Töissä höpötimme yhden työkaverin kanssa kesäsuunnitelmista. Olinhan jo käynyt etelän reissulla niin rahan riittävyys hieman kirveli taustalla. Olin kuitenkin päättänyt piipahtaa Tampereella. Pari yötä halvimmassa majoituksessa ei veisi niin paljoa rahaa, kun tarkoituksena olisi vinguttaa vain museokorttia. Käppäillä kaupungilla ja kulutus menisi vain syömisiin.
Siinä se sitten tuli keskustelun lomassa sellainen ehdotus, että meikäläisen into kun lähtee lentoon niin se lähtee käsistä. Työkaverini kysyi, että olenko käynyt koskaan Tuurissa. Öö.. En ole. Jotenkin Vesa Keskisen hahmo on ollut minulle kuin toiselta planeetalta. Sama kuin se ohjelma, mitä joskus näytettiin. Nyt tutkailin, mitä siellä olisi tarjottavana. En vielä sittenkään innostunut mistään, kunnes silmiini osui ”Telttapaikka 12e”.
Telttailu!!! Hitto miten minä olen unohtanut koko touhun. Eipä muuta kuin telttaa hommaamaan. Tässä tullaan nyt sitten siihen, etten se minäkään ihan normaali ole. Kun saan päähän jotain niin se ajatus valtaa koko tilan. Katselin monen monta päivää erilaisia vaihtoehtoja. Youtubesta telttojen vertailuvideoita jne. Noh sitten iski pihiys ja tilasin jonkinmoisen 50 euron setin. Kaksi makuupussia, teltta ja alustat.
Kasasin teltan keskelle olkkarin lattiaa ja pohdin, että mahdunkohan siihen itsekkään.
Teltta on kahden hengen. Vesipilariarvot kyllä riittäviä, mutta…. Minä hattupäässä 162 cm pitkänä mahduin kulmasta kulmaan osumatta seiniin. Pötkötellessä itseäni mitoittaen telttaani sain itseltäni kuitenkin hyväksynnän. Tämä on ihan sopiva eikä paina oikeastaan mitään.
Teltta oli kasattuna kolmisen päivää, koska se haisi. Varmaan jollekin ihanalle kiinalaiselle kemikaalille. Ei, tämä ei ollut Temusta vaan ihan suomalaisesta kaupasta, mutta kaiketi Kiinassa tehty. Siinä toljotellessa keksin kuitenkin toisen ongelman.

Ikuisuus sitten nuorempana olimme kaverini kanssa juhannusta viettämässä saaressa. Minulla taisi olla kaksi telttaa ja kaverillani suojamuovit. Jostain syystä hänelle ei kuitenkaan käynyt mitenkään päin se, että pienempään telttaan, missä hän itse nukkui olisi laitettu pienempi suoja, mikä olisi peittänyt teltan hyvin vaan hänelle piti väkisinkin laittaa isompi muovi, mikä olisi taas suojannut reilusti isomman teltan. Noh laitoin suojat niin miten pystyin ja totta kai yöllä satoi. Vitsiksi osoittautunut pienempi suoja ei riittänyt ja lattia lainehti vettä. Kaikki kastui. Makuupussi, tavarat, päällä olevat vaatteet. Kaverini… anteeksi ”kaverini” tuntui nauttivan tilanteesta. Tämä samainen lupautui joskus nauhoittamaan lempikappaleeni levyltään c-kasetille. Sitten hän olikin nauhoittanut koko levyn paitsi juuri sitä yhtä minkä lupasi. Tuli ajoittain tyhjentämään säästöpossuni ja kun yhden kerran pyysin pientä palvelusta niin hän kieltäytyi kunniasta jollain tekosyyllä. kun tilanne oli ohi niin soitti taas pummatakseen jotain. Hitto oikeasti näitä kummaihmisiä on tullut kakarasta asti vastaan…

