Tapasin tuossa noin vuosi sitten miehen yhteisten ympyröiden kautta. Törmäiltiin aina silloin tällöin ja vaihdettiin välillä muutama sananen. Jos oli aikaa, jäätiin juttelemaan vähän pidemmäksi aikaa. Tykkäsin jutella sen kanssa ja toivoin joka päivä, että jos vaikka sattumalta törmättäisiin tänäänkin. Jos meillä ei ollut mitään ”oikeaa” asiaa, keksittiin yleensä jostain syy kuitenkin aloittaa juttelu toisen kanssa ja siitä se sitten syveni kaikkeen muuhunkin. Sen kanssa oli tosi helppo jutella. Ihan sellainen tunne, kuin oltais tunnettu toisemme pidempäänkin. 

Tätä satunnaista muutaman minuutin höpöttelyä jatkui muutama kuukausi ja sitten aloin aistimaan, että sillä saattais ehkä olla jonkinsorttista kiinnostusta minuun. Itsehän oon varsinainen Kapteeni Ilmiselvä. Hymyilen silleen rakastuneen höhlästi ja punastelen. Sitä perinteistä ”tykkään susta niin että halkeen” -kamaa siis.

Kesällä törmäsin siihen vähän ennen lomiani ja tietysti perinteisesti tuli puheeksi lomat. Onko sulla nyt lomaa? Ootko jo pitänyt lomasi? Mainitsin, että itse jään perjantaina lomille, jeejee. Siihen mies sitten totesi, että no tota noin… itse asiassa hän sai vuoden työkomennuksen toiselle paikkakunnalle ja muuttaa parin viikon päästä sinne. Mun naama varmaan venähti. Ensimmäinen sana, minkä sain ulos, oli ”Ai.” ja sitten se jatkui sillä mitä pitää sanoa kaikille, jotka tekee elämänmuutosta tai urakehitystä: ”Tosi kiva” ja sitten sellainen väkinäinen tsemppaan sinua niin että halkeen -hymy.

Lomien jälkeen palasin töihin ja lokerossani oli minulle osoitettu lappu, jossa ei ollut lähettäjän nimeä tai muitakaan yhteystietoja.
”Piristit kesääni olemuksellasi ja olemassaolollasi. Toivottavasti nähdään uudelleen.”

Minä en edes tiedä sen nimeä. 

Pääsääntöisesti oon halunnut pitää pienen prinsessasatuni itselläni, mutta olen parille kaverille tästä maininnut, että tuitui.
Oon tässä viimeiset puoli vuotta miettinyt, että kuinka säälittävää on odotella miestä vuosi. Mietin, että se tulee muutaman kuukauden päästä takaisin ja sitten minulla on taas tilaisuus nähdä se ja jutella sille. Tekisiköhän se aloitteen?

Missä vaiheessa on ok kertoa, että olet tulevien lasteni isä? Pitääkö ensin pyytää kahville vai voiko ehdottaa suoraa jo kirkon varausta? 😀

Eniten tässä varmaan pelottaa, että oon tulkinnut kaiken ihan väärin ja se rakastuu siellä toisella paikkakunnalla johonkin toiseen. Oon ihan oikeasti suhtautunut tähän silleen, että katsellaan sitten kesällä kun se tulee takaisin ja jos se siitä etenee, niin kiva juttu. Jos ei etene, niin paska juttu, mutta ei voi mitään. Mutta harmittaishan se. Aivan helvetisti.

Oon vähän sellainen ihminen, että ihastun oikeasti todella nihkeästi. Oon muutenkin vähän nihkeä miesten suhteen. Kyyninen paskiainen. Tarvin perhosia vatsanpohjaan, typeriä rakastuneita hymyjä, kutkuttavaa odotusta ja ilotulituksia. Aivan helvetisti ilotulituksia, enkelikuoroja ja taivaasta loistavaa jumalaista valoa. Sellaisen halleluja-hetken. Tämä ihminen aiheuttaa kaikkia noita edellä kuvattuja oireita, mutta vähän hirvittää, josko lopulta päädyn vain ilotulittamaan ne perhoset hengiltä ja syleilen pessimistiä puoltani.

Säälittävää jumitusta vai mahdollisuus omaan onnelliseen satumaailmaloppuuni?