Vähemmistöjä vahingoittavista kolumneista pitää kantaa vastuu

Viime viikolla suomalaisessa mediassa julkaistiin kaksi vähemmistöjä käsittelevää kirjoitusta, jotka herättivät kriittistä keskustelua.

Ensimmäinen niistä oli Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla julkaistu kolumni.

Siinä pääkirjoitustoimittaja Annikka Mutanen kirjoittaa transnaisista, jotka painostavat lesboja seksiin. Lähteenä hän käyttää BBC:n artikkelia, joka pohjautuu anekdootteihin ja transvastaisen järjestön kyselyyn, johon vastasi 80 ihmistä.

BBC:n artikkelissa todetaan, että ilmiön laajuutta on vaikea määritellä, sillä aiheesta ei ole mainitun kyselyn lisäksi muuta tutkimusta.

16 000 ihmistä allekirjoitti avoimen kirjeen, jonka mukaan artikkeli on vaarallinen vähemmistöille ja tekee harvinaisista yksittäistapauksista uutisointia vaativan ilmiön.

”Artikkeli siteeraa kolmea anonyymiä lesboa, jotka väittävät, että heitä on painostettu tapailemaan transnaisia, ja hyödyntää tutkimusta, jota monet ovat pitäneet puolueellisena”, uutisoi NBC.

Jutussa haastatellaan myös kolme nimellään esiintyvää lesboa, jotka edustavat transvastaisia järjestöjä. Haastateltavien joukossa on Lily Cade, jota on syytetty seksirikoksesta.

NBC:n jutussa kirjailija, aktivisti Laura Kate Dale nostaa esiin, että BBC on aikaisemminkin siteerannut kritiikittä transvastaisia tahoja, ja sen toimittajia on arvosteltu transvastaisesta kielestä.

Oudot ajatusrakennelmat

Mutanen käsittelee kolumnissaan myös transaktivisteja:

”Osa transaktivisteista ja heidän kannattajistaan on tehnyt asialleen massiivisen vahingon yrittämällä aggressiivisesti kiistää koko biologisen sukupuolen merkityksen. Tavoite lienee, että transihmiset saisivat kokea itsensä täysin naisiksi tai miehiksi”, Mutanen kirjoittaa.

Hän ei kuitenkaan avaa sitä, miten ja kuka näin on tehnyt tai millä tavoin transaktivistit ovat kiistäneet biologisen sukupuolen merkityksen.

Ja kyllä, tavoite todella lienee, että transihmiset saisivat kokea itsensä täysin naisiksi tai miehiksi, koska he ovat usein naisia tai miehiä.

Ilmeisesti tämä tavoite on kuitenkin väärä: ”Hyvän asian takia eli vähemmistöä tukeakseen moni on hiljaa hyväksynyt oudot ajatusrakennelmat”, Mutanen kirjoittaa.

Kirjailija Koko Hubara käytti Kirjamessuilla Helsingin Sanomien haastattelunsa alussa puheenvuoron, jossa hän kertoi olevansa pahoillaan niiden transnaisten ja -tyttöjen puolesta, jotka olivat sattuneet lukemaan Mutasen kolumnin.

Kaksi kolmesta ei palkkaisi transihmistä

Mutanen ei huomioi kirjoituksessaan sitä, että BBC:n artikkeli liittyy laajempaan kulttuuriseen ilmiöön, joka ravistelee Britanniaa.

Trumpin ja Brexitin ympärillä pyörivä poliittinen debatti Iso-Britanniassa leimautti liekkeihin kulttuurisodan transihmisten oikeuksista.

”Brittiläinen konteksti ei ole neutraali vaan vahvasti transfobian leimaama. Median tapa käsitellä sukupuolivähemmistöjä ja heidän oikeuksiaan on muuttunut siellä vuosien ajan yhä absurdimmaksi ja jyrkemmäksi”, kirjoitti kirjailija Emmi Itäranta Twitterissä viime viikolla.

Itäranta nosti esiin, että kaksi kolmesta työnantajasta ei palkkaisi Briteissä transsukupuolista henkilöä. Viharikokset transihmisiä kohtaan ovat lisääntyneet vuoden 2015 jälkeen, ja Iso-Britannia on pudonnut kärjestä 10. sijalle ihmisoikeusjärjestö IGLA:n listalla, joka mittaa lgbtq-ihmisten asemaa. Jonot transhoitoihin ovat jopa vuosien mittaisia.

Viholliskuvan luominen on aina perustunut myytteihin vastustajan hirviömäisistä ominaisuuksista. Näin on toimittu myös transnaisten kohdalla: jo vuosikymmeniä transvastaiset tahot ovat väittäneet, että he haluavat korjata sukupuoltaan vain päästäkseen ahdistelemaan cis-sukupuolisia naisia eli naisia, jotka on syntymässä määritelty naisiksi. Tutkimukset eivät ole tätä vahvistaneet.

BBC:n kuvaama seksuaalinen väkivalta on aina väärin, mutta on harhaanjohtavaa vihjata, että miltei kaikilla mittareilla heikoimmassa asemassa oleva ihmisryhmä olisi taipuvainen rikoksiin.

