Lupasin edellisessä marmattaa veljestäni. Toisaalta tähän väliin on tullut lisää kaikenlaista marmatettavaa…hmmm. Pidän kuitenkin lupaukseni vaikkei se ehkä ihan niin paljoa enää ärsytä. Tarinana kuitenkin lukeutuu niihin ”Ei ymmärrä pieni ihminen tätä logiikkaa. Ei sitten yhtään”.

Veljeni kanssa emme ole oikeastaan koskaan olleet läheisiä. Lähennyimme jonkin verran vasta kun hän muutti toiselle puolelle maapalloa. Hän on minua reilu neljävuotta vanhempi ja olin pienenä varmaan pakollinen riesa omissa leikeissä, omien kavereitten kanssa ja minut oli välillä pakko ottaa mukaan. Yhden ainoan kerran näin sellaista ”veljellistä suojelua” aikanaan teininä. Lapsuuden kaupungissa oli nuorisolla tapana viikonloppuisin hengata torilla. Juttelin söpön pojan kanssa ja paikalle pelmahti päissään oleva veljeni suojelemaan pikkusiskonsa ”siveellisyyttä”. Ajoi pojan pois. Noh, silloin hävetti. Nykyään naurattaa ja välillä mietityttänyt, että olisiko tässä sitten ollut se minun ainukainen potentiaalinen perhemahdollisuus  ja elääns. normisuhteessa, mutten sitä sitten saanut. En tietenkään.

Olemme olleet etäisiä varmaankin ikäeron puolesta, mutta myös siksi, että vanhempien erotessa, veljeni jäi asumaan äidin kanssa ja minä lähdin isäni luo. Äidin kanssa ei muutenkaan tultu toimeen ja sen jälkeen vielä vähemmän. Äitini manipuloi veljeni uskomaan kaikki hänen negatiiviset mielipiteensä minusta ja sai hänet vuosiksi minua vastaan. Vasta asuessaan Amerikassa ja äidin tehdessä sinne vierailun, hänen silmät aukesivat ja pyysi anteeksi. Tajusi vihdoin, että äidin oma käytös oli jotain niin käsittämätöntä, että ne puheet minusta ei voisi olla totta. Siitä lähtien olemme lähentyneet siinä määrin, että on välillä voinut kertoilla enemmänkin omasta elämästä.  Hänellä on aivan upea vaimo ja varmaankin ainut isäni lisäksi, joka on minut hyväksynyt sellaisena kuin olen.

Isäni kuoli syöpään syksyllä vuonna 2000. Olin viimeiset pari viikkoa läsnä ja asui heidän kotonaan. Siihenkin olemiseen tietenkin loi omat mausteensa isäni vaimo, joka kuului siihen samaan kategoriaan, mihin muutkin kahelit. Ensitapaaminen tämän tulevan rouvan kanssa meni siis niin, että hän odotti kotonamme, kun isäni haki minut harrastuksistani. Matkalla sitten kertoi, että kotona odottaa hänen uusi tyttöystävä ja haluaisi minun tapaavan hänet. Siinä kohtaa olin innoissani.  Toivoin isäni löytäneen jonkin mukavan ja tasapainoisen ihmisen, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Into muuttui kuitenkin hämmennykseen, koska sisälle astuttaessa tämä morsian oli tyydyttämässä itseään olohuoneemme sohvalla housut kintuissa ja ryntäsi pikaisesti makuuhuoneeseen. Neljätoistavuotiaan aivoissa koin tilanteen sen verran oudoksi, että en saanut rakennettua mitenkään fiksua kuvaa tästä ihmisestä. En ikinä. Ei tulisi mieleenikään toimia näin odotellessa miesystävän lapsen tapaamista, mutta minä olen ilmeisesti oudoin tässä minun maailmassani, missä tämänkin tyyppinen outous on kuitenkin ihan normaalia ja melkein päivittäistä.

