Teatterikorkeakoulun yliherkkiä opiskelijoita ruotivassa jutussa oli jotain tuttua. Ihan kuin olisin lukenut sen jo aikaisemmin. Ja totta tosiaan, identiteettipolitiikasta olivat kirjoittaneet samaan sävyyn esimerkiksi…

Jarkko Tontti: ”Identiteettipolitiikan nousu on yksi suurimmista liberaalien demokratioiden uhkista.”

Anna Perho: ”Sitähän identiteettipolitiikka on: sisällöllisiä koristeita, joilla voi kertoa muille olevansa oikeaa mieltä.”

Oskari Onninen: ”Poliittisesta ymmärryksestä on tullut ymmärrystä omasta identiteetistä – – Me ei olla enää me, vaan minä, minä ja minä.”

Tuija Siltamäki: ” Identiteettipolitiikka tunkeutuu ”kaikkialle” ja erilaiset moraalikysymykset sytyttävät kulttuurisotia. Meillä on pääsy koko maailmaan, mutta näemme vain itsemme. Olisi aika, että ehtisimme ajattelemaan myös muita.”

Ja viimeisimpänä Aurora Rämö Suomen Kuvalehdessä: ”Identiteettipolitiikalla on tapana vahvistaa itseensä keskittymistä ja statukseen, etuoikeuksiin ja uhriuteen nojaaviin ideologisiin ryhmiin kuuluvuutta.”

Rämön tekstin kohdalla kiinnitin huomiota erikoiseen seikkaan. Jutussa siteerataan Leena-Maija Rossin ja Kristiina Brunilan artikkelia, jossa käsitellään identiteettipolitiikan linkittymistä uusliberalismiin ja haavoittuvuuteen.

Viittauksella pyritään osoittamaan suurin piirtein, että Teatterikorkeakoulun opiskelijat ovat uhriutuvia marisijoita, jotka vaativat  irrationaalisesti opettajia suojaamaan itseään teatterinhistorian klassikoilta, koska välittävät vain itsestään.

(Opiskelijat olivat jutun mukaan vaatineet teoksiin sisältövaroituksia ja halunneet keskustella tunteistaan.)

Olin kuitenkin lukenut tutkijoiden artikkelin kursorisesti läpi jo aikaisemmin enkä tunnistanut Rämön tulkintaa sisällöstä. Päätin lukea artikkelin uudelleen.

Heikkojen puolustautumista valtaapitäviä vastaan

Artikkelin toisella sivulla kirjoittajat kertovat, miten he käsittävät identiteettipolitiikan.

”Tässä artikkelissa ymmärrämme identiteettipolitiikan politiikan muotona, joka painottaa kollektiivista ryhmäidentiteettiä poliittisen toiminnan perustana. Nämä ryhmät – esimerkiksi etniset vähemmistöt, uskonnolliset ryhmät, feministit, lesbonaiset ja homomiehet, transihmiset, vammaisryhmät ja työväenluokkaiset ihmiset – tavoittelevat elämänsä haasteiden sosiaalista tunnustamista. Jaettua ryhmäidentiteettiä ja me-henkeä korostavaa identiteettipolitiikkaa voi pitää neoliberaalin individualismin vastavoimana. Sitä voidaan myös pitää heikkojen puolustautumisena valtaapitävien dominointia vastaan.”

Siis hetkinen.

Tämä ei nyt kuulosta yhtään siltä, mitä toimittajat ovat väsymättä painottaneet. Heidän mukaansahan identiteettipolitiikka on itsekeskeistä oman navan ympärillä pyörimistä, jossa tärkeintä on esittää hyveellistä ja kuvata kasvojaan someen. Viis muista, ei kiinnosta!

Kuten moni tietää, identiteettipolitiikka ei ole minulle uusi termi. Olen kirjoittanut siitä esimerkiksi täällä. On merkillepantavaa, että historian suurimmat ihmisoikeuskamppailut on käyty juuri identiteettipolitiikan keinoin. Naisilla, mustilla ja homoilla ei olisi oikeuksia ilman identiteettipolitiikkaa.

Mutta ehkäpä toimittajat tarkoittivat jotain muuta?

Tosiaan. Rossi ja Brunila käsittelevät artikkelissaan myös identiteettipolitiikan ja uusliberalismin liittoa.

