Reissun jälkeen on meno ollut matalaliitoa töihin, töissä ja töiden jälkeen milloin mihinkin. Olen tyytyväinen, että sain kuukaudeksi hommia tutusta paikasta ja täydet viikot. Vaikka työ on fyysisesti raskasta, huomasin, että jaksan tehdä melkein kahdeksan tunnin päiviä jo. Metelin ja hälinän jälkeen tosin ei jaksa ihmeemmin mitään muuta.

Armas ystäväni laittaa usein kutsun kahville. Ei siinä mitään, mukavaahan se on sinänsä, mutta se mukavuus alkaa ahdistaa jokapäiväisyydellään. En juo arkisin ikinä kahvia iltapäivällä, ettei unet mene. Kutsu tarkoittaa oikeasti sitä, että hän tarvitsee seuraa. Seuranpito kestää yleensä noin tunnin tai kaksi ja usein hän alkaa siivoamaan kaappeja, pelailemaan koneellaan. Touhuaa siis jotain. Höpisen niitä näitä ja kökötän sohvalla ja pohdin, että tämän ajan voisin itsekin siivoilla ja touhuta kotona omaan tahtiin. Ai kuinka ihanaa olisi päästä jo suihkuun, kun on koko päivän uinut omassa hiessään. Yleensä kutsu tulee, kun olen ollut työharjoittelupaikalla, koulussa tai töissä. Nyt kutsu on tullut melkein päivittäin niin, että olen työpäivän jälkeen kaahannut ihmisruuhkien läpi junaan ja ehtinyt istahtaa siinä noin puoli minuuttia. En kertaakaan ole päässyt kotiin asti saati ehtinyt pesemään päivän hiet pois. Tarvitsisin hetken aikaa huilia ennen kuin taas pitäisi lähteä ovesta ulos.

Keväällä ehdotin tällaisen kutsun jälkeen, että voisiko hän välillä tulla vaikka minun luokseni niin ei aina tarvitsisi lähteä heti, kun kotiini saavun. Öö ei se käy kun hän on menossa kaverilleen. Eli minun olisi pitänyt juosta kotiin nopeammin pitämään siihen väliin seuraa. Usein, kun hän on ollut menossa niin minun on pitänyt seisoa bussipysäkillä saattamassa.

Nyt olen joutunut perustelemaan sitä etten ole tulossa. Sitten alkoi jo ottamaan päähän. Hänen koira pitäisi ottaa aina mukaan, jos menen ulkoilemaan. Koira tarvitsisi liikuntaa. Kuulin tämän kerran reilun tunnin kestävällä matkalla kotiin ja ilmeni, että hän on potenut krapulaa koko päivän. Koira alkoi olla hoidossa minulla kerran kuussa vaikka se oli hoidossa muutenkin kaksi viikkoa kuukaudesta. Kun koira on tullut hoitoon, olen sen hakenut ja palauttanut. Sain sentään kiitoksen, mutten mitään muuta.

Olen tuntenut olevani hallinnan alla. Jos olen kerran kieltäytynyt ottamasta koiraa hoitoon, olen kuullut siitä pitkään. Jos olen kieltäytynyt lähtemästä jäätikölle lenkille koiruuden kanssa päivän jalkojen päällä olon  jälkeen niin olen siitä kuullut jälkikäteen. Kysyessä hän on muistanut sanoa, ettei ole pakko. Ei ole pakko, mutta kuulen siitä huomautuksia, jos kieltäydyn. Kysyessä sen yhden kerran, että voisiko hän kävellä luokseni välillä niin hän kerran soitti ja ilmoitti puhelun alussa, että anteeksi kun häiritsen arvon rouvan elämää…

Nyt minä hermostuin. Vihdoinkin. En voi ottaa vastuuta kenenkään elämästä. En voi istua jonkun luona vain siksi, ettei hän menisi baariin. En halua jokainen kerta, kun saan inspiraation ulkoilla, tehdä siitä nouto/palautus- episodia, johon liittyisi joka tapauksessa tunnin kökötys sohvalla pitämässä seuraa. Kun olen välillä touhunnut kotona kaikenlaista ja heittäytynyt vihdoin illalla sohvalle rauhoittumaan ennen nukkumaan menoa niin kutsu on käynyt pihalle pitämään seuraa. Siinä sitten kökötetään pihalla vartti vaikka olen ollut aiemmin sen pari tuntia kylässä.