Toisella tapaamiskerralla minulle ilmoitettiin, että muutamme yhteen. Siitä ei tullut yhtikäs mitään ja tämä nainen alkoi vaatimaan isääni heittämään minut ulos alaikäisenä. Olihan hän itse heittänyt oman kuusitoistavuotiaan tyttärensä aiemmin pois silloisen uuden miehen tieltä. Isäni ei tähän suostunut vaan ratkaisi asian hommaamalla kaksi asuntoa samasta talosta. Eräänä iltana oli taas vaatinut naimisiin menoa ja minun ulkoistamista ja koska isäni ei suostunut edelleenkään niin sai siitä hyvästä kuristusjäljet kaulaansa. Kun täytin kahdeksantoista sain muuttaa isän avustuksella omaan pieneen yksiöön ja hän paineli naimisiin tämän hullun naisen kanssa. Joskus vuosia myöhemmin hän sanoi minulle, että olisi pitänyt uskoa silloin omaa tytärtä. Elämä tämän kontrolloivan naisen kanssa oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Nyt minä olin siis tämän kontrolloivan naisen ja kuolevan isäni kotona pari viikkoa. Täytyy myöntää, että olen siitä hyvilläni, että vietin isäni kanssa sen ajan. Jouduin kuitenkin maksamaan siitä ajasta kuuntelemalla jokailtaisen perinnönjako-luennon. Joka ikinen ilta luento alkoi kyselyllä, että tiedäthän, että tämä kaikki jää sitten minulle. Samalla levittäen käsiään esitelläkseen valtakuntaansa. Ja utelulla, että olenko perillä perintöasioista jne. jne. Ja joka ikinen ilta, minä vastasin hänelle, että isäni elää vielä. Lisäksi vielä nöyryytyssessiot milloin minua ja milloin isääni kohtaan. Sitä hetkeä en kai saa ikinä päästäni pois, kun talossa oli vieraita ja heiveröisellä isälläni kävi vahinko, mistä tuli sotkua. Asian olisi voinut hoitaa hienovaraisemmin ja tarjouduin siivoamaan. Vaimo raivosi ja pauhasi kovalla äänellä tehden asiasta vieläkin isomman numeron. Isäni katsoi minua silmiin ja totesi heikolla äänellä, että ei se taida riittää, että tämä sairaus vie hengen, mutta, että ihmisarvonkin menettää.

Sitten tuli se päivä kun isäni nukkui pois. Kävimme sairaalassa ja tämä vaimo pisti taas ruljanssiksi. Tietty ymmärrän, että jokainen suree tavallaan. Jos kuolema olisi ollut yllättävä niin olisin sen kovaäänisen huutoitku-esityksen jotenkin ymmärtänyt. Mutta tämä oli ollut tulossa jo pidemmän aikaa niin jotenkin olisin toivonut hieman tilaa omaankin suruun. Hieman arvokkuutta. Sama muuten toistui hautajaisissa. Ensin meni rauhallisesti, mutta siinä kohtaa, kun hautajaisvieraat alkoivat kävelemään pois niin tämä alkoi makaamaan maassa ja  huutamaan isäni nimeä. Siihen asti, kunnes kaikki olivat poistuneet ja saaneet ”käsityksen” surun mittakaavasta. Näkikö varmasti kaikki.  Meistä ei yksikään oikein ymmärtänyt käytöstä. Liian yliampuvaa.

