Sanna Marin ja jäätävä myrsky

Pääministeri Sanna Marin on ollut viime aikoina niin sanotusti myrskyn silmässä. Erityisesti siitä syystä, että hän järjesti Kesärannassa juhlat, jotka herättivät paljon kritiikkiä. Marinin mukaan tarkoitus oli ”käydä keskustelua (musiikki)alan kanssa siitä tilanteesta, mikä alalla on koronakriisin aikana ollut.”

Tapahtumaa pidettiin turhana pröystäilyä, joka ei millään tavalla parantanut musiikkialan ihmisten asemaa, ja Marin pahoitteli sitä jälkikäteen.

”Pääministeriltä unohtui pääministerin asema, joka on myös institutionaalinen”, moitti politiikan toimittaja Timo Haapalainen Ilta-Sanomissa.

Julkisuuteen nousivat pian juhlien jälkeen kulttuurialan mittavat leikkaukset, jotka Marin kuitenkin perui nopeasti.

Marinia pitkin pääministerikautta kritisoineet äänet ovat viime aikoina vahvistuneet, kun häntä ei enää suojaa kriisiajan johtajan rooli. Nyt myös ne, jotka aikaisemmin ovat kannattaneet Marina, ovat kyseenalaistaneet hänen arvostelukykynsä.

Yksi syistä on Instagram. Marinin käytöstä sosiaalisessa mediassa on pidetty liian kevyenä, jopa ilkeänä.

Liikaa avautumista

Asiantuntijat ovat arvioineet Sanna Marinin viestinnän muuttumista kuluneen vuoden aikana. Erityisen huomion kohteeksi on noussut se, että Marin on jakanut haastatteluissa ja sosiaalisessa mediassa yksityiselämäänsä enemmän kuin aiemmin. Sitä on pidetty osana vaalityötä.

”Jos pääministerin kohderyhmänä ovat kolmekymppiset naiset, niin rennot kuvat toimivat Instagramissa. Hän ei voi kuitenkaan olla pelkkä Instagram-naisten pääministeri, vaan hänen on oltava koko kansan pääministeri”, arvostelee viestinnän asiantuntija Katleena Kortesuo Ilta-Sanomissa.

Tässä välissä on huomioitava, että kyse on myös aikakauslehtien logiikasta. Lehti ei voi tarjota poliitikolle areenaa, jossa hän voi paukuttaa suurelle yleisölle vapaasti poliittisia näkemyksiään avaamatta lainkaan henkilökohtaista elämäänsä. Se ei yksinkertaisesti kiinnostaisi lukijoita, eikä lehti voi tietenkään toimia haastateltavan poliittisen agendan tiedotuskanavana.

(Kun haastattelin entistä liikenneministeriä Merja Kyllöstä Kotivinkkiin vuonna 2014, kyllä mekin keskustelimme Kyllösen henkilökohtaisesta elämästä, tottakai.)

Mediatutkija Anu Koivunen huomauttaa Ilta-Sanomien jutussa, että myös Juha Sipilä, Antti Kaikkonen, Päivi Räsänen, Laura Huhtasaari ja Antti Rinne ovat esiintyneet Marinin tavoin viihdeohjelmissa.

Sitä paitsi, muistini mukaan Jyrki Katainenkin ”avautui” omalla pääministerikaudellaan perhe-elämästään Kaksplus-lehdelle arvovaltansa kärsimättä.

Koivusen mukaan Marin on antanut verrattain vähän henkilökohtaisia haastatteluja, ja häntä on pandemian aikana pikemminkin kritisoitu liiasta etäisyydestä kuin tuttavallisuudesta.

Nyt kun hän on ottanut toisenlaisen linjan, sekään ei ole hyvä.

Toisaalta pääministerin rennon viestinnän riskeistä on olemassa myös melko tuore ennakkotapaus.

”Sanna Marinin somea tai suhdetta mediaan ei voida tarkastella pelkän henkilön kautta, vaan hänen asemansa määrää paljon. Stubb ajatteli, että jos hän hoitaa hommansa, niin on mahdollista myös hassutella. Julkinen keskustelu osoitti, että pääministeriltä odotetaan symbolista käytöstä”, Koivunen sanoo.

Boho-filtteri ja fetapinaattipiiras

Hiljattain huomiota on herättänyt esimerkiksi se, että Sanna Marin jakoi Instagram-tarinassaan fetapiirakan ohjeen. Hän oli tarjonnut piirakkaa Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa, ja moni oli sen jälkeen kysellyt reseptiä. Marin käytti tarinassaan boho chic -filtteriä, jota osa katsojista piti omituisena pääministerin arvovaltaan nähden.

