. Sen sijaan että puhutaan objektiivisuudesta neutraaliutena tulisi puhua objektiivisuudesta totuuden etsimisenä. Siten vältetään tasapuolisuusharha. Propagandaa lietsovassa järjestelmässä neutraalius merkitsee osallisuutta”, Benkler kommentoi Harvardin yliopiston journalistisen Nieman-säätiön sivustolla.

Faktapohjaisen tiedonvälityksen tulisi olla journalismissa tärkeämpi seikka kuin se, haluaako toimittaja parantaa maailmaa.