Homoyhteisö ei koskaan ole ollut tasa-arvoinen
Reilu kuukausi sitten luin Jodel-keskustelupalvelusta järkyttävän keskustelun. Niille, jotka eivät tiedä: Jodel on pääasiassa nuorten käyttämä sovellus, jossa voi anonyymisti kommentoida eri aiheita niille omistetuilla kanavilla. Keskustelussa pohdittiin, pitäisikö muunsukupuolisia päästää lesbokanavalle. Osa ihmisistä oli sitä mieltä, että ei pitäisi. Vähäksi aikaa palvelu tosiaan esti muunsukupuolisiksi itsensä määrittelevien pääsyn kanavalle, mutta esto poistettiin myöhemmin.
Tiedän, tiedän: Jodel on tunnettu kärjistävistä keskusteluista, joilta ei voi odottaa syvällisyyttä. Oloni oli kuitenkin epämukava. Tällaistako nuoret lesbot jossakin nykyisin ajattelevat? Vieläkin?
Lesbot eivät ole naisia
Keskustelu oli siinä mielessä absurdi ja ironinen, että ranskalainen teoreetikko Monique Wittig kirjoitti The Straight Mind –esseessään jo 30 vuotta sitten, etteivät lesbot ole naisia. Tämä johtui siitä, että naisen kategoria on syntynyt ensisijaisesti suhteessa mieheen ja kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään. Hänen mukaansa lesbojen tuli kieltäytyä tästä heteroseksuaalisuuden määrittämästä sosiaalisesta sopimuksesta. Wittigiä on sittemmin kritisoitu, mutta ajatus on mielenkiintoinen.
”Lesbot ovat aina kapinoineet kaksinapaista sukupuolijärjestelmää ja seksuaalisuuden tukahduttamista vastaan. Olemme aina olleet essentialistisen sukupuolikäsityksen näkökulmasta pettureita”, kirjoittaa sosiologi Inna Michaeli naisten oikeuksia ajavan AWID-järjestön sivuilla.
Yhtä historiatonta kuin Jodel-ryhmän keskustelu lesboudesta on Michaelin mukaan joidenkin radikaalifeministien suhtautuminen transsukupuolisiin naisiin. Termi terf viittaa sanoihin trans-exclusionary radical feminists. Heidän mukaansa transnaisilla ei ole asiaa lesboyhteisöön.
Michaeli muistuttaa, että muun muassa lesboklassikko Stone Butch Blues (1992) kuvaa kunnioittavasti transgender-identiteetin omaksuneita lesboja sekä kyseenalaistaa sosiaalisten normien, maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajat.
Tunnen itse lukuisia lesboja, jotka eivät koe naisen määritelmää omakseen. Se on jotenkin yhtä aikaa sekä liian vähän että liian paljon. Se sisältää konnotaatioita, joihin on vaikea samaistua.
Siksi alussa mainittu keskustelu kuulosti niin hirveältä. Tulin myös surulliseksi. Muistan ajan, jolloin transsukupuoliset ihmiset ja miehet eivät olleet tervetulleita naistenbileisiin. Kiellosta luovuttiin noin kymmenen vuotta sitten. Ja nyt jotkut nuoret lesbot haluavat erottautua muunsukupuolisista, koska ”miksi lesbojen pitäisi kaikkia hyysätä” (lainaus keskustelun argumenteista).
Transihmisten syrjinnän pitkät perinteet
Homoyhteisö ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen. Suurimpia epätasa-arvoa aiheuttavia seikkoja ovat sukupuoli ja raha. Ne, jotka eivät ole cis-sukupuolisia, ovat aina kokeneet syrjintää homoyhteisön sisällä. Puhun tässä yhteydessä nyt luettavuuden vuoksi juuri homoyhteisöstä, vaikka viittaan sillä hankalaan kirjainyhdistelmään lgbtiq. Sanaa sateenkaari kartan ainoastaan siitä syystä, että se kuulostaa minusta laimennetulta mehulta.
Olen kirjoittanut jo aikaisemmin siitä, miten valkoisten keskiluokkaisten homojen asiaa ajavat aktivistit ovat vuosikymmenien ajan syrjineet transihmisiä. Transaktivisti Marsha P. Johnsonin elämää ja kuolemaa käsittelevässä Netflix-dokumentissa on veretseisauttava kohtaus, jossa hänen ystävänsä, transaktivisti Sylvia Rivera buuataan Pride-tapahtumassa pois lavalta. Tämä siitä huolimatta, että Johnson, Rivera ja muut Stonewallin mellakoissa taistelleet transnaiset olivat koko Priden alullepanijoita.