Marinin Instagram feed -kuvat ovat kuitenkin hyvin asiapitoisia, ja henkilökohtaisempia kuvia on joukossa erittäin vähän.

Esimerkiksi opetusministeri Li Andersson ja kansanedustaja Emma Kari ovat jakaneet huomattavasti enemmän henkilökohtaista sisältöä Instagramissaan.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra ei jaa Instagramissa käytännössä lainkaan poliittista sisältöä, vaan kuvat ovat tulvillaan tuoreita hedelmiä, viherpirtelöitä, viljapeltoja ja merimaisemia. Oikeusministeri Anna-Maija Henrikssonkin on jakanut rennosti kuvia napostelulautasesta, sieniretkestä, pihlajanmarjoista ja rapujuhlista.

”Itse asiassa kiinnostavampaa kuin se, mitä Sanna Marinin Instagram-tililtä löytyy, on se, mitä hänen sometileiltään ei enää löydy. Niistä on kadonnut politiikka”, arvioi politiikan toimittaja Marko Junkkari Helsingin Sanomissa.

Äkkiseltään tätä on kyllä vaikea huomata. Syys-lokakuussa Marin on kommentoinut Instagramissa esimerkiksi arktisen politiikan strategiaa, koronarajoituksia, naisten roolia konlfiktinratkaisussa ja kasvavia energiahintoja.

Twitterissä hän on hiljattain jakanut haastattelunsa, jossa hän penää tiukkaa puuttumista Puolan tilanteeseen. Varsinaisen pommin Marin pudotti Twitterissä 15.10., jolloin hän ilmoitti, että taiteen, kulttuurin, liikunnan, tieteen, nuorisotyön sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitus turvataan täysimääräisesti myös ensi vuonna.

”Marin tallentaa (Instagramiin) myös hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Politiikan toimittaja voi lukea näitä otoksia kuin ennustaja teelehtiä ja sanoa, että tässä nyt viestitään samaistuttavuutta äänestäjille, mutta julkaisujen sekametelisopasta päätellen sanoisin, että Instaa tehdään Marinin osalta fiilispohjalta. Niin kuin kaikki muutkin kolmekymppiset Instaa tekevät”, kirjoittaa toimittaja-kirjailija Ronja Salmi Helsingin Sanomissa.

”Instagramin rajaaminen pinnalliseksi selfiealustaksi ja poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle on tietämättömyyttä ja lyhytnäköistä. Toisaalta siellä käytettyjä työkaluja kuten selfieitä, Storieseja ja samaistuttavia hetkiä arjessa ei voi sellaisinaan verrata politiikan perinteiseen viestintään. Instassa on oma lakinsa ja parhaiten siellä pärjäävät osaavat pelata sen sisäisillä säännöillä.”

Sanna Marin kertoi myöhemmin pitäneensä Salmen analyysistä.

Onko pääministerillä harkintakykyä?

Erityistä huomiota julkisuudessa on herättänyt se, että Marin kertoi Maria Veitolan ohjelmassa kärsineensä nuorena liiallisen urheilun aiheuttamasta ylikunnosta ja imuroivansa työpäivän jälkeen jopa öisin. Hän kertoi myös, että hänen on toisinaan vaikea tunnistaa muiden ihmisten tunteita.

”Voimmeko enää luottaa pääministerin harkintakykyyn”, kysyy lääkäri Seppo Mäkinen Suomenmaalehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan.

Mäkinen kommentoi alkuperäisessä kirjoituksessaan kärkevästi Marinin terveydentilaa ja ruumiinrakennetta sekä kyseenalaisti hänen mielenterveytensä. Tekstiä muokattiin myöhemmin, ja lehden päätoimittaja pahoitteli.

Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäki sanoo Helsingin Sanomissa pitävänsä Mäkisen kirjoitusta epäeettisenä.

”Se on niin herkullista lähteä ronkkimaan julkisuuden henkilöitä ja lähteä heitä arvioimaan ja arvostelemaan. Niillä saa varmaan klikkiotsikoita ja lukijoita paljon. Plus että siihen saattaa liittyä myös ihan poliittinen motiivi tai vain puhdas ilkeys”, hän sanoo.

Mäkisen kommentoi Lääkäriliiton kantaa jutussa seuraavasti:

”So what?”