Noh joka tapauksessa tämän uintireissun muistaessa rupesin tarkastelemaan telttaani. Kupoli-teltta, jossa tuuletus vain katossa ja sisäänkäynnin kohdalla. Jos haluaisi happea olisi vetoketju pidettävä auki. Ja jos se on auki niin sataessa vesi tulisi sisään. Olisi hankittava jokin suoja.
Google kehiin ja etsimään. En meinannut löytää ensin mitään järkevää, kunnes muistin jollain videolla puhuttavan jollain kummallisella nimellä. Tarppi!
Taas jälleen uuden sanan oppiessani löysin XXL:stä alennuksessa olevan. Kun toin härpäkkeen kotiin niin totesin sen olevan aivan liian suuri. Ehkä joutaisin mittasuhde-terapiaan. Jos teltta on n. 120cm leveä ja 200cm pitkä niin 3×4 metrinen kangas saattaisi olla hippasen liian iso. Kaupassa käyminenkin oli koominen, koska yritin myyjätä kysyä nipsuja, millä kiinnittää tämä tarppi tarvittaessa teltan kaariin kiinni. Myyjä ei puolestaan ymmärtänyt, mitä tarkoitin ja alkoi luettelemaan minulle jollain ihme kielellä eri vaihtoehtoja. Toppuutin, että öö öö voisitko vaihtaa kielen jonnekkin 70-80-luvun telttailutarvike -kielelle niin ymmärtäisin. Poika oli, että öö öö, en osaa sellaista kieltä puhua. Sitten nielin tappioni ja painelin ylisuuri tarppi kainalossa kotiin.
Mietin jo kankaan myymistä, mutta ajattelin, että voihan sitä joskus tarvita. Sopivan leiriytymispaikan löytyessä saisin rutkasti sateensuojaa myös tavaroille. Ja vaikka tuolille ja keittimille jne jne jne jne …
Suoja jäi kuitenkin häiritsemään. Vaikken ole ainakaan viikkoon menossa vielä minnekään niin alkoi ahdistaa. Tarvikkeet pitäisi olla valmiina, kun saan päähäni, että nyt menoksi. Sitten tilasin hieman pienemmän suojan, mikä odottaa sovitusta ja pari päivää sitten löysin vielä parin euron suojan. Se myytiin piknik-alustana vaikka on vain pala muovia. Se mahtuu onneksi jo niin pieneen tilaan, että voin kuljettaa mukana vaikka aina. Ja tuon saa teltan alle tarvittaessa.
Noniin. Nyt olisi matkakoti valmiina. Alustat ovat aika ohuita, mutta riittäviä. Toisen makuupusseista voisin laittaa pehmittämään lisäksi alle. Niin… En sitten ajatellut varusteita siinä vaiheessa, kun Sulo Vilen- moodi napsahti päälle, että minulla oli jo toimiva ja hyvä makuupussi.
Juu, nyt pärjäisin hienosti, kun suojiakin on miljoona, makuupusseja samanmoinen määrä. Nyt katsoisin paikan minne lähtisin.
Erilaisia leirintäalueita vertaillessa joku kuitenkin kaihersi mieltä. Tukehtuisinko telttaani, riittääkö suojat jne? Miksi en sijoittaisi nyt kerralla oikeasti johonkin hyvään. Tiesin kuitenkin alun perin minkälaisen haluaisin, mutten raatsinut laittaa sitä muutamaa kymppiä kunnolliseen telttaan. Ja se muutama kymppi on tähän viritelmään jo mennyt.
Ennen kuin sain ajatusta loppuun olin tilannut toisen. Viritin teltan taas olohuoneen lattialle. Uusi on isompi. Kolmen hengen. Nukkuessa ei osu seiniin, koska siinä on sisäteltta erikseen. Pikkuruinen eteinen, mitä kaipailin. Materiaali aivan toista luokkaa.
Sitten alkoi jo rahanmeno ahdistamaan. En ole metriäkään liikahtanut telttoineni minnekään ja olen pistänyt rahaa palamaan jo kahden teltan verran. Lisäksi hommannut laavun ja muita suojia. Hitto vie mun päätäni. Alkuperäinen ajatus oli vain saada edullinen majoitus, jos vaikka sinne Tuuriin nyt sitten menisi. Mutten voi mennä, koska sietä todennäköisesti ostaisi jotain ja nyt en oikeastaan tarvitsisi yhtään mitään. Eikä mihinkään olisi varaakaan.
Järkeilin, että voisin käydä syömässä jossain ravintolassa, ettei keittovehkeitä tarvitsisi hommata. Älä osta enää mitään. Joo en, mutta kokkaaminen omilla vehkeillä tulisi halvemmaksi. Mites noi trangiat toimii? Google?
Tässä kohtaa tuli järki ja kukkaro puhuttelemaan onneksi.
Aloin vihdoin järkeilemään, että ehkä kannattaisi oikeasti kokeilla telttailua ensiksi. Olen toki sitä harrastanut ja todella alkeellisissa olosuhteissa, mutta olin silloin nuori. Pitäisi testata ensin, että millainen kermaperse minustakin on tullut ennen kuin kerää yhtään enempää tavaraa kannettavaksi. Autoahan minulla ei ole. Rinkkaa en voi nyt hankkia, joten paikan valinta määräytyy lentolaukkuni ja reppuni kantokyvyn alueelle.
Laskeskelin eri leirintä-alueitten ravintoloiden annoksien hintoja. Telttapaikkojen hintoja. Mahdollisten matkojen hintoja.
Sitten päädyin siihen tulokseen, että hommaan pikkuruisen kattilan, millä kokata ja keittää vettä nuotiolla. Sillä saa aamukahvit. Tarpeen vaatiessa vaikka hernekeittoa tai kuivamuonaa. Ajelin eilen pyörällä 12 kilometriä hakeakseni pikkuruisen kattilan alesta. Siellä sitten kaikkien ihanien kippojen äärellä keskustelin itseni, järkeni ja tunteitteni kanssa siitä, että olisiko kuitenkin viisasta ottaa kahta eri kokoa. Tulimme kaikki siihen tulokseen, että olisi. Pienempi kippo pyhitetään vedelle ja se on pääsääntöisesti aina puhdas ja toinen on sitten sotkuisempiin juttuihin.
Nyt minun mieleni rauhoittui. Vielä täytyy testailla, kuinka kaiken saan mahtumaan niin, että saan tarpeelliset vaatteet mukaan.
Vaikka alkuun harmitti kahden teltan loukku niin olen siinäkin järkeillyt. Toinen painaa puolitoista kiloa ja toinen kolme ja puoli.
Pienemmällä voin tehdä suojineni kanssa lyhyempiä reissuja. Paikkoihin minne riittää reppu. Vaikka ihan lähialueille. Ehkä jopa pyöräillen. Tai vaikka joku vuosi sinne Tuuriin niin on takaisin päin vähemmän kannettavaa.
Isommalla voin mennä pidemmäksi aikaa. Muutamaksi päiväksi vaikka vähän kauemmaksi. Pienempi oli hieman helpompi kasata ja isompaan mahtuu tarvittaessa kaverikin mukaan, jos sellainen joskus löytyy. Molempia aion kuitenkin testata.
Nyt olen tämän päivän käyttänyt ensimmäisen reissupaikan etsimiseen. Tämä muuten käy työstä. Kriteerinä on ollut järvi, ravintola tai kauppa ja juomavesi. Kohtuullinen hinta ja helppo pääsy paikalle.
Serkkuni ehdotti erästä paikkaa, minne voisi jopa kotikaupungistaan viedä ja jäisi sinne seuraksi grillailemaan ja viettämään päivää. Vaikutti aivan ihanalta paikalta. Matka bussilla on kuitenkin sen verran hankala, joten odottelen, kunnes juna taas siihen suuntaa kulkee.
Katsellessa esittelyitä on moni paikka vaikuttanut ankealta. Ehkäpä nuo kannattaisi tehdä aurinkoisemmalla ilmalla ja niin, että siellä tosiaan on ihmisiä paikalla kuvatessa. Tai bussin kulku junalta on ollut melkeinpä mahdotonta löytää. Löysin kuin löysinkin paikan, minne suuntaan. Kohtuullinen matka kohtuullisella hinnalla. Löytyy järvi ja palvelut. Tie ei jyrää ihan vieressä. Saattaisin selviytyä hengissä ja pääsisi luonnon äärelle rentoutumaan. sitten kun minusta tulee retkeilykonkari niin voisi mennä johonkin luonnon puistoon. Nyt en vielä uskalla. Eksyisin kumminkin.