Mystiset antennit seksihalujen ohjaajina

Mutanen kirjoittaa kolumnissaan lisäksi evoluution säätelemistä antenneista, jotka kuljettavat meidät tarkasti oikean seksikumppanin luo. Heteroilla antenni ohjaa etsimään lisääntymiskumppania, homoilla antenni toimii Mutasen mukaan ”päinvastaiseen suuntaan, mutta silti tarkasti.”

Kyseisen logiikan mukaan lesbo ei voi haluta transnaista, jos tällä on penis. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa – jo siksi, että transnainen voi olla lesbo. Seksuaalisuus voi muovautua kautta elämän eikä se ole usein tiukasti määrittynyt, kuten Mutanen esittää.

Väite jättää huomioimatta myös sen, että on olemassa bi- ja panseksuaalisia sekä muunsukupuolisia ihmisiä.

Evoluutiobiologi Tuomas Aivelo kritisoi antenniselitystä blogissaan:

”Seksiantenni on olennainen koko Mutasen perustelun kannalta: hän argumentoi, että koska ihmisillä on hyvin tarkasti biologisesti määräytynyt seksuaalinen kiinnostus, siihen ei voida kulttuurisesti vaikuttaa.

Ongelma kuitenkin on, ettei mitään tällaista hyvin tarkasti määräytynyttä seksuaalista kiinnostusta ole, ja seksuaaliseen kiinnostukseen voidaan kulttuurisesti vaikuttaa.”

Saat kieltäytyä seksistä

Aivelo kritisoi myös kohtaa, jossa Mutanen toteaa: ”Olin luullut itsestään selväksi, että jokaiselle kuuluu täydellinen vapaus kieltäytyä seksistä kenen tahansa kanssa. BBC:n mukaan jopa Britannian suurin LBGT-järjestö Stonewall opastaa silti pohtimaan, ohjaavatko ennakkoluulot mieltymyksiäsi.”

”Tässä nyt sotketaan iloisesti kolme eri asiaa: seksuaalinen itsemääräämisoikeus, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja syrjintä. Kyllä, saat kieltäytyä seksistä kenen tahansa kanssa. Kyllä, on hyvä, että ihmiset saavat rakastaa ketä haluavat. Kyllä, on hyvä pohtia tilannetta, jos sulkee pois kokonaisen ihmisryhmän seksikumppaneista”, Aivelo kirjoittaa.

Fakta on myös se, että vaikka seksuaaliset halut liittyisivät tiettyyn kauneusihanteeseen, ruumiinosaan tai vaikkapa ihonväriin, niitä voi olla vaikea tai jopa mahdoton muuttaa. On kuitenkin ihan hyvä tiedostaa, etteivät kaikki halut kumpua biologiasta vaan myös kulttuurista ja ennakkoluuloista.

”Evoluutiobiologina on kyllä ankeaa, kun näkee näitä biologisia tulkintoja siellä, missä niille ei ole mitään tarvetta/perusteita. Villi ajatus, että vaikkapa heteronainen tuntisi vetoa kaikkiin cis-miehiin, mutta ei koskaan trans-miehiin”, kirjoitti evoluutiobiologi Jenni Prokkola Twitterissä.

Ei se ollut mitään transfobiaa

Oman lusikkansa soppaan työnsi viime viikolla myös kirjailija Roope Lipasti, joka sivusi Ylen kolumnissaan Mutasen käsittelemää aihepiiriä.

”Nykyaikaisen tunnepuheen liioitteleva tyyli häiritsee minua”, Lipasti ilmoittaa kolumninsa otsikossa.

Hänen mukaansa ”elämme liioittelun ja tunnepurkausten maailmassa, jonka varjopuoli on, että sanat alkavat kokea inflaatiota, kun alati pitäisi olla jotain vielä vähän enemmän.”

Tällaisia sanoja ovat Lipastin mukaan esimerkiksi transfobia ja vihapuhe.

Hän viittaa kirjailija J.K. Rowlingiin, joka on laajasti tunnettu transfobisista kannanotoistaan. Lipastin on kuitenkin vaikea uskoa, että hän olisi oikeasti transfobinen.

Rowling on esimerkiksi listannut viisi syytä, miksi hän on huolissaan transaktivismista. Listalla ovat negatiivinen vaikutus naisvankien asemaan, lasten koulutukseen, turvallisuuteen, sananvapauteen sekä siihen, että yhä useampi nuori nainen haluaa yhtäkkiä korjata sukupuoltaan. Rowling on kertonut pelkäävänsä, että sukupuoli ”lakkaa olemasta”, jos transaktivistit saavat haluamansa.

Olen käsitellyt transsukupuolisuuteen liitettyjä harhaluuloja muun muassa täällä. Esimerkiksi Rowlingin huoli transsukupuolisuuden tarttumisesta perustuu teoriaan, joka on kumottu jo ajat sitten.

Rowlingin mielipiteet eivät ole syntyneet tyhjiössä: brittifeminismillä on läheiset ja syvät suhteen transvastaisiin tahoihin.