Bileprinsessa vs. boomerit

Moni on nähnyt kaksoisstandardin siinä, miten Marinia on arvosteltu: siinä missä miespoliitikot ovat maailman sivu selvinneet kohuistaan, Marin joutuu nuorena naisena suurennuslasin alle pienimmästäkin virheestä. Lisäksi hänen ulkonäköään kommentoidaan ja hänen pätevyyttään kyseenalaistetaan jatkuvasti.

Äskettäin Marin otti kantaa kritiikkiin, jonka mukaan hän on arvostelukyvytön bileprinsessa, joka ei pysty mielenterveyssyistä hoitamaan työtään.

Hän julkaisi Instagram-tarinassaan kuvan itsestään ja kansanedustaja Ilmari Nurmisesta Benjamin Peltosen kappaleen sanojen kera:

”Hei boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin.”

Kuin kirsikkana kakun päällä Marin käytti videossa samaa boho chic -filtteriä, jonka käytöstä häntä oli kritisoitu fetapiirakkavideossa.

Osa yleisöstä piti tarinaa hauskana näpäytyksenä, joka kohdistui pikemminkin konservatiivista, naisvihamielistä arvomaailmaa edustaviin ihmisiin, jotka ovat esittäneet Marinista julkisuudessa ilkeitä kommentteja, kuin suuriin ikäluokkiin, joihin monet demarien äänestäjät kuuluvat.

Jälleen esille nostettiin Marinin arvovalta, johon kyseiset ironiset somepostaukset eivät sovi.

”Pääministeri on oikeutettu yksityiselämään aivan kuten muutkin, mutta samalla hän on Suomen parlamentaarisen demokratian instituutio. Pääministeri voi haluta venyttää instituution rajoja haluamikseen, mutta hän ei voi päättää sitä, minkälaisiksi rajat lopulta nähdään. – – On selvää, ettei kaikkien suomalaisten käsitys siitä, miten pääministerin tulisi käyttäytyä, muutu yhtä nopeasti kuin Marin on julkista rooliaan justeerannut”, kirjotti Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen jo ennen tarinan julkaisua.

”Demareiden joukosta pääministerille ei kuitenkaan löydy haastajaa, ja toisaalta Marinkin todennäköisesti nyt hillitsee julkkisjuhlien emännöimistä. Se on toisaalta sääli – instituutiotkin kaipaavat välillä pölyttämistä”, Kauppinen jatkoi.

Demaribrändin freesaus vai virhe?

Boomeri-video herätti paitsi närkästystä ja epäuskoa, myös kiinnostusta.

”Voisiko tässä käydä niin, että Sanna Marin onnistuu siinä, mitä pidettiin mahdottomana: fressaamaan demaribrändin kiinnostavaksi alle 60-vuotiaille?” kysyi toimittaja Saska Saarikoski Twitterissä.

”Kaikki poliitikot brändää itseään. Niin on tehty Ateenan Agoralta asti. Marinilla on siihen täysi oikeus, ei sen ihmeellisempää. Hän keräsi pisteet siltä yleisöltä mitä haki”, twiittasi europarlamentaarikko Ville Niinistö.

Näkisin, että kuvan herättämissä reaktioissa on kyse myös suomalaisuudesta. Suomessa tällaiseen ei ole totuttu, eikä ironiaa pidetä sopivana tyylilajina pääministerille.

Maailmalla poliitikot ovat jo tottuneita Instagramin käyttäjiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Alexandria Ocasio-Cortez on tunnettu Instagramin kysymys-vastaus-livevideoistaan, filtterien käytöstä ja seuraajilleen puhumisesta pyykinpesun lomassa.

Myös Briteissä poliitikot ovat ottaneet Instagramin aktiivisesti käyttöön.

”Jos poliittinen Twitter tuntuu yhä työläämmältä, Instagram on yksi harvoista paikoista, joissa parlamentin jäsenet yhä sallivat itselleen leikkisyyttä”, kirjoittaa toimittaja Gaby Hinsliff  The Guardianissa.

Hinsliffin mukaan Instagram näyttäytyy turvallisempana sosiaalisen median alustana kuin Twitter.

Konservatiivipoliitikko Nadine Dorriesin mukaan Twitter ja Instagram ovat kaksi täysin erilaista maailmaa.

“Twitter on politiikkaa varten. Instagram on ihmisille, joista pidän ja asioille, joita haluan nähdä – elämäni toiselle puoliskolle”, Dorries sanoo samassa jutussa.