Parhaimpia telttailureissuja aikanaan oli isäni kanssa. Veljeni oli mukana, mutten jostain syystä muista niiltä reissuilta hänestä mitään. Kävimme Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Ne olivat hienoja reissuja. Viihdyttiin kaikki. Ja aikanaan, kun isäni rakensi kesämökkiään erääseen saareen, pääsin yksin telttailemaan muutamaksi päiväksi. Ei sähköjä. Ei edes sitä mökkiä. Yksi keskeneräinen aitta siellä oli, muttei siinäkään kattoa ollut. Lämmitin kaasuhellalla itselleni ruokaa. Peseydyin heittämällä päälleni ämpärillä järvivettä. Illalla suojauduin itikoilta teltan uumeniin lukemaan veljeltä lainattuja pahkasikoja. Päivisin meloskelin kanootillani ja ongin ahvenia, mitkä sitten itse perkasin ja paistoin. Jos parikymppisenä pärjäsin niin miksi en nyt pärjäisi. Jokin alkeellisuudessa viehättää vaikkakin nyt kaipaan peseytymismahdollisuutta. Ehkäpä luonnon helmassa ihan tosissaan lataa akkuja. hmm…Etsinköhän minä muuten isääni, kun Rodoksellekin menin nostalgiset muistot mielessä.
Ensin Tampereen museot haltuun ja sitten tositoimiin.