Olen yrittänyt välillä repiä itselleni hienovaraisesti omaa tilaani takaisin. Olen sanonut olevani vasta matkalla kotiin ja haluan hieman rauhoittua hetken. Hänen aikatauluihin se ei oikeastaan käy, koska on koko päivän pötkötellyt kotona. Jne.Jne.Jne.

Reissussa olin vapautunut. En ollut tilivelvollinen kenellekään. Sain tulla ja mennä ilman, että olisi pitänyt kiertää kortteli ympäri ja kantaa vaikka laatikoita edestakaisin vain siksi, että on menossa jonnekin. Nyt olen ulkoilut jättänyt väliin tai keksinyt mennä vaikka kauppaan samalla reissulla. Kävisin mielelläni silloin tällöin koiran kanssa lenkillä, mutta vain silloin, kuin minusta siltä tuntuu. Ei itsestään selvänä määräyksenä. Eikä joka päivä.

Kun tulin takaisin ja menin töihin, rytmini muuttui taas, mutten saanut siihen tälläkään kertaa totutella rauhassa. Taisin myös olla väsynytkin, mutta jossain kohtaa pyysin vapaapäivää. Ja ennen kuin tajusin itsekkään niin aloin huutamaan, että on se perkele, että maanantaina pitäisi tulla heti töiden jälkeen ja tiistaina ja keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina saattelemaan bussiin, kun lähtee baariin ja lauantaina tulla katsomaan krapulaista. EEEEEEIIIII Enää. Nyt olen viikon saanut olla rauhassa ja se on tullut tarpeeseen. Olisihan se mukavaa, jos on ystäviä ja kavereita, mutta siinä kohtaa, kun  huomaat, että tulet vain hyväksikäytetyksi, eikä toinen tarjoudu ikinä vaivautumaan puolestasi mihinkään niin ei se sen arvoista ole. Reissuun lähtiessä totesin, että saa toki käydä vaihtelun vuoksi olemassa kotonani, muttei kukkia tarvitse kastella. Niille tekee tauko ihan hyvää. Oli kyllä käynyt, mutta kukkien kastelun oli hoitanut mukaan kiikutettu kaveri. En tykännyt yhtään ja meni vähän luottamuskin.

Toisen ystäväni kanssa kävimme ulkoiluttamassa itseämme. Päätimme mennä suht lähelle, mutta muualle, kuin normaalisti. Istuimme pöytään ja joku mies tuli saman tien pöytäämme. Tervehti sanoilla: ” No mitäs hutsut!” Monttu auki kysyin, että mitä sinä sanoit… ”Mitäs huorat?” vastasi hän. Pyysin herraa palaamaan pöytäänsä. Hän ei suostunut. Ystäväni lähti saman tien pyytämään henkilökuntaa apuun ja he poistivat miehen ravintolasta. Ilta jatkui ja lauleskelimme karaokea. Kun kävin ostamassa uudet juomat niin maksamisen jälkeen baarimikko ilmoitti minulle, että olet ei-toivottu asiakas. Olin äimänä, että mitä ihmettä. Kävin myöhemmin kysymässä, että anteeksi, mutten ymmärtänyt, että mistä on kysymys. Vastaukseksi sain, että herra, joka poistettiin oli kanta-asiakas. Niin no, mutten tehnyt mitään sen eteen, että tämä käyttäytyi huonosti. Sen jälkeen henkilökunta haukkui minut venäläiseksi huoraksi ja epätoivotuksi henkilöksi. Siis niin kuin mitä ihmettä. Menin ja nappasin kuvan tästä tiskin takana apinoivasta henkilöstä niin hän tempaisi puhelimeni. Uhkasi soittaa poliisin ja edelleen haukkui venäläiseksi huoraksi. Pyysin soittamaan. hänhän se puhelimeni varasti. Palautti puhelimen ja pääsimme lähtemään. Olin niin kiukkuinen. Ensin haukkuu tuntematon henkilö ja sen jälkeen henkilökunta. Ja mitä minä tein? Menin lauleskelemaan ja siihen asti oli kivaa. Emme häirinneet muita ja olimme asiallisesti. Siihen asti ainakin, kunnes henkilökunnan jäsen alkoi paukuttamaan päätä täysin järjettömästä asiasta.