Epämuodollisuuden vaade ja riski

Sanna Marinin Instagram-käyttäytyminen ei tunnu vielä mahtuvan Suomeen, mutta väitän, että muutos on tulossa tännekin.

Jo vuonna 2016 tutkijat Ruth Penfold-Mounce ja Nathan Manning esittivät tutkimusaineistoon pohjautuen artikkelissaan, että nuoret ihmiset arvostavat poliitikkojen epämuodollisuutta sosiaalisessa mediassa. He pitävät poliitikoista, jotka vaikuttavat olevan maanläheisiä, erehtyväisiä ja kykeneviä hauskanpitoon.

Samaan aikaan nuoret näkivät poliitikot jokseenkin perinteisesti ja ajattelivat, että heidän on säilytettävä tietynlainen virallisuus, joka yhdistettiin ammattimaisuuteen ja auktoriteettiin. Nuoret pitivät yleisesti poliitikkojen epämuodollisista postauksista, sillä niiden kautta poliitikot näyttäytyivät aidompina.

Tutkijat liittävät lisääntyneen epämuodollisuuden laajempaan kehitykseen, jossa muodollisuus ja korkea aseman näyttäminen ovat menettämässä merkitystään. Samalla luonnollisuuden ja toisaalta itsesäätelyn vaade on kasvanut. Marinilla näyttäisi olevan näistä kaikkia. Itsesäätelyn vaateeseen tosin liittyy myös se, etteivät nuoret toivo poliitikkojen jakavan itsestään liikaa.

Kirjoittajat nostavat esiin, että naispoliitikkoja kohdellaan somessa – etenkin Twitterissä – paljon ankarammin kuin miehiä. Ehkä siinä syy, miksi Marinkin kommunikoi rennommin Instagramissa.

Toisaalta ristiriitaiset vaatimukset tekevät poliitikoista haavoittuvia:

”Ensinnäkin, jos poliitikot eivät käytä sosiaalista mediaa tai eivät jaa yksityiselämäänsä, heidän voidaan tulkita olevan liian etäisiä. Toiseksi, jos he käyttävät sosiaalista mediaa, riskinä on, että heidän auktoriteettinsa ja arvovaltansa kärsii liiasta intiimiydestä”, kirjoittajat tiivistävät.

”Siitä huolimatta, tutkimuksemme mukaan epämuodollisuuteen kannattaisi kannustaa, sillä se lisää suoraa kommunikaatiota ja tekee poliitikoista samaistuttavampia. Epämuodollisuuden demokratisoivaa vaikutusta, julkkiskulttuuria ja sosiaalista mediaa kannattaa hyödyntää, jotta poliittisesta dialogista tulee saavutettavampaa nuorille ihmisille”, he jatkavat.

Boomer ei fiilaa

Nähtäväksi jää, mikä vaikutus Marinin Insta-storylla on SDP:n ja Marinin kannatukseen. Suomessa veto saattoi olla liian varhainen.

Marin kommentoi Boomer-päivitystä jälkäteen Pääministerin haastattelutunnilla Ylessä. Hänen mukaansa kyse oli huumorista.

”Näen että voin hieman ravistella instituutiota. Itse olen nuoremman sukupolven edustaja ja se näkyy siinä miten työni teen.”

”Välillä tuntuu, että pelkkä olemassaoloni on provokaatio jollekin. Sellaiseksi en sitä tarkoita, mutta pyrin elämään myös ikäiseni lailla.”

Marin kertoi, ettei hänen ollut tarkoitus ollut arvostella suuria ikäluokkia, vaan kysymys oli laulun sanoista.

Boomer-kappaleessa tosiaan on syvällisempi sanoma kuin vanhempien ihmisten pilkkaaminen:

”Puhutaan milleniaaleist, vegaaneist / Räpeist ja dabeist ja pride karnevaaleist / Boomer suuttuu / Mitä on muunsukupuolinen / TikTok tai tunteista puhuminen / Höpöhommii vaan, boomer ei fiilaa. – – Tääl naiset marssii inttiin / Johtaa firmoja ja nousee parlamenttiin (Parlamenttiin)  – – Tääl miehet käyttää meikkii / Pystyy laittaa korkkarit ja pukee pinkkii / Jäätävä myrsky nousee ku kerrotaan / Et maailmas uudet tuulet tuulee.”

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan tasa-arvo

Nainen, olet paljasteleva narsisti ja valitat turhasta

Aloin kiinnittää autofiktion sukupuolittuneen vastaanottoon, kun luin Emmi-Liia Sjöholmin esikoisen Paperilla toinen. Kirjan keskeinen teema on nuoren naisen seksuaalisuus.

