Aikuisten sikailu heikentää sateenkaarinuorten asemaa urheilumaailmassa

Yhteiskunta on mennyt eteenpäin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien tunnustamisessa, mutta yksi elämänalue tuntuu olevan irrallaan tästä kehityksestä: urheilu.

Kirjoittamani, Teemu Silvánin valokuvaama tietokirja Rakkaudesta lajiin avaa ilmiön möhkälemäisyyttä monelta kantilta.

Haastattelen kirjassa neljäätoista sateenkaarinuorta, joista miltei jokainen oli törmännyt homotteluun urheilun parissa. Kirjassa tarinansa kertovat esimerkiksi Jade Nyström, Senni Salminen ja Janne Puhakka.

Sateenkaarinuoret harrastavat tutkitusti liikuntaa muita vähemmän ja kokevat useammin epäasiallista kohtelua.

Minkälaista epäasiallinen kohtelu sitten urheilumaailmassa on?

Esimerkiksi tällaista:

”Varsinkin kisoissa minulle on naureskeltu ja minua on tuijotettu. Lapsiperheiden vanhemmat ovat sanoneet, että tuolla tuo menee.”

”Kun tulin kaapista, tiesin, että lajin ilmapiiri on kielteinen. Monet urheilijat kommentoivat vähemmistöihin liittyviä postauksiani todella rumasti.”

”Kun pukukopissa heitettiin homofobista läppää, oli helppo nauraa mukana.”

”Joukkue muodosti hyperfeminiinisen, heteroseksuaalisen kuplan, jossa ei ollut minulle tilaa.”

”Pukuhuoneessa tulee tympeää katsetta. Välillä tuijottaminen ahdistaa ja häiritsee treenaamista.”

”Valmentaja oletti minun olevan hetero ja ajatteli, että minun pitäisi olla tosi naisellinen.Tuntui, että poikaystäviä tyrkytettiin minulle.”

(Lainaukset kirjasta)

Mistä tämä oikein johtuu?

Julkisin varoin tuettua homofobiaa

Yksi syy ongelmaan on yllättäen huumori. Haastattelemani tutkijan Marja Kokkosen mukaan urheilumaailma mieltää itsensä erityisen humoristiseksi harrastusympäristöksi, jossa heitetään joskus ”rajuakin läppää”. Siksi huumorin varjolla on hyväksytty myös puhetta, joka voi täyttää kunnianloukkauksen kriteerit.

Toinen aspekti ovat lait. Läheskään kaikki urheilun parissa toimivat eivät tiedä, että heitä koskevat yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolaki, jotka kieltävät syrjinnän seksuaalisuuden ja sukupuolen perusteella. On ällistyttävää, että näin voi olla, kun kyseessä on kuitenkin vahvasti julkisin varoin tuettu kenttä.

Pitäisi olla itsestäänselvyys, ettei yksikään sateenkaariurheilija joutuisi törkeästi kohdelluksi seksuaalisuutensa tai sukupuolensa takia.

Kolmas seikka on heikko tiedonkulku. Vaikka lajiliitoissa oltaisiin hyvin perillä laeista ja liiton yhdenvertaisuussuunnitelman sisällöstä, tieto ei välttämättä ulotu ruohonjuuritasolle. Esimerkiksi Väestöliiton ja Olympiakomitean luoma Et ole yksin -palvelu epäasiallisen käytöksen ilmoittamiseen on monelle urheilijalle yhä vieras. Lisäksi yhdenvertaisuussuunnitelmien taso on toistaiseksi ollut vaihtelevaa, eikä niistä kaikissa edes mainita sateenkaarivähemmistöjä.

Lisäksi maaperä on haastava. Palloliiton Timo Huttunen kertoo kirjassa, että vielä vuosituhannen vaihteessa keskeisessä roolissa ollut henkilö liitossa sanoi lesbojen käyttävät nuorisourheilua käännytyskeinona.

Urheilun juuret sotilaskulttuurissa

Neljäs syy ongelmiin löytyy historiasta. Urheilun juuret ovat heteronormatiivisessa sotilaskulttuurissa ja armeijassa eli hegemonisen maskuliinisuuden linnakkeissa, joissa on luotu kuvaa ihanteellisesta (hetero)mieheydestä.