Sairaalasta ajoimme isäni vaimon ja veljeni kanssa isäni kotiin. Kaikki olivat  hiljaa, kunnes vaimo totesi, että tiedättehän, että saatte sitten siltä sukulaiseltanne paljon rahaa, kun tästä aika jättää. Vastasin jälleen, että tämä henkilö elää vielä. En voi kuin pitää outona rahakommenttia siinä kohtaa, kun isäni on juuri kuollut. Mikään muu ei voi selittää, kuin vain se, että hän ei välittänyt mistään muusta kuin rahasta. Isälläni oli hyvä palkka ja tämä yksi ainokainen varakkaampi sukulainen, joka sittemmin oli testamenttinsa tehnyt, eikä sieltä olisi vaimolle herunut penniäkään. Eikä sen puoleen isällenikään. Rahanahneudesta kertoi myös se, että tänä aikana, kun vierailin niin tämä vaimo lähetti tyttärensä ja minut kauppaan. Painotti s-etukortin käyttöä. Kävimme kaupassa ja tämä vaimo ryntäsi toimistohuoneen tietokoneen äärestä meille raivoamaan. ”Saatanan paskiaiset käytitte omaa s-korttianne!!!” Olimme, että mitä hittoa nyt taas. Bonus ei näy hänellä niin olette varastaneet sen omalle kortille. Olin niin ällistynyt, että katsoin vain monttu auki. Tytär älysi sitten valistaa, että bonukset näkyy vasta myöhemmin.

Noniin vihdoin pääsen tähän viimeaikaiseen episodiin. Koen kuitenkin tarpeelliseksi selittää hieman taustoja niin ymmärtää mieleni maailmaa hieman paremmin, että miksi joku asia voi tuntua hyökyaallolta. Isäni makuuhuoneessa oli lipasto, missä oli yksi iso laatikko täynnä valokuvia. Kysyin varovaisesti, että voisinko ottaa joitakin valokuvia muistoksi. Jätän tietenkin hänelle osan. Sain luvan ja kävin kuvia läpi. Tein itselleni ja veljelleni omat kuoret, minne laitoin jokusen kuvan niiltä ajoilta, kun tätä vaimoa ei vielä ollut kuvioissa mukana. Hänen aikaiset kuvat jätin tietenkin hänelle. Plaratessa kuvia tämä nainen ilmestyi ovelle ja alkoi taas raivoamaan, että viette tuhkatkin pesästä. Olin hiljaa. Purin hampaita yhteen ja plarasin kuvia. En huomioinut häntä ollenkaan, joten hän ei saanut riitapukaria ja häipyi. Hoidimme hautajaisjärjestelyt ja saimme ne melko nopealla tahdilla toteutettua sillä syyllä, että me lapset asuimme kauempana.  Hautajaisten jälkeen hoidimme perunkirja-asiat ja sitten ei ole moista tarvinnut nähdä. Kuulla kylläkin eräässä asiassa, mikä kuuluu taas niihin älyttömyyksiin, mutten jaksa tässä enempää avata.

Meni jokunen vuosi ja veljeni oli muuttanut siinä välissä toiselle mantereelle. Meni siitäkin aikaa ja hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan ja uuden kanssa matkusti Suomeen esittelemään tulevaa vaimoaan. Saimme samalla kutsut häihin. Käydessä luonani he kysyivät, että olisiko minulla lainata valokuvia isästä. He teettäisivät niistä omansa ja lähettäisivät minulle takaisin. Vähän kirpaisi. Niitä ei montaa ollut ja minulle jäi pari. Minulle kuvat ovat todella tärkeitä. Olen niitä paria katsellut silloin tällöin, kun ikävä on tullut. Ihmettelin hieman, että onko hän tosiaan hukannut omat kuvansa muuttojen yhteydessä, kun ei tallessa ollut yhtäkään. Olen kysellyt vuosien varrella kuvien perään. Juu, täytyy muistaa lähettää, juu. Vuodet vierivät ja pari vuotta sitten niitä kyselin jo hieman perustellen, että tarvitsisin niitä ihan oikeasti. Viimeksi viime vuonna kysyin väsymys/masennustilan kourissa, että onko niitä enää olemassakaan, että ne on ihan tosissaan minulle tärkeitä. Lupasi lähettää ja pyyteli anteeksi, että on kestänyt niin kauan.