En taida mennä enää minnekään enää ja jos menenkin ja joku alkaa huorittelemaan tai nimittelemään niin käyn saman tien kysymässä henkilökunnalta, miten toimia, ettei tarvitse jälkikäteen saada heiltäkin erikseen paskaa niskaan. Ihan vain toimintatapoja utelen. Ei tällaista ennen ole tapahtunut. Idiootteja kyllä on ennenkin tullut, muttei tuollaista jälkipyykkiä.

Sitten minä väsyin tähänkin ”ystävääni”. Hänen mielestään en saisi reagoida vaan sivuuttaa asia. Hän ymmärsi tilanteen, kun kyseessä oli kuitenkin kanta-asiakas. Siis niin kuin mitä ihmettä nyt taas. Eli Ystäväksi itseään tituleeraava on sitä mieltä, että minua voi haukkua mielin määrin täysin syyttä. Vain koska satuin paikalle. Eipä sitten muuta kuin hei hei. Hän itsekkin on mennen tullen paukutellut minulle päätään. Ja ne syyt ne vasta hyväksyttäviä ovatkin.

Syksyllä hän toivoi kovasti näkemistä ja olimme puhuneet kasvitieteellisestä museosta. Järjestin alkuviikolle vapaata ja sovimme menosta. Loppuviikolle sain töitä. Paluumatkalla hän yhtäkkiä suuttui minulle silmittömästi siitä, että minulla oli seuraavana päivänä työvuoro sovittuna, enkä lähtenyt hänen kanssaan drinkille. Syyhän se on sekin.

Toisella kertaa juttelimme allergioista ja ruuasta. Hänellä oli jos jonkinlaista allergiaa. Totesin, että jostain saan joskus näppylöitä, mutten ole varma onko mandariini vai chili tai valkosipuli. Kaikki ovat hyviä niin en välitä, mutta tiukkaa lihaa en pysty syömään, koska se ei sula ja vatsa tulee kipeäksi. Hän alkoi raivoamaan minulle kiukkuisena, että hänellä on pakkasessa villisikaa ja sitä pystyy syömään. Ei tuollaista vikaa voi olla olemassa. Villisika on hyvää jne jne jne. Ja hän oli silmin nähden kiukkuinen. Kerran raivostui minulle, kun kokkasi ja levyjen päällä olevat tavarat alkoivat sulaa. Muovikippoa ja sen sellaista. Oli syyni, koska juttelin samaan aikaan, kun hän kokkasi. Se on ihan normaalia, että muuta tavaraa säilytetään lieden päällä. Paloturvallistakin. Jokainen kerta olen kuullut jotain negatiivistä itsestäni vaikka muuten on ollut kivaa.  kerran kannoimme jotain huonekalua ja hän astui vinoon. Oli totta kai vikani, koska olin kävellyt liian lujaa.  Ai niin, Sen villisika-keskustelun jälkeen kun menin kyläilemään niin hän oli jo kokkaamassa sitä lihaansa. En kehdannut kieltäytyä ja vatsani oli viikon kipeä. Pakottaakohan kukaan häntä syömään aineksia mitä hän ei pysty.