”Viiltävän tunnustuksellinen Paperilla toinen tuo parhaimmillaan mieleen Eeva Kilven ja huonoimmillaan kiusalliset päiväkirjamerkinnät”, sanotaan Helsingin Sanomien arviossa.

”Sitä [teosta] on hankala ar­vioida perinteisin kaunokirjallisin perustein. Jonkinlainen kirjallisuudellisuus puuttuu, etäytetysti esteettinen liitos kaunokirjallisuuteen.”

Ja sitten tulee erityisen kiinnostava lause:

”Motiivit paljastelun taustalla mietityttävät niin, että ulkokirjalliset seikat sotkeutuvat sen sisäiseen maailmaan.”

Antti Röngän autofiktiivistä teosta Nocturno 21:07 – joka kuvaa nuoren miehen seksuaalisuutta – arvioidaan samassa lehdessä näin:

”Antti Rönkä kirjoittaa knausgårdilaisella nuotilla autofiktiota, joka repii säälimättömästi hahmonsa täysin paljaaksi ja haavoittuvaksi. – – Röngän huomiot ovat teräviä. Ne kutsuvat lukijan sisään tuttuihin tunnetiloihin. – – Hallinnan tunteen menettäminen liittyy teoksessa hyvin kiinnostavalla tavalla myös seksiin ja lisääntymiseen.”

Itsetyydytyskohtaukset on kritiikin mukaan kirjoitettu ”fallosta juhlistavaan, riemukkaaseen sävyyn”.

Paperilla toinen herätti ilmestyessään valtavasti huomiota, keräsi kehuja ja myi hyvin. Lukijoiden reaktiot olivat vaihtelevia.

”Minäkertoja on vastenmielisin hetkeen kirjallisuudessa kohtaamani hahmo. Kyseessä on itsekeskeinen ja hemmoteltu varakkaan perheen tyttö, helsinkiläishipsteri, jolla ei ole pulaa rahasta, miehistä tai lomamatkoista ja jonka isäpuolen isännöimillä illallisilla on aina hienoimpia viinejä tarjolla”, kirjoittaa vihastunut lukija Goodreadsissa.

Runoilija Aura Nurmi käsittelee kirjan väheksyvää ja moralisoivaa vastaanottoa Kirjasampon esseessään. Hän erittelee etenkin teoksen saamia Goodreads-palautteita.

”Useat pitävät kirjaa liian yksityiskohtaisena: ”too much information” -lause toistuu”, Nurmi kirjoittaa.

Kansalaisarviot tuntuvat epäreiluilta.

”Emmi-Liia Sjöholmin teoksessa ei lopulta ole mitään omituista tai arveluttavaa. Tapahtumat, joita tekstissä kuvataan, kuuluvat elämään. Se, että tekee abortin, kuuluu elämään. Se, että ’saa paljon munaa’, kuuluu elämään. Epänormaalina pidän sitä, että moni lukija suhtautuu tällaiseen porvarillisen ahtaasti.”

Niin pidän minäkin.

Narsistista oman navan kaivelua

Löysin tätä blogia kirjoittaessani netistä mielenkiintoisen gradun, jossa käsitellään Saara Turusen romaaneja ja niiden vastaanottoa. Gradussaan Petra Vainio tulkitsee teokset autofiktiivisiksi. Hän perkaa perusteellisesti romaanien sukupuolittunutta vastaanottoa.

Tiivistetysti: autofiktiota tai omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittava nainen on narsistinen, epäkiinnostava ja vaivaannuttava valittaja, joka ei kirjoita oikeaa kirjallisuutta vaan kertoo itsestään liikaa. Sama ongelma ei vaivaa miehiä.

Vainio siteeraa kirjallisuuden tohtoria Rachel Sykesia, joka on tutkinut naisten ja miesten kirjoittaman autofiktion vastaanoton eroja angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Sykesin mukaan naisten kirjoittamaa autofiktiota kritisoidaan usein siitä, että teokset kertovat liikaa päähenkilön henkilökohtaisista asioista. Sykes käyttää tästä termiä oversharing, avautuminen.

”Naisia syytetään kirjallisuudessa avautumisesta useammin kuin miehiä: miehistä subjektia, itsetietoisuutta ja siitä kertomista arvostetaan enemmän”, Vainio kirjoittaa.

Sykesin tavoin myös Aura Nurmi on pistänyt merkille, että miesten kirjoittaman autofiktion vastaanotto on usein myötäsukaisempaa. Hän nostaa tästä esimerkiksi Philip Teirin Neitsytpolun.