Lupasin edellisessä marmattaa veljestäni. Toisaalta tähän väliin on tullut lisää kaikenlaista marmatettavaa…hmmm. Pidän kuitenkin lupaukseni vaikkei se ehkä ihan niin paljoa enää ärsytä. Tarinana kuitenkin lukeutuu niihin ”Ei ymmärrä pieni ihminen tätä logiikkaa. Ei sitten yhtään”.

Veljeni kanssa emme ole oikeastaan koskaan olleet läheisiä. Lähennyimme jonkin verran vasta kun hän muutti toiselle puolelle maapalloa. Hän on minua reilu neljävuotta vanhempi ja olin pienenä varmaan pakollinen riesa omissa leikeissä, omien kavereitten kanssa ja minut oli välillä pakko ottaa mukaan. Yhden ainoan kerran näin sellaista ”veljellistä suojelua” aikanaan teininä. Lapsuuden kaupungissa oli nuorisolla tapana viikonloppuisin hengata torilla. Juttelin söpön pojan kanssa ja paikalle pelmahti päissään oleva veljeni suojelemaan pikkusiskonsa ”siveellisyyttä”. Ajoi pojan pois. Noh, silloin hävetti. Nykyään naurattaa ja välillä mietityttänyt, että olisiko tässä sitten ollut se minun ainukainen potentiaalinen perhemahdollisuus  ja elääns. normisuhteessa, mutten sitä sitten saanut. En tietenkään.

Olemme olleet etäisiä varmaankin ikäeron puolesta, mutta myös siksi, että vanhempien erotessa, veljeni jäi asumaan äidin kanssa ja minä lähdin isäni luo. Äidin kanssa ei muutenkaan tultu toimeen ja sen jälkeen vielä vähemmän. Äitini manipuloi veljeni uskomaan kaikki hänen negatiiviset mielipiteensä minusta ja sai hänet vuosiksi minua vastaan. Vasta asuessaan Amerikassa ja äidin tehdessä sinne vierailun, hänen silmät aukesivat ja pyysi anteeksi. Tajusi vihdoin, että äidin oma käytös oli jotain niin käsittämätöntä, että ne puheet minusta ei voisi olla totta. Siitä lähtien olemme lähentyneet siinä määrin, että on välillä voinut kertoilla enemmänkin omasta elämästä.  Hänellä on aivan upea vaimo ja varmaankin ainut isäni lisäksi, joka on minut hyväksynyt sellaisena kuin olen.