Edistystä on tapahtunut, mutta kuinka paljon? Jotkut cis-sukupuoliset homot pahoittivat tänä vuonna mielensä, kun Pride-tapahtuman sivuilla pyydettiin tilaa transihmisille.
”En voi käsittää sitä itsekeskeisyyttä ja toisaalta oman identiteetin murenevaisuutta, joka joidenkin cis-homomiesten mielissä vallitsee. Emme, rakkaat ystävät ja viha(-cis-homo)miehet, murene siihen, että vuorostamme annamme tilaa transihmisille. Se on vähintäänkin oikeutettua, jopa vähimmäisvaatimus”, kirjoittaa Eino Nurmisto Tämän kylän homopoika –blogissaan.
He vain haluavat asua kadulla
Toinen homoyhteisöä erottava tekijä on raha. Palasin juuri San Franciscosta, jossa yhteisön tuloerot näkyvät räikeästi. Keskustelin varakkaan homomiehen kanssa, jonka mukaan osa kadulla asuvista ihmisistä oikeasti haluaa asua kadulla, koska he saavat ilmaista rahaa. Asiantuntijoiden mukaan arviot kodittomien ”saamista” rahoista ovat räikeästi liioiteltuja. Kaksi kolmasosaa kodittomuuden ratkaisuun tarkoitetusta varoista menee niille, jotka eivät ole kodittomia ensinkään: vuokratukiin, häätöjen ehkäisyyn ja ja tuettuun asumiseen.
Tapasin homoja, jotka asuivat miljoonien dollarien asunnoissa. Kadulla näin transsukupuolisen naisen, joka söi majoneesia roskiksesta löytämästään lasipurkista.
Katsoin San Franciscossa myös Netflixin uutta versiota Armistead Maupinin kirjoihin perustuvasta Tales of The Citystä. Se kuvasi koskettavalla tavalla transihmisten kohtaamaa väkivaltaa menneisyydessä mutta tuntui olevan sokea nykyhetkelle: vuokrahintojen mahdottomuus oli ikään kuin kepeä vitsi. Sarjan opetus tuntui olevan se, että ihmisellä on oikeus rahaan huolimatta siitä, mistä se on tullut. Ja jos et pysty tienaamaan tarpeeksi, olet luultavasti lapsellinen ja keskenkasvuinen. Kukaan sarjan hahmoista ei tuntunut tekevän oikeita töitä. Sarjassa on paljon puhetta pronomineista mutta vähän analyysiä siitä, miksi toisilla homoilla on rahaa ja toisilla ei edes kotia.
Tunnetko historiasi?
Tapasin myös homomiehen, jonka paidassa oli Harvey Milkin kuva. Hän kertoi nuorista sanfranciscolaisista homoista, jotka ihailivat paitaa.
Nuoret eivät tienneet, kuka Harvey Milk oli.
Löysin matkalla myös aarteen. T Fleischmannin kirjan Time Is The Thing a Body Moves Throug. Seuraava kappale jäi mieleeni pitkäksi aikaa.
”Sukupuolen ärsyttävä puoli on se, että se estää ihmisiä ymmärtämästä kontekstia. Sukupuoli hämmentää ihmisiä. Se muuttaa heitä, eivätkä he kiinnitä siihen huomiota. He keskittyvät liian paljon kieleen ja unohtavat hankkia ihmisille asuntoja ja terveydenhuoltoa, esimerkiksi, ja he vaativat transihmisten hyväksymistä puolustusvoimiin aivan kuin puolustusvoimat ei olisi syyllinen massaväkivaltaan ja ennennäkemättömään ympäristön tuhoamiseen.”
Historiattomuus, empatiakyvyttömyys ja epätasa-arvon häivyttäminen tuhoavat homokulttuuria vähä vähältä. Ne tekevät meistä ylimielisiä, itsekeskeisiä ja sokeita. Ne saavat meidät uskomaan, että olemme ansainneet itse ne etuoikeudet, jotka meillä on, ja että muut ovat ansainneet sen, että heillä on vähemmän. Ne saavat meidät uskomaan, että olemme voittamattomia emmekä tarvitse toisiamme.
Mutta me tarvitsemme. Enemmän kuin koskaan.