”Uusliberalistinen diskurssi on saanut hallitukset ja kansalaiset näkemään selviämisen henkilökohtaisena vastuuna. Sen tavoite on poistaa ihmisten riippuvuus sosiaalisista rakenteista. – – haavoittuvuus on sidoksissa henkilökohtaiseen vastuuseen – työntekijät, jotka epäonnistuvat, ovat vaihdettavissa, eikä sosiaalisten rakenteiden tarvitse kannatella heitä. Uusliberaalista yksilöstä tulee haavoittuva ja kilpailuhenkinen”, Rossi ja Brunila kirjoittavat.

Heidän mukaansa osa nuorista on ulkoa käsin leimattu haavoittuviksi. Näiden haavoittuvien nuorten integroimiseen takaisin yhteiskuntaan ja koulutuksen pariin on käytetty paljon rahaa.

”On olennaista huomata, etteivät nuoret itse määrittele haavoittuvuuttaan vaan ne tahot, jotka kohdistavat heihin toimenpiteitä.”

Jokainen vastatkoon itsestään

Ja tässä tulee se varsinainen pihvi. Brunilan ja Rossin mukaan uusliberalismi palauttaa vastuun ihmisen ongelmista hänelle itselleen. Se ei ota kantaa sukupuoleen, seksuaalisuuteen eikä vähemmistöstatuksesta johtuvaan syrjintään. Uusliberalismin logiikan mukaan ihmisten ongelmat ovat sisäisiä ja ne on mahdollista ratkaista vain itseä ja omaa asennetta muuttamalla.

”Tämän kapitalismia juhlistavan järjestyksen kyvyttömyys käsitellä eettisiä kysymyksiä ja valtasuhteita tuottaa identiteettipolitiikkaa, joka asettaa valkoisuuden, varakkuuden, kilpailukyvyn, heteroseksuaalisuuden ja länsimaalaisuuden muiden yläpuolelle.”

Haavoittuvuus on Brunilan ja Rossin mukaan usein ulkopuolelta määritelty ominaisuus, jolla pyritään saamaan ihmiset keskittymään omaan kokemukseensa rakenteellisten ongelmien sijaan. Samalla he sisäistävät ajatuksen, että he ovat vastuussa kokemistaan vastoinkäymisistä ja pahimmassa tapauksessa heikkoja ihmisiä, jotka eivät pärjää.

”Yhteiskunnalliset ongelmat nähdään yhä useammin yksilön psyko-emotionaalisina puutteina, eivät rakenteellisina ongelmina, jotka pitäisi ratkaista muuttamalla toimintatapoja.”

Tämä on nyt jotain melko lailla muuta kuin Suomen Kuvalehden tulkinta, jonka mukaan ”Identiteettipolitiikalla on tapana vahvistaa itseensä keskittymistä ja statukseen, etuoikeuksiin ja uhriuteen nojaaviin ideologisiin ryhmiin kuuluvuutta.”

Henkilökohtainen on yhä poliittista

SK:n jutussa viitataan sisältövaroituksiin, joita pidetään usein yliherkkyyden osoituksena. Katariina Kyrölä käsittelee artikkelissaan niiden suhdetta 1970-luvun feministisiin tiedostamisryhmiin.

”Carol Hanisch, jota pidetään henkilökohtainen on poliittista -sloganin keksijänä, ajatteli, että tiedostamisryhmien leimaaminen terapiaksi tai yksilön ongelmiin keskittyviksi sivuuttaa niiden poliittisen ulottuvuuden – -. Ongelmat ja niiden ratkaisut liitettiin sortaviin rakenteisiin, ei yksilön menestykseen tai epäonnistumiseen.”

Kyrölä esittää sisältövaroituksia kohtaan kritiikkiä mutta muistuttaa myös, että jos naurunalaistaa varoitusten vaatijat, saattaa tahtomattaan pelata oikeistopopulistien pussiin. Sisältövaroitusten haukkumisen sijaan pitäisi keskustella siitä, voisiko niistä olla hyötyä jossakin kontekstissa ja miksi.

Kriitikot esittävät usein, että identiteettipolitiikan ajajat kilpailevat uhriutumisellaan. Toisaalta keskustelua siitä, ketä alistetaan enemmän kuin muita, myös tarvitaan:

”Nämä ”kilpailut” ovat tärkeä keino vastustaa etuoikeutettujen, valtaapitävien ryhmien, kuten valkoisten miesten ja oikeistolaisten nationalistien, väitteitä uhriutumisesta. Niiden avulla voi osoittaa todeksi tasapainoharhan erilaisten yhteiskunnallisten alistussuhteiden, esimerkiksi mustien transnaisten ja valkoisten cis-naisten välillä.”

