Aina säännöllisin väliajoin joku kaveri saa päähänsä, että mulle pitää löytää mies ja/tai sen kaveri / miehen kaveri olis IHAN TÄY-DEL-LI-NEN mulle. Sitten yleensä jossain vaiheessa miehenetsintää esitetään se kysymys, että ”Mikä sua kiihottaa miehessä / Mitä sä haet miehessä?”
Vakiovastaukseni on yleensä aina, että emmätiiä…

Tänään päätin kuitenkin miellyttää kaveria ja pohtia asiaa vähän syvällisemmin. Tulin siihen tulokseen, että vastaus on ihan yksinkertaisesti kunnianhimo. Muistelisin, että oon aiemminkin tästä puhunut, mutten löytänyt pikahakemisella sitä postausta. Kerroin vastauksen kaverille, että mä haluan kunnianhimoisen miehen, ”Ai et sä haluut niinku jonkun rocktähden tai urheilijan tai jonkun semmosen? Jonkun rikkaan lääkärin?”

No ei. Tai ei tietty rocktähdessä, huippu-urheilijassa tai rikkaassa lääkärissäkään mitään vikaa varmaan olisi. Mutta siihen kunnianhimoon. Mä lasken itsenikin kunnianhimoiseksi ihmiseksi, usein tosin joudun laittamaan etuliitteen ”aika” ja vähän selitellä, että siis silleen niinku terveellä tavalla kunnianhimoinen… Yleensä kunnianhimoiset ihmiset mielletään ehkä vähän sellaisiksi sieluttomiksi uraohjuksiksi ja mulkeroiksi, joilla ei ikinä ole aikaa muulle kuin työlle. En mä nyt ihan sellaista hae.

Sellainen kunnianhimo, jota minä miehessä haen, on yksinkertaisesti sitä, että miehellä on jotain päämääriä ja se tavoittelee niitä. Jos mies haluaa olla NHL-jääkiekkoilija tai kuuluisa rocktähti, niin se tekee asialle jotain. Tai jos se haluaa olla lääkäri, asianajaja tai vaikka poliisi. Se tekee asialle jotain. Se treenaa, opiskelee, harjoittelee, hakee aktiivisesti paikkaa tai mahdollisuutta toteuttaa niitä päämääriään.

Sillä ei ole väliä mihin palkkaluokkaan mies kuuluu. Jos se on aina halunnut olla vartija (brutto n. 2000e/kk) niin se on ihan yhtä ok minulle, kuin se että mies olisi aina tahtonut olla lääkäri (brutto n. 7000e/kk.) Kunhan se on oikeasti tyytyväinen siihen, mikä on. Ettei joka päivä olisi sellaista ”Tää on ihan paskaduuni, oikeesti mä haluisin olla poliisi, mut kävin kerran pääsykokeissa, enkä päässyt sisään, tää on ihan paskaa yhyy valivali.”

Tietty tuossakin nyt pätee sellainen realistinen maalaisjärki. Jos mies on aina halunnut olla lentäjä, mutta sillä on paha epilepsia, niin sehän on ihan selvää, että se ei voi olla lentäjä. Toinen tähän kunnianhimoon liittyvä on koulutus. Mä arvostan sitä, että miehellä on joku muukin koulutus kuin peruskoulu ja elämäm kova korkea koulu. Sekin on vähän sitä kunnianhimoa. Sä olet aina halunnut olla lääkäri -> haet opiskelemaan lääkikseen.

Miehen tulot on siinä mielessä tärkeät, että en halua ruveta elättämään ketään. Mun mielestä se on tärkeää, että molemmat käy töissä ja tuo jotain rahaa kotiin. Sillä ei ole väliä, jos toinen tienaa 7000e ja toinen 2000e kuussa, mutta kuitenkin molemmat tienaa jotain. Talouden menot jaetaan sitten tienestien mukaan.

Jos on valmistunut tai jäänyt työttömäksi, niin silloinkin mä oletan että niitä töitä kuitenkin aktiivisesti haetaan, eikä istuta kotona ja valiteta, miten Kelasta saa niin vähän ja sossusta ei mitään. Elämäntapapummailua en arvosta ollenkaan. Pari entistä tuttua oli juuri tuollaisia, jotka keksi kaikenlaisia verukkeita, ettei vaan tarvitse mennä opiskelmaan tai töihin. Sitten kuitenkin valitettiin, että kun ei ole töitä, tekemistä tai rahaa ja Kelakin lähettelee tällaisia uhkauskirjeitä, vaikka mä oon selkeästi ilmoittanut olevani allerginen muille ihmisille!

”Sul on kyllä aika kovat vaatimukset… Sä oot silleen aika nirso, ehkä sä oot siks vielä sinkku?”
Kyllä, sinkkuuteni perimmäinen syy on ratkaistu. Haluan miehen joka käy töissä tai opiskelee ammattiin => liian nirsoa, ei käy!