Saavatko transnaiset epäreilua kilpailuetua urheilun parissa? Tätä pohti urheiluvaikuttaja, juontaja Aleksi Valavuori jakaessaan alkuviikosta Ilta-Sanomien uutisen, jossa käsiteltiin transsukupuolista painonnostajaa Laurel Hubbardia.

Valavuori kommentoi aihetta Facebook-statuksessaan:

”Ihan täyttä paskaa. Et pärjää miesten sarjoissa, vaihdat sukupuolta ja käyt voittamassa naisten sarjat. Toisaalta tällä systeemillä Suomi vois hyvin voittaa olympiakultaa 2028 vaikkapa naisten koriksessa, ei tartte ku 5 suht lahjatonta poikapelaajaa ja 1 lääkäri.”

Transaktivisti Mona Bling jakoi päivityksen Instagram-tarinassaan saatesanoilla ”Transfobia näyttää muun muassa tältä – misogyniasta puhumattakaan.”

Valavuori puolustautui omassa tarinassaan:

”Niinpä tietenkin. Naisten aseman polkeminen doupatun miehen toimesta on siis ok.”

Aiheesta virisi kiivas keskustelu Twitterissä, jossa Valavuorella on 126 400 seuraajaa.

Keskustelu näytti esimerkiksi tältä:

Miehet rynnivät naisten sarjoihin ja pilaavat naisten urheilun!

On varmasti miehiä, jotka haluavat vaihtaa sukupuoltaan mitalien toivossa!

Taidat vihata naisten urheilua!

On olemassa vain kaksi sukupuolta!

Sukupuolen korjaaminen on vaikeaa

Aloitetaan väitteestä, jonka mukaan joku haluaisi korjata sukupuoltaan urheilumenestyksen vuoksi.

Ensinnäkin, sukupuolen korjaamiseen vaaditaan enemmän kuin yksi lääkäri. Tällä haavaa se edellyttää mielenterveyden ja lääketieteen asiantuntijoiden moniammatillista yhteistyötä.

Suomessa transhoitoja annetaan ainoastaan TAYSissa tai HUSissa. Sinne päästäkseen ihmisen on pyydettävä lähete lääkäriltään. Joskus lääkäri haluaa, että potilas käy ensin paikallisen psykiatrin arvioinnissa. Juridiseen sukupuolen korjaamiseen kelpaa kuitenkin ainoastaan hoito kahdessa edellä mainitussa sairaalassa.

Kun lähete järjestyy, diagnoosin saaminen kestää yleensä noin vuoden, joskus pidempään. Prosessi voidaan myös pistää jäihin, jos arvioidaan, että potilaalla on esimerkiksi hoitoja häiritsevä mielenterveysongelma. Moni ei-binäärinen ihminen pitää hoitopolkua hyvin raskaana.

Sukupuolen korjaamista arvioivat esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä konsultoivassa roolissa endokrinologi ja plastiikkakirurgi. Tutkimusjakson aikana ryhmän kanssa keskustellaan noin kerran kuukaudessa, ja asiakkaalle voidaan tehdä myös psykologisia testejä. Usein työryhmä juttelee myös perheen kanssa sukupuoltaan korjaavan elämänhistoriasta.

Diagnoosin saamisen ja hoitojen aloittamisen jälkeen asiakas käy vielä seurantakäynneillä. Vasta tämän jälkeen hän voi hakea henkilötunnuksen korjaamista maistraatilta. Prosessiin kuuluu paljon muitakin vaiheita, joita avataan Sukupuolen osaamiskeskuksen nettisivuilla.

Olisi siis varsin hankalaa tekeytyä virallisesti transihmiseksi. Cis-miehen olisi melkeinpä helpompaa valehdella olevansa cis-nainen, ostaa hormonit katukaupasta ja hankkia väärennetyt paperit. Naiseksi tekeytyviä miehiä onkin itse asiassa pelätty koko naisurheilun historian ajan, ja siksi urheilijoita on alistettu häpäiseviin sukupuolitutkimuksiin, mutta mitään massiivista ongelmaa tekonaisista ei ole syntynyt.

Toki joissakin maissa sukupuoli on pelkkä ilmoitusasia, ja tähän saatetaan mennä Suomessakin. Sosiaalisen ja henkisen painolastin takia tekeytyminen transsukupuoliseksi kuulostaa silti hyvin epätodennäköiseltä.

18 vuoden aikana ei merkittävää muutosta

Toisen väitteen mukaan naisten urheilu tuhoutuu, jos transnaisten sallitaan urheilla heidän sarjoissaan.

Aluksi on todettava, että transnaiset ovat naisia.

