Olin toissa vuonna työn puolesta retriitissä. Viikonlopun aikana meidän oli määrä löytää sisäinen energiamme ja naiseutemme voima tai jotain vastaavaa. Me meditoimme, joogasimme, teimme mielikuvaharjoituksia, söimme luomukasvisruokaa, puhuimme ongelmistamme ja laadimme unelmakarttoja. Saunassa puhe kääntyi politiikkaan. ”Mä en seuraa enää uutisia”, yksi osanottaja sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä.

Tuohon viikonloppuun kiteytyi yksi tämän hetken suurimmista trendeistä: individualistinen minuuden kehittäminen, jonka taustaoletus on, että yksilöllä on rajattomasti mahdollisuuksia muuttaa itseään ja elämäänsä. Tämä projekti on niin tärkeä, että se voi jopa ajaa yhteiskunnallisen keskustelun seuraamisen ohi. Self help -kirjojen myynti kasvaa, ja terveysteknologia on iso bisnes. Ihmiset muokkaavat itseään oikean liikunnan, ruokavalion, kehon mittaamisen ja henkisten voimavarojensa vahvistamisen kautta. 

Kääntöpuolella on oletus, että yksilö on kaikesta itse vastuussa. Ongelmia työpaikalla? Paranna kommunikaatiotaitojasi. Hankala parisuhde? Kehity paremmaksi kumppaniksi. Sait laittomasti kenkää? Hyväksy tämä hetki sellaisena kuin se on ja katso sen hyviä puolia. Tärkeintä on muuttaa asennettaan.

Eiväthän nämä asiat tietenkään sulje toisiaan pois – ihminen voi olla samaan aikaan sekä tiedostava että kiinnostunut itsensä kehittämisestä – mutta suuri minä-projekti houkuttaa uhraamaan yhä enemmän aikaa oman navan ympärillä pyörimiseen. Kun laatii unelmakarttoja, valmistaa puhdasta ruokaa ja keskittyy joogarutiiniinsa, ei ehdi raivostua eriarvoisuudesta. Tietysti haluan tulla parhaaksi versioksi itsestäni, elää täydempää elämää, voida hyvin kehossani ja kehittää läsnäolotaitojani. Minä. Olen. Sen. Arvoinen.

Löysä kapitalistinen feminismi

Samaan aikaan feminismistä on tullut valtavirtaa. Se ei ole enää pienen porukan radikaali liike vaan brändi, jolla myydään musiikkia, kirjoja ja politiikkaa, joka ilmiselvästi ei ole feminististä. Entisaikojen feministit tekivät töitä, jotta meidän ei tarvitsisi. Kaupallistuminen tarkoittaa aina ilmiön riisumista sen alkuperäisistä piirteistä ja tavoitteista yleisesti hyväksyttyyn, valkoiseen ja helposti myytävään muotoon. Feminismiksi riittää se, että sanoo olevansa feministi mutta ei todellisuudessa toteuta sen arvoja arjessaan.

Sana slacktivism, jonka voisi kääntää vaikka muotoon laiskivismi, kuvaa löysää aktivismin muotoa, jossa etuoikeutettu ihminen vaihtaa Facebookissa profiilikuvaansa tasa-arvoa juhlistavat kehykset ja voi tämän jälkeen olla tyytyväinen itseensä. Päivän hyvä työ tehty.

”Yksilöllinen feminismi on sitä, että teet omat valintasi. Näen itseni omien valintojeni seurauksena, en olosuhteiden uhrina”, sanoi Donald Trumpin entinen neuvonantaja Kellyanne Conway. The Irish Times kutsuu ilmiötä tekofeminismiksi, joka huijaa ihmisen uskomaan, että jos hän ei menesty, syy on hänessä itsessään.

Now don’t get me wrong. Aina ei jaksa olla aktiivinen, ja on yksilökeskeisyydessä jotain hyvääkin. Kun naisille on vuosisadat opetettu, että meidän tulee pitää huolta ensisijaisesti muista, on vain tervettä, että keskitymme nyt omaan hyvinvointiimme. Haluamme voida paremmin ja ottaa aikaa itsellemme. 70-luvun feministiset tiedostamisryhmät olivat tärkeitä yhteisöllisiä tiloja, joissa naiset pystyivät kertomaan henkilökohtaisista asioista avoimesti ja saada vertaistukea. Mutta ikävä kyllä pelkkä self help ja vertaistuki eivät riitä, kun tarvitaan rakenteellisia muutoksia.

Joogakoulu: vaimon on velvollisuus suostua miehen tahtoon

”Tiina kerro mulle mistä johtuu tälläinen ilmiö, jonka olen huomannut, että korkeasti koulutetut naiset lopettavat työnsä ja alkavat joogaohjaajiksi? Onko ajatus kapitalismin riistosta ajanut naiset umpikujaan ja lasikattojen rikkominen ei enää kiinnosta.”