”Eniten minua nappaa se, että naisten kirjoittaman autofiktion kohdalla pysähdytään ilmiöön ja ajankohtaisuuteen, kun taas jokin Neitsytpolun kaltainen, puhdas viihderomaani (vaikka yrittääkin tosissaan ja vitsikkäästi seurata 60-luvun raakaa mieskirjallisuutta) vertautuu Bergmaniin ja Strindbergiin (HS, 4.4.2020) kun taas naisille on tarjolla pyhä kaksinaisuus: Saara Turunen ja Sisko Savonlahti (esimerkiksi Nuori Voima, 25.3.2020)”, Nurmi kirjoittaa esseessään.

”Jotenkin miesten kirjoittamien kirjojen päällä leijuu aina vakavavaksi mielletyn sumu.”

Feministisen uhriutumiskulttuurin ylipapitar

Naisvihamielisin Saara Turusen toisen romaanin kritiikeistä lienee Itä-Suomen edesmenneen ylioppilaslehden Uljaan arvio:

Sivuhenkilössä sukupuoleen liittyvät ajatuskulut tuodaan esille niin, että hetkittäin saattaa ajatella koko teoksen olevan parodia synkän feministisen uhriutumiskultin ylipapittaresta. Tähän tyyliin: nainen ei saa olla taiteilija, nainen ei saa olla yksin, naisen on tultava äidiksi, kirjallisuuden kaanoniin kuuluu vain miesten kirjoittamia teoksia, nainen on aina olemassa vain miesten kautta ja aina miehisen katseen alainen.”

Tykitys jatkuu:

”Kun muistetaan, että kertoja on isän ostamassa kalliissa asunnossa asuva, isän rahoilla elävä akateemisesti koulutettu naistaiteilija, joka elää maailman tasa-arvoisimmassa ja naisille turvallisimmassa maassa ja joka palkitaan kirjallisuuspalkinnolla, asetelma alkaa näyttää päivänselvältä.”

Petra Vainio huomauttaa gradussaan, että Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa.

”On ikään kuin kertojalla ei olisi oikeutta ’valittaa’, koska hänen asiansa ovat riittävän hyvin”, Vainio kirjoittaa.

Hän huomioi, että myös Helsingin Sanomien arvio Turusen esikoisteoksesta Rakkaudenhirviöstä on vahvasti sukupuolittunut. Kritiikissä päähenkilö on nainen, nuori nainen, ”käpälämäkeen livahtava likka”, vaimoke, tytär, taiteilijatytär ja neito.

Kritiikin mukaan kirjan rakenne on tylsä ja sisältö vielä tylsempi. Päähenkilön sisäinen matka puuduttaa.

”Kritiikki saa kysymään, onko omaelämäkerrallisen aineksen hyödyntäminen jollain tapaa vähempiarvioista, kun kyseessä on nuori nainen”, Vainio kirjoittaa.

Turusen toinen romaani kertoo kirjailijasta, joka pettyy saamaansa kielteiseen kritiikkiin. Vaikka nuoren taiteilijan tuskan puiminen ei ole kirjallisuudessa uutta, sen arvo tuntuu Vainion mukaan vähenevän, kun päähenkilö on genren merkkiteoksista poiketen naispuolinen.

Täytyy silti mainita, että Helsingin Sanomien arvio Turusen esikoisesta on lopulta kiittävä. Niin on myös Sisko Savonlahden autofiktiivisen esikoisen kritiikki samassa lehdessä.

Goodreads on jälleen armottomampi. Siellä Savonlahden kirjaa kuvataan näin:

”300 sivua pelkkää ulinaa. – – [Kirjassa] puudutti loputon valitus ja oman elämän vastuun välttely. Puudutti, kun kirjalla ei tuntunut olevan mitään sanottavaa.”

Suomalaiset haluavat faktoja

Autofiktion vastaanotossa minua hämmentää sukupuolittuneisuuden lisäksi lähes pakkomielteinen pohdinta siitä, mikä siinä on totta ja mikä ei. Tätä Saara Turuseltakin on väsymiseen asti kyselty. Myös Emmi-Liia Sjöholm on toistuvasti samaistettu kirjansa päähenkilöön. Romaanien totuusarvon ruotimiseen ovat sortuneet myös ammattikriitikot.

Ikään kuin kirjailija olisi jotenkin epärehellinen kirjoittaessaan autofiktiota tai velvollinen paljastamaan, miten paljon siinä on häntä itseään.