Isäni kuoli syöpään syksyllä vuonna 2000. Olin viimeiset pari viikkoa läsnä ja asui heidän kotonaan. Siihenkin olemiseen tietenkin loi omat mausteensa isäni vaimo, joka kuului siihen samaan kategoriaan, mihin muutkin kahelit. Ensitapaaminen tämän tulevan rouvan kanssa meni siis niin, että hän odotti kotonamme, kun isäni haki minut harrastuksistani. Matkalla sitten kertoi, että kotona odottaa hänen uusi tyttöystävä ja haluaisi minun tapaavan hänet. Siinä kohtaa olin innoissani.  Toivoin isäni löytäneen jonkin mukavan ja tasapainoisen ihmisen, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Into muuttui kuitenkin hämmennykseen, koska sisälle astuttaessa tämä morsian oli tyydyttämässä itseään olohuoneemme sohvalla housut kintuissa ja ryntäsi pikaisesti makuuhuoneeseen. Neljätoistavuotiaan aivoissa koin tilanteen sen verran oudoksi, että en saanut rakennettua mitenkään fiksua kuvaa tästä ihmisestä. En ikinä. Ei tulisi mieleenikään toimia näin odotellessa miesystävän lapsen tapaamista, mutta minä olen ilmeisesti oudoin tässä minun maailmassani, missä tämänkin tyyppinen outous on kuitenkin ihan normaalia ja melkein päivittäistä.

Toisella tapaamiskerralla minulle ilmoitettiin, että muutamme yhteen. Siitä ei tullut yhtikäs mitään ja tämä nainen alkoi vaatimaan isääni heittämään minut ulos alaikäisenä. Olihan hän itse heittänyt oman kuusitoistavuotiaan tyttärensä aiemmin pois silloisen uuden miehen tieltä. Isäni ei tähän suostunut vaan ratkaisi asian hommaamalla kaksi asuntoa samasta talosta. Eräänä iltana oli taas vaatinut naimisiin menoa ja minun ulkoistamista ja koska isäni ei suostunut edelleenkään niin sai siitä hyvästä kuristusjäljet kaulaansa. Kun täytin kahdeksantoista sain muuttaa isän avustuksella omaan pieneen yksiöön ja hän paineli naimisiin tämän hullun naisen kanssa. Joskus vuosia myöhemmin hän sanoi minulle, että olisi pitänyt uskoa silloin omaa tytärtä. Elämä tämän kontrolloivan naisen kanssa oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Nyt minä olin siis tämän kontrolloivan naisen ja kuolevan isäni kotona pari viikkoa. Täytyy myöntää, että olen siitä hyvilläni, että vietin isäni kanssa sen ajan. Jouduin kuitenkin maksamaan siitä ajasta kuuntelemalla jokailtaisen perinnönjako-luennon. Joka ikinen ilta luento alkoi kyselyllä, että tiedäthän, että tämä kaikki jää sitten minulle. Samalla levittäen käsiään esitelläkseen valtakuntaansa. Ja utelulla, että olenko perillä perintöasioista jne. jne. Ja joka ikinen ilta, minä vastasin hänelle, että isäni elää vielä. Lisäksi vielä nöyryytyssessiot milloin minua ja milloin isääni kohtaan. Sitä hetkeä en kai saa ikinä päästäni pois, kun talossa oli vieraita ja heiveröisellä isälläni kävi vahinko, mistä tuli sotkua. Asian olisi voinut hoitaa hienovaraisemmin ja tarjouduin siivoamaan. Vaimo raivosi ja pauhasi kovalla äänellä tehden asiasta vieläkin isomman numeron. Isäni katsoi minua silmiin ja totesi heikolla äänellä, että ei se taida riittää, että tämä sairaus vie hengen, mutta, että ihmisarvonkin menettää.