Edellisen blogipostaukseni alle kirjoitettu kysymys on erinomainen. Niin, miksi? Veikkaukseni on, että nämä ihmiset eivät pysty toteuttamaan arvojaan päivätyössään ja kaipaavat siksi jotain muuta. Syvempää yhteyttä kehoonsa ja mieleensä, tasapainoa.

Joogasta on tullut henkisen minänkehitysprojektin keulakuva. Jooga opettaa meitä tulemaan sinuiksi kehomme kanssa, katsomaan itseämme lempeästi ja pyrkimään hyväksyvään läsnäoloon. Hyviä tavoitteita sinänsä. Mutta joogaohjaajatkin saattavat polttaa itsensä loppuun, jos eivät pidä varaansa. He joutuvat myös brändäämään itseään, vaikka eivät haluaisi.

Oma ongelmansa on se, että jooga oli alun perin miesten hallitsema uskonnollinen harjoitusmuoto, joka on kulttuurisesti omittu länsimaihin ja muutettu miljoonabisnekseksi, jossa keskiluokkaiset, valkoiset naiset muokkaavat kehoistaan virtaviivaisempia.

Itseäni häiritsevät erityisesti tantra-joogan pöyristyttävän stereotyyppiset käsitykset sukupuolesta: ”Naiseus on suuruutesi, ja sen kautta sinusta voi tulla kaiken elämän Suuri Äiti, jonka jumalainen myötätunto ruokkii maata ja joka synnyttää jumaluuden rakkaudessa”, kerrotaan joogaopettajakoulutusta järjestävän kansainvälisen Ananda Seva -järjestön nettisivuilla.

Viisauksia on lisää:

”Niille jotka ovat miehen kehossa, on taipumus ajatella laaja-alaisesti globaalilla tavalla. Päinvastoin kuin naiset, he eivät vedä puoleensa vaan he tuntevat vetovoimaa. Äly on usein hyvin hienostunut ja kehittynyt ja abstraktit käsitteet vaivattomia.”

”Valitettavasti monet naiset ovat työelämässä yrittäneet elää miehen lailla tarkoituksenaan vapauttaa naiset syrjinnältä, eikä tämä auta heitä lainkaan. Eikä se auta perhettä eikä perheen voimaa.”

”Jos aviomies kunnioittaa vaimonsa tunteita ja huolehtii hänen hyvinvoinnistaan, on vaimon velvollisuus suostua miehen tahtoon.”

Sure, not all yoga practicioners, mutta näiden hälyttävien käsitysten olemassaolo joogakulttuurin sisällä herättää kysymyksiä.

Ja kyllä, moni harjoittaa joogaa feministisesti ilman kuttuurista omimista.

Siitä huolimatta jooga on olennainen osa kulttuuria, jossa ihmisen suurin poliittinen päämäärä on muuttaa itseään, ei maailmaa.

Yhteiskunta ei huolehdi sinusta

Australialainen Jessa Crispin kyllästyi nykyfeminismiin ja yksilökeskeiseen kulttuuriin niin pahasti, että kirjoitti kirjan Why I Am Not a Feminist. Hän puhuu lifestyle-feminismistä, joka on menettänyt kykynsä luoda radikaalia vastakulttuuria. Kykynsä parantaa naisten ja vähemmistöjen asemaa kollektiivisesti.

”Suurin ongelmani on se, että tällainen feminismi keskittyy yksilöön: sinun tapaasi käsitellä omaa elämääsi. Ihmiset käyttävät feminismiä palkankorotuksen pyytämiseen ja romanttisten suhteiden neuvotteluun mutta eivät siihen, että neuvottelisivat sen avulla vähemmistöjen jakamista kokemuksista tai kapitalismista. Ymmärrys suuremmasta kuvasta on vähäisempää. Sen sijaan ajatellaan, miten minä voin yksilönä. Itsehoidon merkitys on todellakin muuttunut. Nyt se tarkoittaa sitä, että koska yhteiskunta ei huolehdi sinusta, sinun on huolehdittava itsestäsi”, Crispin sanoo The Guardianin haastattelussa.

Crispinin mukaan feminismistä on tullut slogan ja markkinointikampanja. Mitä väliä jostain uutisista, ei yhteiskuntaa voi muuttaa, mutta voin muuttaa itseäni esimerkiksi ostamalla t-paidan, jossa lukee ”I’m a feminist.”

Crispiniä on kritisoitu, eikä ihme, mutta en voi olla tuntematta pistosta sydämessäni.

En nimittäin ole immuuni tälle kulttuurille. Keskityn enemmän asioista marisemiseen, joogaamiseen ja itseni tarkkailuun kuin konkreettiseen aktivismiin. Kukaan ei ole täydellinen feministi, mutta kyse on aidosta ongelmasta. Itsekeskeisyydestä.

Onneksi meillä on sentään Feministinen puolue ja Maryan Abdulkarim. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että joku antaisi potkun laiskivismin pehmentämälle feministitakamukselleni. Olen valmis polttamaan rintaliivini vaikka heti.