Ylioppilaslehti Uljaan sinänsä vihamielinen kritiikki Turusen Sivuhenkilöstä sisältää kiehtovan tiedonpalan:

Tommi Uschanov on kirjoittanut teoksessaan Miksi Suomi on Suomi (2012) suomalaisten suhtautuvan kirjallisuuden totuusarvoon erityisen vakavasti koko maailman mittakaavassa. On kohtalaisen yleinen ajatus, että fiktiivisessä kirjallisuudessakin valehtelu on tuomittavaa. Jos joku asia ei ole totta, sitä ei saa kirjaan kirjoittaa.”

On ihan relevantti kysymys, miten muiden henkilöiden yksityisyyttä suojataan, jos heidät voi tunnistaa mutta heidän tekemisensä voi sekoittaa fiktioon. Sen pohdinta on osa kirjailijan eettistä prosessia. Turunen kuvaa prosessiaan kiinnostavasti Imagessa.

Törmäsin totuusoletukseen itsekin, kun julkaisin autofiktiivisen esikoisteokseni Kuvittelen sinut vierelleni vuonna 2020. Tuntemattomat ihmiset pohtivat netissä, miten olin saattanut kuvata kumppaniani hänen yksityisyyttään kunnioittamatta (päähenkilön uusi kumppani oli täysin fiktiivinen, ex-kumppanillani luetutin käsikirjoitusta alusta asti).

Jouduin yllättäen selittämään, miksi olin valinnut tyylilajikseni juuri autofiktion. En osannut vastata kysymykseen. Valinta ei tuntunut varsinaisesti tärkeältä mutta en toisaalta ymmärtänyt, mitä vikaa siinä oli.

Mitä on totuus?

Lukiessani yliopistolla sukupuolentutkimusta 2000-luvun alussa aloin hahmottaa todellisuuden luonnetta näkökulmasta riippuvana tulkintana.

Jokainen tuottaa tietoa omasta perspektiivistään käsin. Tieto ei koskaan ole täysin neutraalia eikä objektiivista. Sama pätee niin kirjallisuuteen, koviin luonnontieteisiin kuin journalismiin. Tiedon tuottaja rajaa, valitsee lähteet tai tutkimusmenetelmät, karsii ja tulkitsee. Tähän prosessiin vaikuttavat hänen mielipiteensä ja arvonsa.

Rakentuneisuus pätee ennen kaikkea ihmisten elämäntarinoihin. Ihmiset kertovat itsestään tarinoita muille ja itselleen. On hyvin kyseenalaista, mikä siinä on totta.

Siksi ajatus tosiasioissa pitäytyvästä kirjallisuudesta vastakohtana autofiktion sepitteelliselle ja jotenkin valheelliselle (?) maailmalle tuntui minusta absurdilta ja vieraalta.

”Pyrkimys maailman todenmukaiseen kuvaamiseen nähdään postmodernismissa ongelmallisena, ja siksi teoksissa keskitytään kieleen itseensä ja kaunokirjalliseen teokseen konstruktiona”, kuvaa kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto Mustekalassa autofiktion juuria 1970-luvun Ranskassa.

Samaan tapaan kuin sukupuolella ei ole luonnollista, pysyvää perustaa, vaan sukupuolta tuotetaan performatiivisesti ja kulttuurisidonnaisesti, myös ihmisen käsitys elämästään ja sen tapahtumista muuttuu ajan myötä. Ihminen voi esimerkiksi kehittää itselleen valemuistoja.

Hän myös valitsee, mistä asioista haluaa kertoa ja mistä ei. Siispä omaelämäkerran ja autofiktion tiukka erottelu tuntuu mielivaltaiselta.

Elämäntarina ei koskaan ole todellinen. Se on tulkinta, yksi kuvajainen muiden joukossa. Samaan tapaan minuus on vain yksi kirjallisuuden teemoista muiden joukossa. Se ei ole sen narsistisempi tai helpompi kuin muutkaan. Jokainen kirjailija kirjoittaa lopulta itsestään käsin.

Oikeus olla epätäydellinen

Itsestä kirjoittaminen on äärettömän kiusallista, vaikeaa ja jopa nöyryyttävää. Yhtä nöyryyttävää on lukea, että joku pitää kirjaa turhanpäiväisenä ja päähenkilöä hirveänä ihmisenä.