Nyt arkailin mennä hänen kanssaan mihinkään, koska tiesin, että jossain kohtaa sataa kuitenkin. Ennen tuota baari episodia oli muuten ihan kivaa… Paitsi kaiken kiireen keskellä hänelle raahaamani painepesuri pitäisi hakea pois. ”Pakotin” hänet sen ottamaan, kun asiasta oli puhetta ja sanoin, että minulla sellainen olisi ja sitä on käytetty vain kolme kertaa. Voisin myydä pois. joo tuo tänne. Se maksoi noin 120e ja pyysin siitä viisikymppiä. Kone jäi ja nyt hän ilmoitti, että hae pois, koska se maksaa. Ei hänellä ole varaa sitä ostaa. Selvä pyy. Olisi vain kiva, kun ennen sitä raahaamista miettisi, onko varaa vai ei.

Jotenkin näillä molemmilla taitaa olla sellainen käsitys, että kun en ole silmien edessä niin olen sellaisessa tiedeleffa-maailmassa. Eli poissa ollessa roikun jossain telineessä johto persiissä, kytkettynä pois päältä. Huojun siinä odottamassa seuraavaa komentoa ja kun käsky käy niin menen päälle ja voin bussilla kuljettaa vaikka sohvan, jos vain käsky käy. Kuuntelen kiukunpuuskat syystä ei mistään , koska olen robotti.

Vikaa on kyllä minussakin. Teen mitä pyydetään liian kauan. Kuuntelen liian kauan vaikka pitäisi keskustella epäkohdista ajoissa ja niin, että se menee perille. En vain haluasi riidellä, joten mieluummin nielen tiettyyn pisteeseen asti. Ja kun piste on saavutettu niin se on usein päätepiste. En taida pystyä pitämään yhtäkään ihmissuhdetta, koska tunnen tukehtuvani. Toisaalta näistä yleensä puuttuu se vastavuoroisuus. On niin helppoa, jos toinen juoksee toisen eteen aina. Mutta jos vastavuoroisuus puuttuu ja oletetaan, että se toinen voikin juosta, koska itselle helpompaa niin sellaisesta suhteesta puuttuu täysin empatia ja arvostus. Joidenkin kanssa on tosin helpompaa. He ovat yhtä läheisiä vaikka näkisimme vain kerran vuodessa.

Ai niin, meni minulla hermo veljeenikin toissa viikolla. Mutta siitä sitten enemmän joskus toiste. Siihen liittyy taustatarinaa, sivuhenkilöitä  ja hermohiertämistä sen verran enemmän.

Mietin otsikkoa, jonka jo nimesin kertaalleen ”Irti arjesta”. Arki oli kuitenkin sen verran irtonaista normitodellisuudesta muutenkin, että tämä on simppelisti reissureportaasia. Toukokuu jähmettyi enimmäkseen luontoäidin oikkuihin ja siinä vaiheessa, kun takatalvi hyökkäsi kimppuun niin päätin täräyttää ja varasin matkan. Tällä kerta Rodokselle. Täytyy tunnustaa, ettei ole ensimmäinen vaihtoehto, koska minua on peloteltu liiallisella suomalaisten määrällä.  Ihan sopivasti siellä meitä oli. Pääsin puhumaan myös englantia, mitä kaipailin. Toukokuussa oli myös todella nihkeästi töitä, joten lakkasin tuntemasta huonoa omaa tuntoa ja pistin säästöjäni haisemaan.

Alkumatka hieman takkuili. Sain kehitettyä itselleni lentopelon kuuntelemalla tositarinoita lento-onnettomuuksista. Totta kai. Sentään lentoturmatutkinta-ohjelman jätin väliin. Istumapaikka koneessa oli Exitin kohdalla, joten valmistauduin henkisesti hätätilanteisiin. Loppumatkasta kone rytkysi ilmakuopissa ja puristin koruani niin kovaa, että luulin sen halkeavan. Yleensä, kun kone alkaa laskeutumaan niin se nätisti liitelee jonkin aikaa. nyt lentäjä lähtikin kaahaamaan ja olin niin paniikissa, että nytkö me sitten pamautetaan johonkin vuoreen, jos lentäjällä on vähän huono päivä. Voi jessus sentään. Onneksi paluumatka oli pumpulimaisen pehmeää, joten saatan uskaltaa uudelleen.

Lentokentältä olin tilannut bussikyydin ja bussissa oli niin kylmä, että aloin stressaamaan, että onko minulla tarpeeksi lämpöisiä vaatteita. Sitten ressasin jo paluumatkaakin. Sitä, että saan jonkun vessaneuroosin tunnin kierroksella bussissa aamulla vaikka lentokenttä on 14 kilometrin päässä hotellissa. Paluumatkan vaihdoin taksireissuun niin helpotti sekin stressaaminen.

Ilmeisesti tosiaan reagoin vieläkin niin voimakkaasti, että heräsin parina yönä painajaisiin ja nukuin huonosti. Turposin myös kummallisen paljon. Pari päivää meni pötkötellessä rannalla. Sitten kolmantena päivänä päätin rauhoittaa nahkani ja päätin lähteä kävelemään. Lähdin liikenteeseen kymmeneltä aamulla ja palasin puoli seitsemän illalla. Otin matkan varrelta itsestäni naamakuvia ja laitoin Facebookkiin pienenä vinoiluna parille tutulle, jotka laittavat aina matkakuvia vain omasta naamastaan. Joissakin kuvatekstinä, että ihana kissa tuossa minun naamani edessä. Onpas hienot rauniot. Pääni takana on muuten huikeat maisemat. Noh vitsi vitsinä, mutta tein huomion, että aamulla olin tosiaan vieläkin turvoksissa, mutta iltaa kohden paria paussia lukuun ottamatta tauotonta kävelyä, oloni parani. Kasvot kaventuivat ja pääsin kuin pääsinkin reissumoodiin.

Ilma oli sittenkin lämmin. Vesi oli odotettua lämpimämpää. Alkuun tuntui kylmältä, mutta kun tottui, ei sieltä malttanut tulla pois. Rannalla sai ihanaa kiviterapiaa ja tulin siihen tulokseen, etten tosiaan kaipaa hienohiekkaisia rantoja vaan juuri tällaisia tai sitten betonirantoja. Hiekka kun tuppaa menemään joka paikkaan ja onnistuin saamaan rakkulan jalkapohjaan. Laastariin tarttuva hiekka on sitten niin ihana siinä rakkulan vieressä. Aih. Ai niin ja pikkuongelma, oli hotellihuoneessa, kun ei sinne tullut kuin kiehuvaa vettä hanasta. Ilmoitin asiasta ja sekin korjaantui saman tien.

Mietin käyntiä Lindoksessa ja Symin saarella. Lindos tuntui olevan turhan kaukana ja Symin peruutin kovan tuulen takia. Käväisin bussilla Anthony Quinnin rannalla. Tai siis käväisin sielläkin, mutta olin ensin väärällä rannalla. Ei se menoa haitannut, koska näin molemmat. Elämäni ensimmäisen kerran kokeilin snorklausta. En tiedä miksi en ole aiemmin kokeillut. Pari kertaa on tullut mahdollisuus, mutten jostain syystä ole uskaltanut. Nyt olin hankkinut omat vehkeet ja painelin menemään. Molemmilla rannoilla näki mitä ihmeellisimpiä otuksia. Kauniita kaloja. Jättimäinen merisiili. Pitkulaisia kummakaloja ja mielettömän kaunis värikäs pikkukala. Ja välillä toljottelin pelkkiä kiviä. Pitkulaisissa kummakaloissa oli jotain pelottavaa ja jännitysmomentin soi ennalta katsellut hai hyökkäys-videot. Totta kai. Välillä itsekin ihmettelen tätä älykkyyttä. Samalla reissulla tutkailin Falirakia, missä tuntui olevan melko leppoisa tunnelma.

Seuraavana päivänä piipahdin Kalithea Springsissä. Entinen kylpylä. Sinänsä paikka oli upea. Vitosen alueelle sisään ja luonnon muodostelmat ja itse kylpylä ja istutukset olivat mielekkäitä katsella. Sitten taas iski tyhmyys ja päätin jäädä alueen rannalle viettämään päivää. Jouduin pulittamaan varjosta ja tuolista 12,5 e. Vesipullosta 3,5e ja halvin ruoka oli 7 e tousti ja kourallinen sipsejä. Jotenkin hinnoittelu kipristi, mutta opin, että seuraavalla kerralla käyn vain pulahtamassa vastaavassa paikassa ja painelen jonnekin muualle. Oli toki viihtyisä paikka hinnastaan huolimatta, muttei mitenkään ylivertainen.

Loppuaika lomasta meni kierrellessä kaupunkia ja pyöriessä rannoilla ihailemassa kiviä. Huomasin olevani tällä reissulla vapautunut ja vasta kotiin palatessa tajusin miksi. Siitä tuonnempana. Parasta tuolla oli tietenkin kivirannat. Mutta myös historian havina, vanhakaupunki on todella kiva paikka vaikka jotkin jutut ovat kalliita. Arkeologinen museo oli hyvä. Vahingossa etukäteen bongasin Arkkienkeli Mikaelille pyhitetyn luolan, missä kävin parikin kertaa. Jotenkin siellä oli niin mystisen rauhoittava tunnelma.

Pientä kritiikkiä tähän turisteilta rahat pois- meininkiin. Löysin pari hyvää ravintolaa, mutta sitten osui jopa niin surkea sapuska eteen, että alkoi stressaamaan koko syöminen. Perunaa, fetaa ja lihaa, siinä se. Onni oli thaikku-ravintola, jossa kävin syömässä pariinkin otteeseen. Siinä oli makua ja annoksella sielu. Kävin kerran kauempana suositellussa paikassa ja tarjoilija ei jostain syystä halunnut myydä muuta kuin sen kalan palan. Nakertelin sitten sitä kalan palaa vailla muita makuja ja menin muualle myöhemmin salaatille. Ja pieni kritiikki myös roskien määrään. Osan on tuottanut turistit, mutta kyllä sen paikallisenkin värähtämisen huomasi. Löysin retkeillessä kauniin puiston, joka oli paikka paikoin täytetty roskilla. Rannalla niitä pullon korkkeja oli aivan liikaa, joten en ihmettele muovipullojen nykykorkkeja. Vielä kun olisi viitsinyt kerätä ne tuhannet korkit rannoilta pois.

Pari kummajuttua tapahtui. Eräänä päivänä päätin olla ottamatta rantatuolia ja kiertelin eri paikoissa viettäen hetken vaihtaakseni paikkaa. Aikani kuluksi tutkailin kiviä ja vastaan tuli täysin sydämen muotoinen kivi. Jätin sen paikalleen, kun siinä kohtaa ihailin vain pyöreitä kiviä. Vaihdoin paikkaa ja kas kummaa, pyyhkeen vieressä oli taas sydämen muotoinen kivi. tässä kohtaa jo mietin, että pitäisikö se nappasta mukaan, mutta järkeilin matkalaukun painolla jne. Vaihdoin taas paikkaa ja heittäydyin löhöämään pyyhkeeni päälle. Mitä ihmettä? Kolmas täysin sydämen muotoinen kivi. Tämän minä pistin talteen. Ties vaikka joku merkki tässä olisi. Neljättä ei enää tullut vastaan. Tuntui jotenkin niin erikoiselta, että nämä sydämet tulivat vastaan ja nyt kotona ollessa sydämen muotoja on tullut eri muodoissa vastaan siellä täällä.