Sitten tuli se päivä kun isäni nukkui pois. Kävimme sairaalassa ja tämä vaimo pisti taas ruljanssiksi. Tietty ymmärrän, että jokainen suree tavallaan. Jos kuolema olisi ollut yllättävä niin olisin sen kovaäänisen huutoitku-esityksen jotenkin ymmärtänyt. Mutta tämä oli ollut tulossa jo pidemmän aikaa niin jotenkin olisin toivonut hieman tilaa omaankin suruun. Hieman arvokkuutta. Sama muuten toistui hautajaisissa. Ensin meni rauhallisesti, mutta siinä kohtaa, kun hautajaisvieraat alkoivat kävelemään pois niin tämä alkoi makaamaan maassa ja  huutamaan isäni nimeä. Siihen asti, kunnes kaikki olivat poistuneet ja saaneet ”käsityksen” surun mittakaavasta. Näkikö varmasti kaikki.  Meistä ei yksikään oikein ymmärtänyt käytöstä. Liian yliampuvaa.

Sairaalasta ajoimme isäni vaimon ja veljeni kanssa isäni kotiin. Kaikki olivat  hiljaa, kunnes vaimo totesi, että tiedättehän, että saatte sitten siltä sukulaiseltanne paljon rahaa, kun tästä aika jättää. Vastasin jälleen, että tämä henkilö elää vielä. En voi kuin pitää outona rahakommenttia siinä kohtaa, kun isäni on juuri kuollut. Mikään muu ei voi selittää, kuin vain se, että hän ei välittänyt mistään muusta kuin rahasta. Isälläni oli hyvä palkka ja tämä yksi ainokainen varakkaampi sukulainen, joka sittemmin oli testamenttinsa tehnyt, eikä sieltä olisi vaimolle herunut penniäkään. Eikä sen puoleen isällenikään. Rahanahneudesta kertoi myös se, että tänä aikana, kun vierailin niin tämä vaimo lähetti tyttärensä ja minut kauppaan. Painotti s-etukortin käyttöä. Kävimme kaupassa ja tämä vaimo ryntäsi toimistohuoneen tietokoneen äärestä meille raivoamaan. ”Saatanan paskiaiset käytitte omaa s-korttianne!!!” Olimme, että mitä hittoa nyt taas. Bonus ei näy hänellä niin olette varastaneet sen omalle kortille. Olin niin ällistynyt, että katsoin vain monttu auki. Tytär älysi sitten valistaa, että bonukset näkyy vasta myöhemmin.

Noniin vihdoin pääsen tähän viimeaikaiseen episodiin. Koen kuitenkin tarpeelliseksi selittää hieman taustoja niin ymmärtää mieleni maailmaa hieman paremmin, että miksi joku asia voi tuntua hyökyaallolta. Isäni makuuhuoneessa oli lipasto, missä oli yksi iso laatikko täynnä valokuvia. Kysyin varovaisesti, että voisinko ottaa joitakin valokuvia muistoksi. Jätän tietenkin hänelle osan. Sain luvan ja kävin kuvia läpi. Tein itselleni ja veljelleni omat kuoret, minne laitoin jokusen kuvan niiltä ajoilta, kun tätä vaimoa ei vielä ollut kuvioissa mukana. Hänen aikaiset kuvat jätin tietenkin hänelle. Plaratessa kuvia tämä nainen ilmestyi ovelle ja alkoi taas raivoamaan, että viette tuhkatkin pesästä. Olin hiljaa. Purin hampaita yhteen ja plarasin kuvia. En huomioinut häntä ollenkaan, joten hän ei saanut riitapukaria ja häipyi. Hoidimme hautajaisjärjestelyt ja saimme ne melko nopealla tahdilla toteutettua sillä syyllä, että me lapset asuimme kauempana.  Hautajaisten jälkeen hoidimme perunkirja-asiat ja sitten ei ole moista tarvinnut nähdä. Kuulla kylläkin eräässä asiassa, mikä kuuluu taas niihin älyttömyyksiin, mutten jaksa tässä enempää avata.