Kuukausi sitten, kun aamulla heräsin mennäkseni töihin, kilahti puhelin. Veljeni hihkaisi riemusta, että ne kuvat on löytyneet. En voi sille mitään, mutta siinä hetkessä ryöpsähti koko komeus päälleni kuin hyökyaalto. Suru isästäni, mikä on ollut taka-alalla. Nöyryytykset, mitä hänen vaimonsa tehtaili. Ja moni moni muu asia mikä tähän asiaan liittyi. Samalla helpotus, että ne olivat tallella. Ymmärrys kuinka tärkeitä ne todellisuudessa oli ja kiukku siitä välinpitämättömyydestä, ettei ole huolehtinut niitä aiemmin takaisin. Pettymys ja vähän varmaan katkeruuttakin siitä, että minulta on viety ne fyysiset asiat vuosiksi, millä muistaa isääni ja estetty saamasta sitä tilaisuutta. Vähättely. Minulle tärkeän asian vuosittainen mitätöinti. Vastasin veljelleni, että kävi muuten nyt tunteisiin, että nyt ei voi enää mennä kiire edelle. Olen odottanut kuvien palautusta kahdeksantoista vuotta.

Oli metkaa mennä turvonneilla silmillä töihin ensimmäisenä päivänä tunnekuohun jälkeen. Kuvat tulivat seuraavalla viikolla. Halasin kuorta ja tuli tunne, että nyt ne ovat kotona. Turvassa. Helpotus. Siirsin kuoren kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kunnes voisin käydä niitä läpi. Ehkäpä käyn ne hetken päästä. Nyt ei tarvitse miettiä töissä jaksamista, koska huomenna on vapaata. En kyennyt aiemmin. Ilmoitin veljelleni, että tulivat perille. En kykene hänelle vähään aikaan puhumaan. Olen niin kiukkuinen vieläkin. Kaipa se joskus laantuu.

Jottei liian vähän outoa ja erikoista olisi niin syksyllä sain puhelun isäni vaimon tyttäreltä. Jouduin häneenkin aikanaan katkaisemaan välit, kun hän vei virtojani. Soitteli omaa eroa ja osituksiaan viidesti päivässä vuoden verran. Käytännössä kaikki vapaa-aikani meni hänen terapeuttinaan ja aloin väsyä. Hän kävi tonkimassa kotonani kaikki kaapit ja jouluna räpelsi haavaisilla sormillaan kaikki jouluruuat pilalle. Kaiken kaikkiaan melko sekopäistä meininkiä. En ollut vuosiin yhteydessä ja soitti ilmoittaakseen, että tämä vaimo on nyt hoitolaitoksessa. Hän on tyhjentänyt asuntoa ja jos haluaisin kuvia ja jotain muistoja isästä niin voisin tulla hakemaan. Sovimme, että ilmoittelee, kun on toennut näistä asunnon tyhjennyksistä. Ilmoitusta ei koskaan kuulunut ennen kuin veljeni ilmoitti kuvien löytymisestä. Noin kolme tuntia veljeni viestin jälkeen. Täytyy nekin treffit sitten sopia.

Olipas tämä sittenkin aika rankkaa kirjoittaa. Taidan jatkaa pirtsakammasta aiheesta ensi kerralla.

Reissun jälkeen on meno ollut matalaliitoa töihin, töissä ja töiden jälkeen milloin mihinkin. Olen tyytyväinen, että sain kuukaudeksi hommia tutusta paikasta ja täydet viikot. Vaikka työ on fyysisesti raskasta, huomasin, että jaksan tehdä melkein kahdeksan tunnin päiviä jo. Metelin ja hälinän jälkeen tosin ei jaksa ihmeemmin mitään muuta.