Kannattaa myös muistaa, että transsukupuoliset urheilijat ovat saaneet osallistua olympialaisiin vuodesta 2003 alkaen. 18 vuoden aikana naisurheilu ei kuitenkaan näytä tuhoutuneen transsukupuolisten naisten joukkoryntäyksen seurauksena.

Laurel Hubbard on ensimmäinen olympialaisissa kisannut transnainen siitä syystä, ettei yksikään transnainen ole 18 vuoden aikana täyttänyt osallistumisen vaatimuksia tai ei ole olympialaisiin edes pyrkinyt.

”Transsukupuolisten naisurheilijoiden vastustaminen johtuu siitä oletuksesta, että he ovat miehiä, jotka tunkeutuvat naisurheilun sisälle. Syynä eivät ole heidän saavutuksensa, jotka ovat perin tavanomaisia”, kirjoittaa IOC:n neuvonantaja, urheilulääkäri Joanna Harper Huffington Postissa.

Hubbardkin hävisi olympialaisissa cis-sukupuoliselle naiselle.

Kansainvälisen olympiakomitean vanhojen säädösten mukaan transurheilijan oli korjattava sukupuolielimiään kirurgisesti, jotta hän saattoi kilpailla. Tästä omituisesta säädöksestä luovuttiin vuonna 2015. Onneksi, sillä sukuelinten ulkonäöllä ei liene merkittävää vaikutusta urheilusuoritukseen.

Tällä hetkellä kriteeri naisten sarjoihin osallistumiseen on, että urheilijalla on veressään testosteronia alle 10 nanomoolia litrassa vähintään vuoden ajan ennen ensimmäistä kilpailua. Sääntöjä ollaan kuitenkin korjaamassa. Tehtävä on vaikea, sillä tutkittua tietoa transsukupuolisten urheilijoiden fyysisistä eduista on vähän.

”Tarvitsemme enemmän todistusaineistoa. On helppoa verrata cis-sukupuolisten miesten ja cis-sukupuolisten naisten suorituksia, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Transitioituminen vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin”, sanoo KOK:n lääketieteellinen johtaja Richard Budgett USA Today Sportsin jutussa.

”Tulkinta riippuu siitä, pidetäänkö prioriteettina inklusiivisuutta vai absoluuttista reiluutta. Jos ei haluta ottaa mitään riskejä, kielletään kaikkia (transsukupuolisia naisia) osallistumasta. Mutta jos ajatellaan, ettei huipputasolla ole ennen ollut avoimesti transsukupuolisia naisia, uskon, että uhkaa naisten urheilulle on liioiteltu”, hän sanoo The Guardianin jutussa.

Hemoglobiinitasot laskevat, lihasmassa vähenee

Liikuntatieteen tohtori Ritva Mikkonen huomauttaa Helsingin Sanomissa, että vaikka urheilevien transnaisten tausta saattaa hyödyttää heitä, vielä on paljon epäselvää. Aiheesta on tehty hyvin vähän tutkimuksia, ja niissäkin on tutkittu normiväestöä, ei huippu-urheilijoita.

Myös Kansainvälinen urheilulääketieteen liitto FIMS on valitellut tutkimusaineiston vähyyttä.

Ensimmäinen ammattilaistasolla jääkiekkoa pelaava transnainen Fabienne Peter kertoo Deutsche Wellen haastattelussa kokeneensa hormonihoitojen aloittamisen jälkeen kolmikymppisenä toisen murrosiän.

”En voi enää nostaa painoja samaan tapaan kuin ennen. Olin järkyttynyt, kun huomasin, miten suuri ero oli. Ilman testosteronia olen paljon heikompi. En ole millään mittarilla vahvempi enkä nopeampi kuin muut naispelaajat”, hän sanoo.

Brittitutkimusten mukaan transnaisten hormonihoidot laskevat testosteronin lisäksi urheilussa hyödyttäviä hemoglobiinitasoja ja pienentävät lihasmassaa.

Vaikka IOC:n neuvonantajana toimiva urheilulääkäri Joanna Harper uskoo, että transnaiset ovat keskimäärin vahvempia kuin cis-naiset, hänkään ei pidä transnaisten ulossulkemista järkevänä.

”Puhun mielelläni merkityksellistä kilpailusta. Me sallimme jo nyt etuja monissa urheilulajeissa. Esimerkiksi baseballissa vasenkätisillä pelaajilla on etulyöntiasema oikeakätisiin verrattuna. Toisaalta emme laita kevyitä nyrkkeilijöitä samaan kehään painavampien kanssa. Tärkein kysymys ei ole, onko transnaisilla etuja, vaan voivatko transnaiset ja cis-naiset kisata toisiaan vastaan merkityksellisellä tavalla. Ei kuitenkaan ole minkäänlaisia viitteitä siitä, että transnaiset olisivat lähelläkään naisurheilun valloittamista. Se ei ole todennäköistä myöskään tulevaisuudessa”, hän sanoo Webmd:n haastattelussa.