Meni jokunen vuosi ja veljeni oli muuttanut siinä välissä toiselle mantereelle. Meni siitäkin aikaa ja hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan ja uuden kanssa matkusti Suomeen esittelemään tulevaa vaimoaan. Saimme samalla kutsut häihin. Käydessä luonani he kysyivät, että olisiko minulla lainata valokuvia isästä. He teettäisivät niistä omansa ja lähettäisivät minulle takaisin. Vähän kirpaisi. Niitä ei montaa ollut ja minulle jäi pari. Minulle kuvat ovat todella tärkeitä. Olen niitä paria katsellut silloin tällöin, kun ikävä on tullut. Ihmettelin hieman, että onko hän tosiaan hukannut omat kuvansa muuttojen yhteydessä, kun ei tallessa ollut yhtäkään. Olen kysellyt vuosien varrella kuvien perään. Juu, täytyy muistaa lähettää, juu. Vuodet vierivät ja pari vuotta sitten niitä kyselin jo hieman perustellen, että tarvitsisin niitä ihan oikeasti. Viimeksi viime vuonna kysyin väsymys/masennustilan kourissa, että onko niitä enää olemassakaan, että ne on ihan tosissaan minulle tärkeitä. Lupasi lähettää ja pyyteli anteeksi, että on kestänyt niin kauan.

Kuukausi sitten, kun aamulla heräsin mennäkseni töihin, kilahti puhelin. Veljeni hihkaisi riemusta, että ne kuvat on löytyneet. En voi sille mitään, mutta siinä hetkessä ryöpsähti koko komeus päälleni kuin hyökyaalto. Suru isästäni, mikä on ollut taka-alalla. Nöyryytykset, mitä hänen vaimonsa tehtaili. Ja moni moni muu asia mikä tähän asiaan liittyi. Samalla helpotus, että ne olivat tallella. Ymmärrys kuinka tärkeitä ne todellisuudessa oli ja kiukku siitä välinpitämättömyydestä, ettei ole huolehtinut niitä aiemmin takaisin. Pettymys ja vähän varmaan katkeruuttakin siitä, että minulta on viety ne fyysiset asiat vuosiksi, millä muistaa isääni ja estetty saamasta sitä tilaisuutta. Vähättely. Minulle tärkeän asian vuosittainen mitätöinti. Vastasin veljelleni, että kävi muuten nyt tunteisiin, että nyt ei voi enää mennä kiire edelle. Olen odottanut kuvien palautusta kahdeksantoista vuotta.

Oli metkaa mennä turvonneilla silmillä töihin ensimmäisenä päivänä tunnekuohun jälkeen. Kuvat tulivat seuraavalla viikolla. Halasin kuorta ja tuli tunne, että nyt ne ovat kotona. Turvassa. Helpotus. Siirsin kuoren kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kunnes voisin käydä niitä läpi. Ehkäpä käyn ne hetken päästä. Nyt ei tarvitse miettiä töissä jaksamista, koska huomenna on vapaata. En kyennyt aiemmin. Ilmoitin veljelleni, että tulivat perille. En kykene hänelle vähään aikaan puhumaan. Olen niin kiukkuinen vieläkin. Kaipa se joskus laantuu.

Jottei liian vähän outoa ja erikoista olisi niin syksyllä sain puhelun isäni vaimon tyttäreltä. Jouduin häneenkin aikanaan katkaisemaan välit, kun hän vei virtojani. Soitteli omaa eroa ja osituksiaan viidesti päivässä vuoden verran. Käytännössä kaikki vapaa-aikani meni hänen terapeuttinaan ja aloin väsyä. Hän kävi tonkimassa kotonani kaikki kaapit ja jouluna räpelsi haavaisilla sormillaan kaikki jouluruuat pilalle. Kaiken kaikkiaan melko sekopäistä meininkiä. En ollut vuosiin yhteydessä ja soitti ilmoittaakseen, että tämä vaimo on nyt hoitolaitoksessa. Hän on tyhjentänyt asuntoa ja jos haluaisin kuvia ja jotain muistoja isästä niin voisin tulla hakemaan. Sovimme, että ilmoittelee, kun on toennut näistä asunnon tyhjennyksistä. Ilmoitusta ei koskaan kuulunut ennen kuin veljeni ilmoitti kuvien löytymisestä. Noin kolme tuntia veljeni viestin jälkeen. Täytyy nekin treffit sitten sopia.

Olipas tämä sittenkin aika rankkaa kirjoittaa. Taidan jatkaa pirtsakammasta aiheesta ensi kerralla.