Armas ystäväni laittaa usein kutsun kahville. Ei siinä mitään, mukavaahan se on sinänsä, mutta se mukavuus alkaa ahdistaa jokapäiväisyydellään. En juo arkisin ikinä kahvia iltapäivällä, ettei unet mene. Kutsu tarkoittaa oikeasti sitä, että hän tarvitsee seuraa. Seuranpito kestää yleensä noin tunnin tai kaksi ja usein hän alkaa siivoamaan kaappeja, pelailemaan koneellaan. Touhuaa siis jotain. Höpisen niitä näitä ja kökötän sohvalla ja pohdin, että tämän ajan voisin itsekin siivoilla ja touhuta kotona omaan tahtiin. Ai kuinka ihanaa olisi päästä jo suihkuun, kun on koko päivän uinut omassa hiessään. Yleensä kutsu tulee, kun olen ollut työharjoittelupaikalla, koulussa tai töissä. Nyt kutsu on tullut melkein päivittäin niin, että olen työpäivän jälkeen kaahannut ihmisruuhkien läpi junaan ja ehtinyt istahtaa siinä noin puoli minuuttia. En kertaakaan ole päässyt kotiin asti saati ehtinyt pesemään päivän hiet pois. Tarvitsisin hetken aikaa huilia ennen kuin taas pitäisi lähteä ovesta ulos.

Keväällä ehdotin tällaisen kutsun jälkeen, että voisiko hän välillä tulla vaikka minun luokseni niin ei aina tarvitsisi lähteä heti, kun kotiini saavun. Öö ei se käy kun hän on menossa kaverilleen. Eli minun olisi pitänyt juosta kotiin nopeammin pitämään siihen väliin seuraa. Usein, kun hän on ollut menossa niin minun on pitänyt seisoa bussipysäkillä saattamassa.

Nyt olen joutunut perustelemaan sitä etten ole tulossa. Sitten alkoi jo ottamaan päähän. Hänen koira pitäisi ottaa aina mukaan, jos menen ulkoilemaan. Koira tarvitsisi liikuntaa. Kuulin tämän kerran reilun tunnin kestävällä matkalla kotiin ja ilmeni, että hän on potenut krapulaa koko päivän. Koira alkoi olla hoidossa minulla kerran kuussa vaikka se oli hoidossa muutenkin kaksi viikkoa kuukaudesta. Kun koira on tullut hoitoon, olen sen hakenut ja palauttanut. Sain sentään kiitoksen, mutten mitään muuta.

Olen tuntenut olevani hallinnan alla. Jos olen kerran kieltäytynyt ottamasta koiraa hoitoon, olen kuullut siitä pitkään. Jos olen kieltäytynyt lähtemästä jäätikölle lenkille koiruuden kanssa päivän jalkojen päällä olon  jälkeen niin olen siitä kuullut jälkikäteen. Kysyessä hän on muistanut sanoa, ettei ole pakko. Ei ole pakko, mutta kuulen siitä huomautuksia, jos kieltäydyn. Kysyessä sen yhden kerran, että voisiko hän kävellä luokseni välillä niin hän kerran soitti ja ilmoitti puhelun alussa, että anteeksi kun häiritsen arvon rouvan elämää…

Nyt minä hermostuin. Vihdoinkin. En voi ottaa vastuuta kenenkään elämästä. En voi istua jonkun luona vain siksi, ettei hän menisi baariin. En halua jokainen kerta, kun saan inspiraation ulkoilla, tehdä siitä nouto/palautus- episodia, johon liittyisi joka tapauksessa tunnin kökötys sohvalla pitämässä seuraa. Kun olen välillä touhunnut kotona kaikenlaista ja heittäytynyt vihdoin illalla sohvalle rauhoittumaan ennen nukkumaan menoa niin kutsu on käynyt pihalle pitämään seuraa. Siinä sitten kökötetään pihalla vartti vaikka olen ollut aiemmin sen pari tuntia kylässä.

Olen yrittänyt välillä repiä itselleni hienovaraisesti omaa tilaani takaisin. Olen sanonut olevani vasta matkalla kotiin ja haluan hieman rauhoittua hetken. Hänen aikatauluihin se ei oikeastaan käy, koska on koko päivän pötkötellyt kotona. Jne.Jne.Jne.