”Joillekin päähahmo on ollut puistattava. Eikö ihmisellä ole oikeutta olla epätäydellinen? Päähenkilö ei ole paha ihminen. Hän on huonossa jamassa ja kaipaa tukea”, kuvaa Sisko Savonlahti esikoisteostaan Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa.

Savonlahti kertoo Helsingin Sanomien jutussa virkistävän rehellisesti, miten hän kahlasi kirjan ilmestyttyä läpi jokaikisen asian, joka hänestä oli netissä kirjoitettu. Hän kertoo varautuvansa koko ajan siihen, ettei kukaan pidä hänen tulevasta kirjastaan.

Saara Turusen toisesta romaanista syntyi pienoinen kohu, sillä se tuntui käsittelevän Turusen esikoisen saamaa vastaanottoa. Itsensä tunnistanut kriitikko kirjoitti kirjasta jopa vastineen:

”Väitettä nuoren naisen kokemusten vähättelystä en ymmärrä. – – Tyydyn varoittamaan niitä, jotka aikovat lukea Sivuhenkilön. Turunen kärjistää siinä niin paljon, että valehteluksi menee, kuten romaanissa tietysti on lupa.”

On mielenkiintoista, että vastineessa nousee esiin fiktiivisen teoksen totuudellisuus.

Vainio huomauttaa gradussaan, että Turusen tapaa hyödyntää teoksissaan omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ja kasvukertomuksen traditiota ei ole nähty ansiona. Esimerkiksi esikoista on kuvattu hieman kiusalliseksi ”oman navan kaiveluksi”.

”Voikin pohtia, olisiko vastaanoton sävy erilainen, jos Sivuhenkilön olisi kirjoittanut vastaavassa tilanteessa oleva mieskirjailija. Olisiko kertojakirjailijan tuskaa ja tunnustuksen kaipuuta voitu silloin kuvata maskuliinisesti vaikkapa taisteluna, jossa kirjailija puolustaa teostaan karvaan tappion uhatessakin, lopulta voittaa taiston ja ymmärtää, mikä elämässä todella on tärkeää?” Vainio kysyy.

Se on hyvä kysymys.

Identiteettipolitiikan väline

Mielenkiintoista on, että autofiktio on toiminut kautta historiansa protestin ja identiteettipolitiikan välineenä etenkin naisille ja vähemmistöille.

”Oman näkemykseni mukaan autofiktiolle on narsismia tyypillisempää poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavien tunnustusten kautta tai suuren joukon kokemien kärsimysten esiin nostamisen kautta”, kirjoittaa Päivi Koivisto Mustekalassa.

Syynä siihen, miksi etenkin vähemmistöt ovat kirjoittaneet autofiktiota, Koivisto pitää jakautuneisuuden kokemusta. Sitä, että henkilön on jatkuvasti elettävä kaksoistietoisuudessa: katsottava itseään sekä valta- että vähemmistökulttuurista käsin, subjektina ja objektina.

”Valtakulttuurissa erilaisena eläminen vaatii jatkuvaa asettumista toisen asemaan. Autofiktion poetiikkaan kuuluu jakautumisten kuvaaminen.”

Tästä syystä autofiktiota on toisinaan pidetty jopa rehellisempänä kuin omaelämäkertaa.

”[Autofiktiossa] ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktion olemukseen kuuluu jokaiselle ihmiselle ominaisen jakautuneisuuden tunnustaminen.”

Marginaalissa eläville kirjailijoille autofiktio on myös tarjonnut keinon suojella itseään fiktion keinoin. Lukija ei voi tietää, mikä osa siitä on lopulta totta.

Koivisto ottaa tästä esimerkiksi Hervé Guibertin teoksen Ystävälle. Guibert joutui homona ja aidspotilaana altistumaan ulkoa tuleville määritelmille, mutta autofiktion hyödyntäminen esti lukijaa leimaamasta häntä tietynlaiseksi.

”Olipa autofiktio miten lähellä tahansa romaania, fiktiota, sen voima todistuksena epätasa-arvosta tai epäinhimillisyydestä on monesti romaania vahvempi. – – Se lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista voi tapahtua jollekin toiselle – vaikkapa pakolaiseksi pakottamista, yhteisöstä ulossulkemista, vihapuhetta ja väkivaltaa – voisiko tämä tapahtua myös minulle?” Koivisto kirjoittaa.

Ja siinä piilee autofiktion merkittävin voima – jollei sitä leimata vain vaivaannuttavaksi oman navan kaiveluksi.

puheenaiheet ajattelin-tanaan tasa-arvo uutiset-ja-yhteiskunta