Urheilulla on ollut vahva yhteys nationalismiin, ja sen avulla on rakennettu kansakunnan identiteettiä. Sateenkaari-Suomi-kirjassa (Like 2007) tutkija Leena Laine kirjoittaa, että sukupuolieroa alettiin korostaa urheilun parissa 1920-luvulla. 30-luvulla naisten kilpaurheilua vastustettiin jyrkästi, ja hierarkkinen järjestys naisten ja miesten välillä korostui.

Syy siihen, miksi juuri seksuaalivähemmistöihin kuuluvat miehet ja pojat kokevat urheilun parissa enemmän syrjintää kuin naiset, liittyy asenteisiin myös urheilumaailman ulkopuolella. Tutkimusten mukaan miehet ovat keskimäärin naisia homofobisempia.

Tutkija Eric Andersonin mukaan koko miesten kilpaurheilu perustuu homofobiaan ja tiukkaan käsitykseen hyväksyttävästä heteroseksuaalisuudesta sekä maskuliinisuudesta.

Tämä näkyy yhä pukukopeissa ja myös mediassa. Joonas Kuisma kirjoittaa Journalistissa, että homofobiset vitsit, rasismi ja seksismi ovat miesvaltaisissa urheilutoimituksissa yhä arkipäivää, vaikka suurin osa urheilutoimittajista onkin nykyisin sivistyneitä.

Transnaisista saa ilmeisesti sanoa mitä tahansa

Täysi oma lukunsa ovat transsukupuoliset naisurheilijat, jotka ovat joutuneet julkisuudessa poskettoman ryöpytyksen kohteeksi.

Otan esimerkin. Ilta-Sanomat julkaisi maaliskuussa Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutetun Seida Sohrabin (kok) kolumnin, joka käsittelee transnaisten kilpailuoikeutta.

Kyse on siitä, onko transnaisilla kilpailuetua cis-naisiin verrattuna. Aiheesta on yhä vähän tutkimusta, ja keskustelu pyörii pitkälti harhaluulojen ympärillä. Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä.

Kansainvälinen Olympiakomitea päivitti linjauksensa transnaisten kilpailuoikeudesta kuultuaan 250 asiantuntijatahoa. Linjaus korostaa syrjimättömyyttä, osallisuutta ja vain tutkittuun tietoon perustuvia rajoitteita.

Asia ei ole yksinkertainen, sillä ihmiset ovat erilaisia. Jos hormonihoidot on aloitettu ennen murrosikää, erot cis-sukupuolisten ja transnaisten välillä ovat usein marginaalisia. Myös lajien välillä on eroja. Samalla voisi myös kysyä, saako kuka tahansa fyysisesti ylivertainen urheilija ominaisuuksistaan kohtuutonta kilpailuetua muihin nähden.

Urheiluorganisaatioiden tuleekin todistaa suhteettoman edun olemassaolo, jos ne aikovat esittää rajoituksia transnaisten osallistumiselle.

Sukupuolikromosomisi saattavat yllättää

Sohrabin kolumnin alkuperäinen otsikko oli: Miesten ei pidä kilpailla naisten kanssa. Kriittisen palautteen myötä otsikko muutettiin muotoon: Biologisten miesten ei pidä kilpailla naisten kanssa (ikään kuin se olisi sen parempi).

”Trendit ja muoti-ilmiöt tulevat ja menevät, mutta biologia pysyy. Kromosomeja ei pääse pakoon ja biologinen sukupuoli on ihmisen jokaisessa solussa”, hän kirjoittaa.

En edes tiedä, mistä aloittaisin kolumnin pohjattoman typeryyden, sivistymättömyyden ja haitallisuuden purkamisen.

Ensinnäkin, transnaiset eivät ole biologisia miehiä vaan naisia. Transihmistet ovat fyysisiltä ja hormonaalisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, eikä biologinen sukupuoli ole muuttumaton fakta, joka määräytyy syntymässä. Sukupuoli myös ulottuu pidemmälle kuin pelkkiin kromosomeihin.

Kromosomien perusteella mieheksi määritellyllä ihmisellä voi esimerkiksi olla munasarjat, ja tiettyjen geenien toiminnan muutokset voivat muuttaa henkilön biologisia ominaisuuksia myös aikuisena.