Reissussa olin vapautunut. En ollut tilivelvollinen kenellekään. Sain tulla ja mennä ilman, että olisi pitänyt kiertää kortteli ympäri ja kantaa vaikka laatikoita edestakaisin vain siksi, että on menossa jonnekin. Nyt olen ulkoilut jättänyt väliin tai keksinyt mennä vaikka kauppaan samalla reissulla. Kävisin mielelläni silloin tällöin koiran kanssa lenkillä, mutta vain silloin, kuin minusta siltä tuntuu. Ei itsestään selvänä määräyksenä. Eikä joka päivä.

Kun tulin takaisin ja menin töihin, rytmini muuttui taas, mutten saanut siihen tälläkään kertaa totutella rauhassa. Taisin myös olla väsynytkin, mutta jossain kohtaa pyysin vapaapäivää. Ja ennen kuin tajusin itsekkään niin aloin huutamaan, että on se perkele, että maanantaina pitäisi tulla heti töiden jälkeen ja tiistaina ja keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina saattelemaan bussiin, kun lähtee baariin ja lauantaina tulla katsomaan krapulaista. EEEEEEIIIII Enää. Nyt olen viikon saanut olla rauhassa ja se on tullut tarpeeseen. Olisihan se mukavaa, jos on ystäviä ja kavereita, mutta siinä kohtaa, kun  huomaat, että tulet vain hyväksikäytetyksi, eikä toinen tarjoudu ikinä vaivautumaan puolestasi mihinkään niin ei se sen arvoista ole. Reissuun lähtiessä totesin, että saa toki käydä vaihtelun vuoksi olemassa kotonani, muttei kukkia tarvitse kastella. Niille tekee tauko ihan hyvää. Oli kyllä käynyt, mutta kukkien kastelun oli hoitanut mukaan kiikutettu kaveri. En tykännyt yhtään ja meni vähän luottamuskin.

Toisen ystäväni kanssa kävimme ulkoiluttamassa itseämme. Päätimme mennä suht lähelle, mutta muualle, kuin normaalisti. Istuimme pöytään ja joku mies tuli saman tien pöytäämme. Tervehti sanoilla: ” No mitäs hutsut!” Monttu auki kysyin, että mitä sinä sanoit… ”Mitäs huorat?” vastasi hän. Pyysin herraa palaamaan pöytäänsä. Hän ei suostunut. Ystäväni lähti saman tien pyytämään henkilökuntaa apuun ja he poistivat miehen ravintolasta. Ilta jatkui ja lauleskelimme karaokea. Kun kävin ostamassa uudet juomat niin maksamisen jälkeen baarimikko ilmoitti minulle, että olet ei-toivottu asiakas. Olin äimänä, että mitä ihmettä. Kävin myöhemmin kysymässä, että anteeksi, mutten ymmärtänyt, että mistä on kysymys. Vastaukseksi sain, että herra, joka poistettiin oli kanta-asiakas. Niin no, mutten tehnyt mitään sen eteen, että tämä käyttäytyi huonosti. Sen jälkeen henkilökunta haukkui minut venäläiseksi huoraksi ja epätoivotuksi henkilöksi. Siis niin kuin mitä ihmettä. Menin ja nappasin kuvan tästä tiskin takana apinoivasta henkilöstä niin hän tempaisi puhelimeni. Uhkasi soittaa poliisin ja edelleen haukkui venäläiseksi huoraksi. Pyysin soittamaan. hänhän se puhelimeni varasti. Palautti puhelimen ja pääsimme lähtemään. Olin niin kiukkuinen. Ensin haukkuu tuntematon henkilö ja sen jälkeen henkilökunta. Ja mitä minä tein? Menin lauleskelemaan ja siihen asti oli kivaa. Emme häirinneet muita ja olimme asiallisesti. Siihen asti ainakin, kunnes henkilökunnan jäsen alkoi paukuttamaan päätä täysin järjettömästä asiasta.

En taida mennä enää minnekään enää ja jos menenkin ja joku alkaa huorittelemaan tai nimittelemään niin käyn saman tien kysymässä henkilökunnalta, miten toimia, ettei tarvitse jälkikäteen saada heiltäkin erikseen paskaa niskaan. Ihan vain toimintatapoja utelen. Ei tällaista ennen ole tapahtunut. Idiootteja kyllä on ennenkin tullut, muttei tuollaista jälkipyykkiä.