Sateenkaarivähemmistöjen asema huolestuttava

Kenties tärkein seikka Hubbardin ympärillä käydyssä keskustelussa on sävy, jolla keskustelua käydään. Häntä on kutsuttu doupatuksi mieheksi, hänen on sanottu vaihtaneen sukupuolta, vaikka sukupuolta ei vaihdeta vaan korjataan, ja on vihjattu, että ihmiset ryhtyisivät hänen johdollaan sukupuolenkorjausprosessiin menestyäkseen urheilussa.

Transihmisiä kohtaan tämä on epäkunnioittavaa ja jopa vaarallista. Julkinen vähemmistöjä halventava puhe lisää tutkitusti heihin kohdistuvaa väkivaltaa.

Kirjoittaessani kirjaa urheilua harrastavista sateenkaarinuorista olen haastatellut tutkijoita, joiden mukaan urheilumaailman suurimpia ongelmia on tiukka jako kahteen sukupuoleen. Homo- ja transvitsit, vähättely ja häirintä ovat lgbtq-yhteisön jäsenille urheilun parissa arkipäivää. Kaapista on vaikea tulla ulos.

DW:n jutussa haastatellaan myös tohtori Birgit Braumuelleria Deutsche Sporthochschule Köln -yliopistosta. Hän on tutkinut transsukupuolisten ihmisten kohtelua urheilun parissa. Tutkimuksen mukaan moni heistä kokee urheilumaailmassa syrjintää.

Toisessa tutkimuksessa 95 prosenttia lgbtq-yhteisöön kuuluvista vastaajista kertoi, että transfobia on urheilun parissa ongelma. 40 prosenttia transurheilijoista oli kokenut kuluneen vuoden aikana syrjintää, sanallista häirintää tai väkivallan uhkaa.

”Täydellinen tasa-arvo on urheilussa illuusio. Aina tulee olemaan joku, jolla on fyysisiä etuja, kuten Usain Bolt ja Michael Phelps. Miksi siis transurheilijoita pidetään niin suurena ongelmana?” Braumeller kysyy DW:n jutussa.

Häirintä ja syrjintä saavat transurheilijat pelkäämään julkisuudessa esiintymistä. Siksi Hubbardistakin ovat keskustelleet lähinnä ihmiset, joita transsukupuolisuus ei kosketa millään tavalla.

Transihmiset ovat käytännössä kaikilla mittareilla muita huonommassa asemassa. Monet heistä elävät marginaalissa ja kärsivät muita heikommasta terveydestä, syrjinnästä ja väkivallasta. Olen kirjoittanut aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä.

Tällä hetkellä transnaisten ja tyttöjen osallistumista urheiluun yritetään Yhdysvalloissa rajoittaa laeilla, jotka eivät pohjaudu tieteeseen, kerrotaan yhdysvaltalaisen National Public Radion jutussa.

Lait voisivat myös mahdollistaa sen, että kuka tahansa epänormatiivinen nainen tai tyttö voisi joutua todistamaan sukupuolensa.

”Jos ajattelemme reiluutta, meidän pitäisi katsoa olympialaisten periaatteita. Niiden mukaan jokaisella yksilöllä on oltava mahdollisuus urheilla ilman syrjintää. Monet sukupuoleltaan muista poikkeavat kohtaavat sääntöjä, jotka ovat usein syrjiviä eivätkä perustu tieteeseen. Niiden pitäisi inspiroida meitä pohtimaan tiedon analysoinnin monimutkaisuutta ja hellimään merkittävämpiä arvoja, kuten tieteen kohdalla todisteita, ja tietysti myös inklusiivisuutta”, sanoo urheilijoiden sukupuolieroja tutkinut tohtori Eric Vilain samassa jutussa.

Kehitystä ei voi pysäyttää

Suomalainen Oikeus olla -kansalaisaloite tähtää siihen, että sukupuoli olisi jatkossa ilmoitusasia eikä transhoitoja tarjoavien tahojen päätettävissä. Jos muutos menee läpi täällä ja muualla, tähänkin urheilumaailman täytyy vain sopeutua.

Kehitystä ei voi pakottaa takaisin pulloon, laittaa korkkia kiinni ja toivoa, ettei se poksahda sieltä uudelleen esiin. Junaa ei voi väkisin kääntää toiseen suuntaan vauhdissa. Sitä mukaa kun tieto sukupuolen moninaisuudesta lisääntyy, syntyy lääketieteessäkin yhä suurempi konsensus siitä, ettei sukupuolia ole vain kaksi.

Urheilu ei voi olla muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, joka elää omien lakiensa mukaan hamaan loppuun asti. Maailma muuttuu. On joko muututtava sen mukana tai näivetyttävä pystyyn.