Se, että Lipasti kertoo pitävänsä brittikirjailijan kannanottoja ironisina ja epäilee hänen transfobisuuttaan ehkä osoittavat lähinnä, ettei hän ole perehtynyt aiheeseen.

Vihapuhe kaventaa demokratiaa

Toinen Lipastin kritisoima sana on vihapuhe.

”Useimmat viha- tai fobiatapaukset eivät kuitenkaan ole vihaa ensinkään, vaan enemmänkin idiotismia ja silkkaa tolloutta tai perusteetonta halveksuntaa”, Lipasti kirjoittaa.

”Valitettavasti vain sanat kokevat inflaatiota. Viha tai fobia ovat sellaisia, että kun niitä kylliksi käyttää, ne menettävät merkityksensä. Lisäksi ne jakavat ihmiset entistä kauemmas toisistaan: me hyvikset ja nuo pahikset.”

Nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma vetää Jyväskylän yliopistossa vihapuheeseen liittyvää tutkimushanketta. Hänen mukaansa vihapuhe on kasvava ongelma, jolla pyritään hiljentämään ”väärää mieltä” olevat yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat ihmiset.

”Tällä tavoin uhkaa luomalla pyritään määrittämään ne aiheet, joista julkisuudessa keskustellaan ja joita tutkitaan. – – Tämä kaventaa edustuksellisen demokratian toteutumista ja sananvapautta.”

Tilastokeskuksen mukaan vihapuhetta kokevat eniten vähemmistöön kuuluvat tytöt.

On kyseenalaista, että tunnettu kirjailija vähättelee tätä ongelmaa Yleisradion verkkosivuilla, joilla on laaja lukijakunta.

Ne naiset on niin tunteellisia

Lipastin mukaan yhdentekeväksi on laventunut myös termi naisviha.

Viha ei kuitenkaan ole aina esimerkiksi silmitöntä raivoa tai väkivaltafantasioita. Se voi olla hiljaista, rakenteellista ja jopa tiedostamatonta.

Saivartelemalla termeistä ja typistämällä ilmiön yksittäisten ihmisten tolloudeksi Lipasti siis kyseenalaistaa rakenteellisen syrjinnän olemassaolon.

”Elämme liioittelun ja tunnepurkausten maailmassa, jossa keskitie ei ole Väyläviraston kunnossapitolistalla ollenkaan. Ihmekö sitten, jos moni väistyy tunteiden äärilaitoihin. Niissä elämä on ihanan helppoa ja kätevää, kun itse on aina oikeassa ja vieläpä niin, ettei sitä sovi edes kyseenalaistaa, koska sellainen olisi vihaa”, Lipasti kirjoittaa.

Tässä hän toistaa argumentin, jonka naiset ja vähemmistöt ovat vuosisatoja saaneet kuulla puhuessaan itseensä kohdistuvasta syrjinnästä: sinähän olet tunnekuohun vallassa. Suorastaan hysteerinen. Mitä jos rauhoittuisit? Hengitä vähän. Ota ihan iisisti, hei.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, etteivät kyseessä ole naisten ja vähemmistöjen tunteet vaan faktat. Siitä kertoo esimerkiksi kirja Näkymättömät naiset, joka kuvaa lukuisten esimerkkien kautta, miten maailma on rakennettu miehiin perustuvien tilastojen varaan.

Se jos mikä on naisvihaa.

Mitä vihapuhe on?

”Vihapuheen kriminalisoimisen vaatijoiden tulisi miettiä kahdesti toivomuksiaan. Riippuu aika paljon määrittelijästä, mikä moista on”, Lipasti kirjoittaa.

Itse asiassa vihapuheella on hyvin selkeä määritelmä. Euroopan neuvoston mukaan vihapuhe on ”viestintää, joka lietsoo vihaa yhtä ihmistä tai ihmisryhmää vastaan. Viestintä voi olla puhetta, mutta se voi olla myös esimerkiksi kirjoituksia, kuvia, symboleja, musiikkia, piirroksia ja elokuvia.”

Kuten Britannian esimerkki osoittaa, kielteinen julkinen puhe vähemmistöistä voi johtaa jopa fyysiseen väkivaltaan.

Soisin, että suurelle yleisölle kirjoittavat ihmiset tuntisivat vastuunsa tämän tosiasian edessä.

P.s:

Kirjoitin Mutasen kolumnista tuoreeltaan mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin, mutta sitä ei julkaistu. Syyksi mainittiin, että tarjonta on runsasta ja kirjoitukseni ”sisälsi epätarkkuuksia”. Yksi niistä oli se, että väitin BBC:n artikkelin transnaisten pakottaneen lesboja seksiin, vaikka kyse oli painostamisesta.

Toiseksi epätarkkuudeksi mainittiin tämä:

”BBC oli itse haastatellut joukon naisia heidän kokemuksistaan. Kolumni rakentui pääosin näille haastatteluille eikä mainitsemallesi kyselylle.”

Olin kirjoittanut: ”Lähteenään Mutanen käytti BBC:n artikkelia, joka pohjautui anekdootteihin ja transvastaisen järjestön kyselyyn.”

HS on Priden virallinen yhteistyökumppani.