Tällä mainiolla luennolla tutkija Tuomas Aivelo kysyy yleisöltään, kuinka moni on selvittänyt omat sukupuolikromosominsa. Harva nostaa kätensä. Kromosomeista saattaa nimittäin paljastua yllätyksiä, sillä ihmisellä voi olla eri sukukromosomit kuin hän on luullut.

Uusimpien tutkimusten mukaan myös miesten ja naisten aivojen erot ovat pienempiä kuin on luultu, sillä ympäristö muokkaa aivoja.

Biologinen sukupuoli ei siis ole kiistaton ja muuttumaton, kaksijakoinen fakta.

Julkisen sanan neuvoston hyväksymää syrjintää

Sohrabin kolumni kulminoituu harhaiseen kauhukuvaan: ”Jokaisesta maasta löytyy transihmisiä sen verran, että jokainen naisten laji saadaan pilalle.”

Tässä toistetaan historiasta tuttua narratiivia, jossa transnaiset ovat uhka cis-naisille.

Kolumnista tykkäilivät Twitterissä myös urheilun parissa työskentelevät ihmiset – siis ne, joiden pitäisi varmistaa, että urheilumaailma olisi transnuorillekin turvallinen paikka.

Tein kolumnista kantelun Julkisen sanan neuvostolle, mutta se ei mennyt läpi.

”Journalistin ohjeiden 26 tarkoittamaa halventavuutta tai ihmisarvon loukkaamista kolumnissa ei ole”, kirjoitti puheenjohtaja Eero Hyvönen päätöksessään.

Tällainen käsitys voi ilmeisesti muodostua, jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen todellisuus on itselle hyvin vieras. On kuitenkin laajasti tunnettu fakta, että he kokevat sekä seksuaalista että muuta häirintää lapsesta asti selvästi enemmän kuin muut. Siksi he eivät kaipaa kolumneja, joissa heidän uskotaan lisäksi tuhoavan urheilun.

Syrjintää legitimoivat aikuiset, jotka sallivat leimaavan ja loukkaavan julkisen keskustelun vähemmistöistä sananvapauden nimissä.

Entä jos urheilu olisikin turvapaikka?

Positiivistakin on. Ylipäänsä se, että onnistuimme löytämään kirjaan 14 sateenkaarinuorta, jotka halusivat kertoa kokemuksistaan urheilumaailmassa omilla kasvoillaan.

Myös kirjassa haastattelemani liittojen edustajat vakuuttivat, että ongelmat ovat tiedossa, ja niihin pyritään puuttumaan.

Olympiakomitea lanseerasi viime syksynä kampanjan, jonka tavoitteena oli kitkeä epäasiallinen puhe pukukopeista. Ne kun ovat paikkoja, joissa häiritsevää puhetta tutkitusti kaikkein eniten esiintyy.

Urheiluliitto pyrkii pureutumaan syrjintään vastuullisuusohjelmansa ja liiton ilmapiiriä mittaavien kyselyiden avulla. Palloliitto taas on järjestänyt yhdenvartaisuuteen liittyviä kampanjoita. Ihmisoikeusliiton viimesyksyinen Älä riko urheilua –kampanja vaati laajasti ihmisoikeuksien turvaamista urheilun parissa.

Parhaimmillaan urheilu tukee nuoren identiteettiä ja itsetuntoa. Valmentajilla on iso vaikutus sateenkaarinuorten asemaan urheilumaailmassa, joten heidän tulisi tunnistaa vastuunsa.

Mieleeni on painunut haastattelu, jossa nuori kertoi kokeneensa syvää ahdistusta ympäristön homofobisuuden vuoksi, kunnes uusi urheiluharrastus mullisti hänen elämänsä. Hän liikuttui kyyneliin kertoessaan joukkueesta, jossa hän sai olla oma itsensä seksuaali- ja sukupuolivähemmistön edustajana. Valitettavasti nuori jättäytyi lopulta kirjasta pois.

Sateenkaarinuoret kärsivät itsetuhoisuudesta ja mielenterveysongelmista muita enemmän, ja he myös huolehtivat itsestään heikommin. Siksi on tärkeää, ettei ympäristö entisestään vaikeuta heidän elämäänsä.

Toivoisin, että jokaisella sateenkaarinuorella olisi mahdollisuus tavoitella unelmiaan urheilun parissa. Siitä olisi hyötyä kaikille.

puheenaiheet liikunta ajattelin-tanaan uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *