Kesäkuussa olin siis tuoreille työttömille tarkoitetulla valmennus-kurssilla. Pääni oli vielä melkoisen pyörällä suunnitellessa valmentajan kanssa tulevaisuutta muutoksien keskellä. totesin, että tässä kohtaa olisi paras vaihtoehto koulutus ja löysinkin sopivan vaihtoehdon.
Kun olin tehnyt päätöksen ja hakenut koulutukseen, en nähnyt enää muita vaihtoehtoja. Jotenkin pitäisi ketkutella kuitenkin lokakuun loppuun, jolloin kurssi alkaisi.
Valmentajani kanssa käydyissä keskusteluissa hän yritti kyllä patistaa työnhakuun, mutta minä yritin selittää, että olen menossa kouluun, joten tähtäin on siinä. Jossain vaiheessa valkku uskalsi heittää sen vaihtoehdon ilmoille, että entä, jos et pääse sinne niin lupaahan sitten viimeistään vakavammin etsiä töitä. Rehellisesti sanottuna, minun fiilikset olivat niin epäuskoiset, että miten niin en pääse? Minähän olen menossa kouluun ja piste. Mutta ookoo, JOS en pääse niin siinä tapauksessa totta kai otan toisen vaihteen työnhakuun päälle, mutten aio nyt sotkea tätä kuviota minkä olen päättänyt.
Eli sitten täyttämään joutilaan aikaa. Keikkailin tiski-hommissa. Kaksi kivaa paikkaa osui kohdille ja molemmissa sain itsetuntoa kohotettua vähän takaisin päin. Vaikka toisessa paikassa olikin tämä kiihkouskovais-episodi ja sen jälkeen samaisen hemmon kanssa isohko kiista salaattikipon kohtalosta…*huokaus* niin silti jäi uskomattoman hyvä fiilis noista ihmisistä noissa paikoissa. Verrattuna tähän pitkään työsuhteeseen aiemmin niin tämmöisiä tyyppejä olisi oikeasti kaivannut työkavereikseen. Kannustavia, ajoittain sain kehuja työpanoksestani ja viime viikolla jopa yksi ihmetteli, että miksi ihmeessä en jäisi vakkariksi tuonne. Nooh ööh… Ei sillä ihan elä ja työ on oikeasti todella raskasta viittä vaille viisikymppiselle raajarikolle, joka vieläkin tuntuu väsähtävän. Viime viikolla tein ensimmäisen kerran tammikuun jälkeen neljä päivää hommia ja lauantai menikin sitten krapulaisena. Tosin se krapula oli tuotettu ilman juomaa, Pelkällä työllä.
Yhden päivän käytin haastatteluun. Pääsin vihdoin haastatteluun koulua varten. En siis päätöstä ollut vieläkään kuullut, koska tämä oli haastattelu, mutta en varmaan ikinä ole näin itsevarman rennosti haastattelussa ollut. Kerroin avoimesti väsymyksestä ja sitä tentattiin aika lailla, että jaksanko paneutua kouluun vai keskeytänkö heti kahden viikon päästä. En keskeytä. Minä suoritan sen vaikka konttaamallla, jos tilanne niin vaatii.
Parin päivän päästä ilmoittaisivat, jos pääsen. Hakijoita on kuitenkin 60 ja 20 otetaan sisään. Jos mitään ei kuulu niin ei ole onni suosinut, mutta jos suosii niin pikku viiveellä torstaina ilmoitetaan. Työkkärin sivuilta voi käydä varmistamassa.
Torstaina laskeskelin, että haastattelut loppuvat varmaankin neljän kieppeillä tai vähän aiemmin. Virka-aika varmaankin neljän viiden aikaan. Hetken varmaan pohtivat, mutta kuuden kieppeillä pitäisi viiveineen olla päätös tullut. Tulin kotiin töistä viideksi. Avasin koneen ja TE-sivut. Ei vastausta. Vähän yli kuusi kävin uudelleen katsomassa. Ei vastausta.
Kyllä harmitti, mutta samaan aikaan epäuskoinen olotila. Totesin viestissä kaverilleni, etten tainnut päästä kouluun. Täytyy keksiä nyt sitten jotain muuta. On kuitenkin niin ristiriitainen olo, että tiedän luissani, että sinne pääsin vaan kukaan ei ilmoita minulle siitä mitään. Näin itseni saavan tätä kautta työpaikankin ja touhusin mielessäni opintojen parissa. Nauratti itseänikin ajatus, että pitäisikö soittaa ja kysyä, että ”Tuota noin, minä kun olen kesäkuusta ollut menossa opiskelemaan syksyllä niin tässä on vain sellainen hassu pieni yksityiskohta vaan, että olette unohtaneet minut hyväksyä kurssille, mitäs tehdään?” No jätin puhelun tekemättä. Aika pirullinen fiilis kyllä oli, kun piti luovuttaa ja alkaa miettiä tosissaan työn hakua.
Ollakseni rehellinen niin, jotenkin en ihan vielä ole valmis ajatukseen, että joutuisin suorittamaan kahdeksan tunnin maratoneja puntteja jaa perunasäkkejä raahaten viisi päivää viikossa. Kouluttamattomana vaihtoehtoja ei hurjan paljon ole. Mietin muita koulutuksia, että pystyisinkö ikuisuuden fyysistä työtä tehneenä istumatyöhön, jos kouluttautuisi siihen suuntaan. Vaihtoehtoja kävin läpi ja totesin, että teen seuraavan päivän sovitut hommat, vietän viikonlopun ja maanantaina alan ratkomaan tulevaisuutta ajan kanssa. Olen vihdoin oppinut, että kaikkea ei heti ja nyt tarvitse tehdä, koska siitä ei synny kuin paniikki. Laitoin leffan pyörimään ja sapuskaa huulille ja näillä mennään.
Puhelin kilahti. Mainos. Hetken päästä uudelleen. Mainos. Ihmettelin, että kumma, kun noitakaan ei ole tullut viesteinä pitkään aikaan niin tänään oikein härnää. Vartin yli kahdeksan kilahti taas ja mietin, että mitähän nyt markkinoidaan. Sieltä se sitten tuli. Olette tulleet valituksi sille ja sille kurssille. Sitten niitä ilmoituksia tuli sähköpostiin, omapostiin, sinne ja tänne. Piru vieköön, minä päätin, että menen sinne niin nyt sitten menen.
Nyt on niin paljon varmempi olo. Energiaa ryöpsähti ilmoituksesta ämpärillinen. Nyt minulla on oikeasti joku suunta ja mahdollisuus. Vaikka näen itseni jostain syystä tuon kautta saadussa työpaikassa, mikä sinänsä ei niin ihmeellinen ole niin voihan toki poikia jotain vielä jännempää.

Olen miettinyt tahtotilaa. Aiemmin valokuvauskurssille hakiessa oli samanlainen tahtotila. Se tuli jostain syvältä. Asia, johon et itse voi vaikuttaa, mutta tiedät pääseväsi. Näet itsesi siellä. Kyseiselle kurssille oli niin paljon hakijoita, että ilmoittivat, ettei sinne välttämättä pääse. Olin niin varma, että en kyennyt uskomaan vaihtoehtoa, etten pääse. Perustivat sitten kaksi ryhmää, joista toiseen pääsin.
Sama nyt. On haasteellista saada vaikkapa valmentaja uskomaan, että minä menen kurssille, kun tiedät sen kyllä itse luissasi ja joka solussa, mutta päätökset ovat muista ihmisistä kiinni.
Olen kaivannut aina järjellistä parisuhdetta. En ole kuitenkaan uskonut siihen itsekkään niin tahtotila ei ole niin vahva. Olen myös joskus kokeillut manifestointia vaikkapa lottovoittoon. Siinäkin on ollut epäilyksen hiukkanen mukana. Nuo koulutukset ovatkin toista luokkaa. Usko on ollut niin vahva, ettei minkään näköistä rakoa ole ollut, mistä pienen pieni epäröinnin hiukkanen mahtuisi mukaan pilaamaan mahdollisuuksia.
Tätä täytyy harjoittaa. Jospa saan joskus lotto-numeroita luetellessa niin vahvan luottamuksen, että onnistuu.

Ensi viikolla siis koulun penkille. Tuskin maltan odottaa.

Luulin, että elämäni alkaa harmonisoitumaan. Harhaluulo. Se vain normalisoitui siihen mitä se nyt on ollut tähänkin asti. Ainoana erona ehkä se, että minä itse olen pysynyt rauhallisena. Kiroillut vasta kotona tai puuttunut asiaan kertomalla oikealle taholle. Pärskähtelemättä niin kuin aiemmin.
En tiedä, jos normi arkeni olisi väsyttänyt samaan tahtiin kuin aiemmin niin saattaisin olla räjähdysherkempi.

Sattuipa tälle viikolle kaksi ns. ”räjähdysaltista tilannetta”. Ihmettelen itsekin, kuinka olen ensimmäisessä jopa nauranut ääneen tuuriani. Murahdin vain vähän, mutten korottanut ääntäni. Tap tap olalle.
Viimeksi tänään jouduin tahtomattani jo niin kummalliseen keskusteluun, että jossain korvan takana jokin, sanoi, että toppuuta vasta-argumenttisi tai saat kohta päihin. No en saanut vaikka taputin tässäkin kohtaa itseäni mielessäni olalle näpäyttäessäni vastapeluria sanallisesti omalla aatteellaan päin pläsiä. Tilanne rauhoittui ja emme puhuneet loppupäivänä mitään.

Tapaus nro 1. Mummomafian uusi isku.

Joskus edesmenneessä ja kuopatussa blogissani valittelin mummojen vainosta. Koska blogi on tuhoutunut niin kertaan kultaisia muistojani samalla.
Eräs mummeli tuijotti minua aikanaan murhan himoisesti kadulla. Olin juuri tulossa kaupasta matkalla kotiin ajatuksissani. Olin juuri ohittamassa kadulla seisovaa tuimaa mummoa, kunnes hän kysyi jotain. Heräsin ajatuksistani ja kysyin, että anteeksi mitä, en kuullut. ”Onko sinulla papereita?” Hän toisti vihaisesti kysymyksen. Häkellyin täysin ja totesin hädissäni, ettei ole mukana, olen kuitenkin lainkuuliainen ihminen ja menossa kotiin. Mielessä ehti sinkoilla miljoona kysymystä, että apua, mikä papereiden tarkastuspiste tämä on. mitä ihmettä tapahtuu? olenko tehnyt jotain laitonta tietämättäni?
Mummo katsoi minua, kuin idioottia ja pyöritteli silmiään… ”Ei, kun onko sinulla nenäliinaa?” Edelleen vihaisena. Ööö, anteeksi ei ole ja pakenin kotiini.

Yllättäen samalla seudulla kaupassa käydessäni seisoin jonossa. Juuri kun kassahihnalla vapautui tilaa ostoksilleni, vipelsi takavasemmalta herttaisen oloinen mummeli ohitseni ja läjäytti ostoksensa hihnalle. Kassa yritti puuttua asiaan mainitsemalla, että anteeksi rouva, mutta täällä on jono. Mummo heittäytyi teatraalisen hämmentyneeksi. ” Ai kamalaa, minä kun ihmettelin, että mitä ihmettä täällä kaikki seisoo.” Sitten hän esitti hippasen ylinäyteltynä, että voi ja oi ja voi, täytyykö minun nyt nämä ostokset tästä nostaa??? Alahuuli oli kuin Jassun kuppi (nykynuorille: Jassun kuppi-sanonta tulee miljuuna vuotta sitten toimineessta rahapeli-automaatista nimeltään Pajazzo, kavereitten keskenJjassu ja sen kaukalosta, joka muistuttaa ulkonevaa alahuulta, kun oikein kovasti harmittaa)
Totesin mummolle, että pidä nyt sitten siinä ne ostokset, kun ens kerralla muistat jonottaa oppien mukaan.
Mummeli oli voiton riemuinen. Kun pakkasin omiani niin katsoin mummoa ilmeellä, että ”tiedän mitä teit”. Ja mummeli pakkasi tavaroitaan, kuin lottovoittaja.

Sama kauppa. Mummo nro 3. Seisoin tällä kertaa takana. Ostin kissanhiekkaa ja laitoin hihnalle. Pahalla tuulella oleva mummeli pyysi siirtämään kissan hiekan kauemmaksi omista ostoksistaan, koska hän on allerginen kissoille. Selvä pyy. Mummo pakkasi ostoksiaan ja kuuli, kun pyysin kassalta tupakka-askia. Mummelille se oli viimeinen niitti. Alkoi kovalla äänellä huokailemaan Tällaisen rappionuoren tapoja (silloin päälle 40v). ” Vai vielä polttaa ja kissa, mihin tämä maailma on oikein menossa???” Selvä pyy, antakaa armoa.

Oih ja voih, näitä sattui harvakseltaan silloin tällöin. Milloin joku mummeli huusi ja meuhkas vaikkapa postissa, koska istuimme jonkun nuoren tytön kanssa kahdesta penkistä taempana ja hän ei siksi voinut istua täysin vapaalla etupenkillä. Nuoriso (edelleen +40) rappeutti ja valtasi kaiken ja yhtä kärsimystä aiheutti jne jne.
Milloin sitten riitti, että hengitti jotakuinkin samaa ilmaa ja happi justiinsa hänen kohdallaan loppui. Oih ja voih.

Noniin, päästiin tähän viikkoon muisteloissa. Olin siis Citymarketin kassajonossa. Mietin pariinkin otteeseen viikolla, että olen herännyt hymyillen. On ollut ajoittain jo sellainen fiilis, että tätä minulla on ollut ikävä. tällainen olen. Samaan aikaan, kun olin onnesta sykkyränä onnellisesta olotilasta niin kuudesko aisti varoitteli, että nauti vaan, mutta älä liikaa. Tulee kostautumaan. Oukkidoukki. Totta kai valitsin ruuhkaisessa kaupassa lyhimmän jonon. Jono kulki jotakuinkin soljuvasti vaikka kassa joutuikin soittamaan milloin minkäkin tuotteen hintojen perään. Edellä olevani karkkipussi olikin kinkkisempi. Tuotteen hintaa ei meinannut löytyä millään ja paikka, mistä asiakas oli tuotteen löytänyt olikin toisella puolella maailmaa. Se ihan aisti, kuinka luurin toisessa päässä hiki virtasi henkilökunnan edustajan juostessa maratonia CSI-agentin tehtävää suorittaessaan. Hetken ajan odottelun jälkeen arvoitus ratkesi ja … melkein pääsin ostokseni maksamaan. Paitsi että nämä mummelit . Kassaeläjien kivuliain piikki lihassa. Jälleen kerran tämän mafia-liigan jäsen pääsi yllättämään. Tällä kertaa etuoikealta rollaattorinsa kanssa.
Kassa oli ehtinyt jo pari tuotettani piippauttamaan kun eteen hyökännyt mummeli pisti koko maailman .. noh juuri tämän kassajono uuteen järjestykseen. Häntä pitikin palvella juuri nyt ja koko maailma seis siksi aikaa. Hän oli unohtanut miehensä plussakortin kotiin ja jo ostanut ostoksensa. Vienyt ne ilmeisesti autolleen ja nyt hänellä olisi luurin päässä miehensä ilmoittamassa kortin numeroa. Luuri oli kaiuttimella ja se mies jaaritteli niitä näitä. Mummeli huusi puhelimeen, että kaiva se numero, täällä on jono. Soitto kesti ja kesti ja kesti. Repesin nauramaan. Ei tämä ole todellista. Pohdin siirtyäkkö toiselle kassalle, mutta ajattelin, että ei. Varmaan tulisi sähkökatko tai rollaattori-armeija kyyläämään, mille kassalle oikein menisin. Kilpaa etuilisivat ja joku varmaan kampittaisi kepillään.
Mummo sai vihdoin numeronsa ja kassa informoi, että tililtä toistaiseksi menisi tuplana ostokset, ja näkyisi siis katevarauksena, mutta toinen maksu peruuntuu kyllä. Onko ok. Mummeli alkoi epäilemään, että mahtaako raha palautua, sittenkään. Silmät viiruun, että varmaankin hujaus. Noh saivat homman toimitettua ja siihen meni vartti. Sen jälkeen mummeli jäi tukkeeksi pakkauspäähän vuolaasti anteeksi pyytelemään. Yritin pakata ja siihen asti olin ollut naurua lukuun ottamatta hiljaa. Koska rollaattori vaikeutti pakkaamista edelleen niin totesin tylyhkösti, että parin euron takia päätit sitten koko maailman seisauttaa. Okei. Onhan ne tarjoukset joo, mutta plussapisteitä sai n. 200 ja tuhannesta maksetaan 5e ja muu maailma seisoo sen rollaattorin kanssa vartin ruuhkaisessa ja meluisassa kaupassa. ”Ei ole pari euroa”
puuhkasi mummeli ja alkoi jotain jurnuttamaan. Silloin suusta pääsi, että mene jo muualle siitä. Auts, käyttäydyin huonosti. Kohtalokumman kurja kutka kostanee tällaisen vaikka ihminen joka itse korttinsa unohti ja seisotti vartin kassajonossa odottamassa puhelun ajan miehelleen olisi tarvinnut vielä terapia- istunnon ja saavillisen myötätuntoa tuiki tuntemattomalta juurikin siinä samaisella kassalla, missä juuri oli seisottanut.
Pääsin vihdoin lähtemään, kävelin palvelutiskin ohi ja puraisin poskeen.

Tapaus 2. Uskonnolla perusteltua homofobiaa.
Tämä tapahtui siis tänään. Olen tehnyt työkeikkoja nyt useamman aivan ihanassa paikassa. Tällä viikolla vuoroja oli kaksi ja eilen oli ihana mennä, kun minun perään oli kysyttykin . Tuonne on aina yhtä kiva mennä, koska suurin osa on niin mukavaa porukkaa. Tai oikeastaan tähän asti oli kaikki mukavia ja homma toimi. Tänään tein viikon toisen vuoron ja pukkarissa mietin tovin, että jätänkö veljeni antaman suojelevan kaulakorun reppuun. Päätin sitten jättää vaikka taas se ohimo/takaraivo- osasto hieman vastusti. Syy pois jättämiseen oli, että yleensä koruja ei saisi pitää ja muuten koru olisi paidan alla, mutta se on viikon verran rullautunut toiseen koruun ja ajattelin, että mukana olevan t-paidan kanssa se rulla paistaisi liikaa. Tungin sen siis pitkin hampain, mutta perustellusti reppuun. Ei olisi kannattanut. Olisinko välttynyt myöhemmin tulevalta episodilta.
Koska olen tuolla jo useasti ollut niin tiedän hommani ja hyppäsin työn ääreen tälläkin kertaa etuajassa. Itseasiassa nyt tätä kirjoittaessa tajusin, että eräs vanhempi mies käyttäytyi hieman erikoisesti. Vähän nuivasti. Huomasin sen päivällä kyllä, mutta pisti perjantain piikkiin. Ovathan he jo olleet koko viikon touhunneet melko raskasta työtä.
Vanhempi mies on virolainen ja työparini myös. Hitusen nuorempi, itseäni vanhempi. Ovatko he keskenään minusta tehneet jotain omia johtopäätöksiä ja hieman metsään menneet. Noh. Päivä jatkui normaaliin tapaan ja olin siis tiskissä puhtaassa päässä. Mainitsemani kollega, kutsun kirjaimella A, likaisessa päässä. Siellä mihin asiakkaat palauttavat astiat. Meidän lisäksi tiimissä pyörii eräs nainen, jota kutsu kirjaimella L. L kuuluu niihin ihaniin. Juurikin sellainen ihmistyyppi, joka ei taatusti tee kenellekään iki kuuna päivänä pahaa. Hieman sellainen hassu ja harmiton tapaus. Jopa sellainen, että kun hän on välillä poistunut muualle niin olen kysellyt perään. Hyvin rauhoittava hahmo.
Jossain vaiheessa tohinoiden keskellä A tuli kuiskaamaan minulle, että uskomatonta, mutta tuolla oli poika jolla oli kynsilakkaa. Sitten hän tokaisi silmät suurena, että oli taatusti homo. huudahti kovempaa ihan kuin hämmennyksestä, että HOMO. Minä olin ehkä vielä hämmentyneempi. Hmm. Pitäisihän kolme vuotta minua vanhemman ihmisen olla sen verran valistunut, että ei nykypäivänä kynsilakka vielä homoksi tee. Yritin keventää, että voihan hän olla vaikka rokkari, gootti, hipsteri tai ihan vain vallaton heppu. A alkoi hokemaan homokauhun sekaisesti ja yritin siinä sitten rauhoitella, että mitä siitä. Tuskin hän sinun persreikään on hyökkäämässä. Syömässä vaan kävi. Entä sitten. A jatkoi kantaansa, että heillä Virossa, jos tuollainen tulisi baariin niin saisi äkkilähdön ja näytti käsillä niskaperse-otetta. Hän, jos joutuu samaan paikkaan tämmöisten kanssa niin taas näytti käsillään nyrkin heilautusta. Olin aivan äimänä, että miksi. Koska Jumala sanoo, että vain mies ja nainen voi olla yhdessä. Totesin, että en ole uskonnollinen ja minulla on ollut aina ja iänkaikkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluvia työkavereita ja kavereita tai tuttuja, enkä osaa, edes ajatella töitä tehdessä ajatella, kenen kanssa he seksiä harrastavat ja mitä se minulle kuuluu. En edes heteroiden touhuja vapaa-ajalla. Ei se kuulu työelämään millään lailla. Jos en jonkun kanssa pärjää niin se on sitten persoonasta itsestään kiinni Totesin samalla, että paras esimies ever on ollut henkilö, joka on ihan julkisesti ilmoittanut olevansa moon-sukupuolinen ja on opettanut suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta ihan omalla toiminnallaan. Noh. Samalla, kun totesin olevani ei niin uskonnollinen niin hän vetäisi paidan alta ristin esille ja tokaisi, että hän on uskonnollinen. Keskustelun lomassa paasasi, että hänen uskontonsa sanoo niin ja näin ja hän kyllä vetää homoja turpaan. Alkoi minulle huutamaan, että te elätte kuin haluatte, mutta hän toimii niin kuin jumala määrää. Olin vielä enemmän äimänä. Hetkonen! Te? Minä olen hetero, mutta minulla ei ole mitään ketään vastaan. Ymmärrän kyllä tunteen. Minuakin on pari naista yrittänyt iskeä joskus baarissa ja olen ollut hämilläni, mutta olen kertonut olevani ihan hetero. Ei se silti oikeuta minua ketään lyömään turpaan. Ymmärrän kitinän siinä kohtaa, jos vähemmistön oikeuksien peräänkuuluttaminen talloo ikisinkun elinoikeuksia, mutta väkivallalla ei voita mitään. Totesin vielä, että ala ihan oikeasti hillitä vihaasi, ethän sinä voi noinkaan elää.
L. pamahti juuri paikalle ja näki kun pyritin silmiäni ja olin tuohtunut. Kysyi, että mitäs täällä ja sanoin kertovani myöhemmin kun A vaihtaa päivän aikana osastoa. Teimme tuppisuina jonkin aikaa töitä, mutta koska olen minä niin pikkuisen oli pakko aukoa päätäni. Sanoin, että äläpä suutu, mutta mites ne kymmenen käskyä? Eikös siellä ole sellaisia kuin: Älä tee aviorikosta (älä petä)!Älä varasta! Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta! Älä tavoittele lähimmäisesi karjaa, työntekijöitä, äläkä mitään mikä hänelle kuuluu! Yms. No mites sitten kun en ole eläessäni tavannut yhtäkään miespuolista henkilöä, joka näitä ei olisi rikkonut niin pitäisikö minun ottaa kaulin ja jumalan nimissä käydä hippasen nuijimassa. tappaakaan ei saa, mutta jos silleen kitumaan jättää. Mites tämmöinen itsekirjoitettu laki kelpasi. Herra meni hiljaiseksi, emmekä puhuneet loppupäivänä yhtään mitään. Vuoropäällikölle kerroin, koska mieluummin hänelle, kuin koko muulle poppoolle.. Hämmästyi ristin vetämisestä, että oho. Ei ole tuota puolta kenellekään näyttänyt. Niin no, kun minä joudun näihin tilanteisiin tahtomattanikin. Minulle avaudutaan asioista, mitä e kenellekään muulle kerrottaisi ikinä. Pitäisi olla vain hiljaa. Mutta minä en pysty. Jos olisi kiista siitä, että miten päin joku kippo asetetaan kärrylle. Mutta tämä on jotain vähän raskaampaa ja kiihkomielisempää. Uhkaavaakin jopa. Periaatteessa uhattu työkaverini turvallisuutta, jonka tiedän olevan parisuhteessa saman sukupuolisen kanssa. Yritin hemmolle kyllä useaan otteeseen sanoa, että miksi ei vain anna olla, kun ei esim. homous loukkaa ketään. Se ei ole häneltä mitenkään pois.

Siis uskonnottomaksi ihmiseksi tutkin kyllä uskontoja. Ne ovat aina kiinnostaneet kouluajoista lähtien. Kotini on täynnä buddha-patsaita. Niiden sekaan aion tunkea joulukuusen. Rukoilen joskus ja paukutan päätäni kohtalokummalle. Hindulaisuutta tutkiessa löysin Shiva-jumalan, jonka maine esim. Indiana Jonesissa oli arveluttava. mutta minua kiinnostaa tuossa jumalassa se puoli, mikä tuhoaa negatiivisuutta ja luo positiivisuutta tilalle. Löysin tämän oikeastaan vain kun hain pikkupatsaita kotiini torjumaan näitä negatiivisia tilanteita. Ei siihen tosin tarvitse amuletteja ja patsaita vaan kykyä kuullessaan jotain uskomattoman typerää, kääntää jalat toiseen suuntaan. Kunnioitan uskon vapautta siinä määrin kuin se on mahdollista. Minkään ei pidä loukata ketään ja kaikesta ei pitäisi loukkaantua. Ainoastaan islamin usko on jäänyt jotenkin avonaiseksi. Pääpiirteet on selvillä, mutta ne tulkinnat ei. mutta niinhän se taitaa olla, että olipa uskontokunta sitten mikä hyvänsä niin kaiken alkuperäajatus on hyvässä. Ihminen, itsensä pahin vihollinen ja tulkinnut miten parhaaksi asiansa näkee. Siksipä sodat, ahdasmielisyys, itsekkyys jne.

Jebujee. Sade rummuttaa räystäitä… taas. Viikonloppu aluillaan. Ensi viikolla tiukka viikko. Nyt neljän päivän keikkapäivät tämän jumal-hemmon kanssa ja siinä välissä haastattelutuokio koulunpenkkiä kärkkymään. Ehkä on ihan hyvä ummistaa hetkeksi silmät ihan koko maailmalle.

P:S En juurikaan lue aiempia kirjoituksiani, eli voi tulla toistona, mutta: Kokeilin Vagus-hermoa avaavaa joogaa ja olen ihmeissäni. Luulin, että minulla on lonkassa kuluma ja silmien muljauttelulla ja hengittämiseen keskittymällä olen saanut lonkkakivun lähes täysin pois. Noh on siinä tullut kissaliikkeitä ja hartioitakin veivattua, mutta kumma kyllä. Auttanut lonkkakipuun 10+. Suosittelen lämpimästi ottamaan aiheesta selvää.