Toinen kumma juttu oli hotellin lähellä oleva suomalainen baari. Kävelin usein ohi ja toisessa suomalaisessa baarissa kävin jopa hoilaamassa karaokea. Tähän oli jotenkin outo tunne mennä. Kun lätkässä oli Suomi-Ruotsi peli niin päätin kuitenkin piipahtaa hetkeksi. Tiskillä baaritiskin nainen hölpötteli iloisesti asiakkaiden kanssa ja kun siinä odottelin vuoroani niin sävy muuttui täysin tympeäksi. Tilasin lasillisen viiniä ja veden ja menin katselemaan peliä. Jonkin aikaa katselin ja sitten alkoi retkeilyt väsyttämään ja menin nukkumaan. Eräänä iltana päätin pukeutua kauniisti ja meikkasinkin. Kävelin tämän baarin ohi. Siellä oli tyhjää ja ilmeisesti omistaja katsoi minua jo kaukaa. Baari on kulmassa ja käännyin yleensäkin siitä kulmasta kulkien tämän baarin ohi. Tämä omistaja tuli aivan kadun reunaan ja ravisti rytmissä avain nippua ja katsoi minua tiukasti. Tuli mieleen, että ajoiko hän minua jollain riitillä pois. No en olisi mennytkään, mutta koko tilanne oli outo, koska kadulla ei ollut muita. Vähän jopa kylmäsi, että onko minussa jotain kummaa, että joku tulee tuijottamaan ja ravisuttelemaan avainnippuaan. No juuri sinä iltana käppäilin kilpailijalle hoilottamaan. Juttelin ihmisten kanssa ja oli ihan kiva ilta.

Reissu sisälsi siis kauniita maisemia, mukavia hetkiä ja hieman outoutta. Hyviä ja huonoja annoksia ja runsaasti valokuvaamista. Antoisia hetkiä auringonlaskua aallokkoineen, tuoksuja ja muutaman pakko saada ostoksen. Hellettä ja myrskytuulta, lämpöä ja seikkailua pinnan alle… Olin vapautunut ja reissu teki hyvää. Kun tulin kotiin niin olin saanut sovittua töitä kuukaudeksi ja nyt olenkin mennyt matalalennolla työn pyörteissä.

Sitten huomasin, että se vapautumisen tunne katosi. Tajusin, että mun ystävyys on alkanut olla haasteellista naapurissa asuvan ”ystäväni” kanssa. Hänen ”ahdistuksensa” on alkanut työllistämään liikaa. Yhteydenottoja on tullut päivittäin. Juuri kun olen hiestä märkänä, koko päivän juosseena päässyt istahtamaan vihdoin junaan, on kilahtanut kutsu pitämään seuraa. Pari kertaa olen sinne rampannut ja edellinen viikonloppu meni hänen seurassa, mutta minun omat hommat kotona ovat alkaneet kasautumaan ja kiireessä niitä olen sitten yrittänyt tehdä. En kerennyt edes matkalaukkua purkaa ja pyykkejä pestä, kun hyppäsin töihin ja töiden jälkeen yrittänyt parantaa hänen maailmaa. Minulla meni hermo. Ehkä kerron siitä tuonnempana, ellei tähdellisempää kerrottavaa tule vastaan. Nyt on pakko alkaa ottaa oma elämä itseni ohjattavaksi. Ei kai kaveruus voi olla aina yksisuuntainen.

Mutta on kyllä ihanaa, kun välillä voi reissata. Toivottavasti jatkossakin. Nyt saattaa kyllä tulla hieman tiukemmat ajat.