Monet sisältövaroituksia vastustavat feministit perustavat argumenttinsa siihen, ettei haavoittuvuudelta tai pahalta mieleltä voi suojautua. Niistä voi jopa olla hyötyä.

”Itse en enää ajattele, että sisältövaroitukset olisivat ristiriidassa haavoittuvuuden ja kielteisten tunteiden syleilyn kanssa. Monien sisältövaroitusten kannattajien mukaan varoitukset voivat olla jopa sen edellytys, että ihminen pystyy käsittelemään vaikeita tunteita. On silti tärkeää arvioida, kuka sisältövaroituksia vaatii ja miten, sillä niitä voidaan käyttää alentuvan, isällisen hallinnan välineenä. Samalla tavoin alentuvalta ja  isälliseltä voi tuntua myös sisältövaroitusten torjuminen ja vaatimus, jonka mukaan pitäisi vain kestää ja osata ottaa kriittistä etäisyyttä aiheeseen”, Kyrölä kirjoittaa.

Välitätkö minusta vai meistä?

Mediassa traumoistaan puhuvat ja tunteisiinsa keskittyvät nuoret leimataan herkästi itsekeskeisiksi, tyhmiksi ja tekohyveellisiksi.

Todellisuudessa he toteuttavat kapitalistisen järjestelmän uusliberaalia ihannetta: puhuvat omasta riittämättömyydestään ja ahdistuksestaan sen sijaan, että vaatisivat nyrkit pystyssä rakenteellisia muutoksia, vaikka pitäisi.

”Uusliberaalit diskurssit naamioivat todellisen tarkoituksensa: ne legitimoivat haavoittuvuuden ja muokkaavat ihmisistä sitä kautta helpommin hallittavia ja lopulta taloudellisesti tuottavampia yksilöitä”, Brunila ja Rossi kirjoittavat.

Runsaasti identiteettipolitiikkaa kritisoinut Oskari Onninen kirjoitti taannoin Long Playhin opiskelijoiden mielenterveysongelmista. Niiden syykin valkeni Onniselle juttua kirjoittaessa:

”Me teemme tämän ihan itse. Tilastot toteavat, ettei yhteiskunta ole huonontunut. Pahoinvointi on ensi sijassa modernin maailman yltäkylläisyydestä ja mahdollisuuksien paljoudesta kumpuava oire.”

Ironista on, että vaikka Onninen kritisoi uusliberaalia identiteettipolitiikkaa itsekeskeisyydestä, kyseinen tulkinta edustaa uusliberaalia ihmisihannetta puhtaimmillaan: yksilö on itse vastuussa omista ongelmistaan.

Sitä paitsi, identiteettipolitiikan muotoja ei voi siististi erottaa toisistaan. Nuori opiskelija, joka toivoo luennoille sisältövaroituksia, saattaa hyvinkin liikkua piireissä, jotka pyrkivät ajamaan poliittisia uudistuksia järjestötoiminnassa, osoittavat mieltään ja feissavat vapaa-ajallaan Narinkkatorilla. On kiinnostunut meistä, ei vain itsestään.

On yksinkertaistavaa ja julmaa leimata hänen toiveensa diversiteetistä ja ongelmallisten teosten purkamisesta opetuksessa itsekeskeiseksi pelleilyksi.

Suomesta on tullut lässyttäjien maa

Mielestäni postmodernin ironian yhdistäminen journalismiin on usein huono idea, jollei kyse ole puhtaasta satiirista. Se on miltei aina turhan ilkeää, ennalta-arvattavaa ja laiskaa.

Taustalla on ajatus, etteivät ihmiset todellisuudessa välitä mistään muusta kuin itsestään eikä heillä ole pysyviä arvoja eikä periaatteita. Sen sijaan he valittavat, inisevät ja loukkaantuvat.

Usein tältä kirjoittamisen lajilta puuttuu käsitys siitä, mitä punching down merkitsee. Alistettuja ihmisryhmiä saa tottakai pilkata, ja jos sitä ei joku ymmärrä – mikä idiootti. Kaikki on show’ta, esittämistä. Tyylipuhdas esimerkki tästä journalismin lajista on Tuija Siltamäen artikkeli Helsingin Sanomissa:

”Suomesta on tullut lässyttäjien maa, jossa korkeakoulutettu ihminen ei tunnista sarkasmia, vaikka se ajaisi Sananvapauden aukiol­la hänen päälleen sähköpotkulaudalla. – – Vinoilua pidetään vittuiluna, ja mielipahan ilmaisemisesta on tullut validi vasta-argumentti. Jos ihminen on surullinen ja järkyttynyt, vain hullu (ableismia!) kyseenalaistaa hänen tunteensa.”

Ookoo, Tuija. Raikasta.

(Totuuden nimissä on mainittava, että kirjoitin itsekin hieman ilkeämielisiä, ironisia juttuja mediaan joskus muinoin, mutta siitä on 14 vuotta aikaa ja tarvitsin ne rahat.)

Kirjoitukset, joissa identiteettipolitiikka leimataan muodikkaaksi oman erinomaisuuden esittelyksi, naurunalaistavat ihmiset, jotka puhuvat julkisesti heikkoudestaan, peloistaan ja ahdistuksestaan.

Samalla ne sivuuttavat olankohautuksella yhteiskunnalliset ongelmat, jotka tunteistaan puhuvat ihmiset nostavat esille. Kuten esimerkiksi Teakin tapauksessa sen, että teatteria ovat tehneet ja kirjoittaneet vuosisatoja valkoiset miehet.

Missä on opiskelijoiden ääni?

Kiinnitin SK:n jutussa huomiota erityisesti siihen, ettei siinä ollut haastateltu lainkaan opiskelijoita, vaikka koko juttu perustui heidän väitettyihin reaktioihinsa. Sosiaalisessa mediassa opiskelijat leimattiin arvostelukyvyttömiksi lumihiutaleiksi, jotka halusivat tulla suojatuksi todellisuudelta.

Kysyin Teakissa opiskelevalta ystävältäni, mitä mieltä hän oli artikkelista.

”Siis jotenkin aivan käsittämätön kohu. Yksi tuntiopettaja oli vain hämmästynyt siitä, että opiskelijat arvostelivat opetusta. Siitä kaikki lähti. Ja se, että kurssilla olleita tyyppejä ei haastateltu ja he eivät olleet edes tietoisia tästä tuntuu musta kohtuuttomalta, koska Teak on pieni taidekoulu ja aika moni, about kaikki, tietää kenestä opiskelijoista on kyse. Itse ajattelen, että Teakin opiskelijoiden täytyykin kyseenalaistaa ja kritisoida taidetta ja teatteria. Klassikoita ja niiden asemaa saa ja kuuluu tarkastella kriittisesti. Siitä on mun mielestä kyse. Ei siitä, että nuoret taideopiskelijat ovat pilalla ja jonkun helvetin ideologian pilaamia”, hän vastasi.

Runoilija Daniil Kozlov kommentoi artikkelia Facebookissa. Hän ei ole pistänyt merkille, että opiskelijoista olis tullut ”hirveitä loukkaantujia”.

”Ehkä enemmänkin empaattisia. Mielestäni on kiinnostavaa, miten kyseiseen tekstiin ei ole haastateltu yhtäkään oppilasta. Luulisi, että haastateltavan löytäminen ei olisi ollut vaikeaa, kun oppilaat ovat kaikki osana kulttuurimarxilaista salaliittoa. Olen nyt vuosia ja vuosia kuullut tarinoita näistä oppilaista, ja kuitenkin, olen sekä oppilaana että opettajana ollut jatkuvasti anarkofeministien, queertaiteilijoiden ja hc-humanistien ympäröimänä, enkä ole vastaavaan suhteettomuuteen törmännyt kuin harvoin jossain netin pimeällä puolella. Useimmiten käsitys pyyntöjen suhteettomuudesta syntyy, kun ne pyynnöt keksitään itse saadun kritiikin pohjalta.”

Kozlov muistuttaa, että vastuu opetustilanteesta on aina opettajalla.

”Opettajien tehtävä on rakentaa uudet sillat oppilaiden edustaman nykyisyyden ja aineiston/opetuksen historiallisen ytimen välille sekä luoda ilmapiiri, jossa oppilaat voivat kasvaa ajattelijoina ja ihmisinä omista lähtökohdistaan käsin.”

Sen sijaan että kauhistelisimme keskustelukulttuurin muutosta ja etsisimme syytä nuorista, jotka eivät tiedä mitä tekevät, meidän pitäisi kysyä, miten voisimme ymmärtää heidän viestiään paremmin.