Sitten minä väsyin tähänkin ”ystävääni”. Hänen mielestään en saisi reagoida vaan sivuuttaa asia. Hän ymmärsi tilanteen, kun kyseessä oli kuitenkin kanta-asiakas. Siis niin kuin mitä ihmettä nyt taas. Eli Ystäväksi itseään tituleeraava on sitä mieltä, että minua voi haukkua mielin määrin täysin syyttä. Vain koska satuin paikalle. Eipä sitten muuta kuin hei hei. Hän itsekkin on mennen tullen paukutellut minulle päätään. Ja ne syyt ne vasta hyväksyttäviä ovatkin.

Syksyllä hän toivoi kovasti näkemistä ja olimme puhuneet kasvitieteellisestä museosta. Järjestin alkuviikolle vapaata ja sovimme menosta. Loppuviikolle sain töitä. Paluumatkalla hän yhtäkkiä suuttui minulle silmittömästi siitä, että minulla oli seuraavana päivänä työvuoro sovittuna, enkä lähtenyt hänen kanssaan drinkille. Syyhän se on sekin.

Toisella kertaa juttelimme allergioista ja ruuasta. Hänellä oli jos jonkinlaista allergiaa. Totesin, että jostain saan joskus näppylöitä, mutten ole varma onko mandariini vai chili tai valkosipuli. Kaikki ovat hyviä niin en välitä, mutta tiukkaa lihaa en pysty syömään, koska se ei sula ja vatsa tulee kipeäksi. Hän alkoi raivoamaan minulle kiukkuisena, että hänellä on pakkasessa villisikaa ja sitä pystyy syömään. Ei tuollaista vikaa voi olla olemassa. Villisika on hyvää jne jne jne. Ja hän oli silmin nähden kiukkuinen. Kerran raivostui minulle, kun kokkasi ja levyjen päällä olevat tavarat alkoivat sulaa. Muovikippoa ja sen sellaista. Oli syyni, koska juttelin samaan aikaan, kun hän kokkasi. Se on ihan normaalia, että muuta tavaraa säilytetään lieden päällä. Paloturvallistakin. Jokainen kerta olen kuullut jotain negatiivistä itsestäni vaikka muuten on ollut kivaa.  kerran kannoimme jotain huonekalua ja hän astui vinoon. Oli totta kai vikani, koska olin kävellyt liian lujaa.  Ai niin, Sen villisika-keskustelun jälkeen kun menin kyläilemään niin hän oli jo kokkaamassa sitä lihaansa. En kehdannut kieltäytyä ja vatsani oli viikon kipeä. Pakottaakohan kukaan häntä syömään aineksia mitä hän ei pysty.

Nyt arkailin mennä hänen kanssaan mihinkään, koska tiesin, että jossain kohtaa sataa kuitenkin. Ennen tuota baari episodia oli muuten ihan kivaa… Paitsi kaiken kiireen keskellä hänelle raahaamani painepesuri pitäisi hakea pois. ”Pakotin” hänet sen ottamaan, kun asiasta oli puhetta ja sanoin, että minulla sellainen olisi ja sitä on käytetty vain kolme kertaa. Voisin myydä pois. joo tuo tänne. Se maksoi noin 120e ja pyysin siitä viisikymppiä. Kone jäi ja nyt hän ilmoitti, että hae pois, koska se maksaa. Ei hänellä ole varaa sitä ostaa. Selvä pyy. Olisi vain kiva, kun ennen sitä raahaamista miettisi, onko varaa vai ei.

Jotenkin näillä molemmilla taitaa olla sellainen käsitys, että kun en ole silmien edessä niin olen sellaisessa tiedeleffa-maailmassa. Eli poissa ollessa roikun jossain telineessä johto persiissä, kytkettynä pois päältä. Huojun siinä odottamassa seuraavaa komentoa ja kun käsky käy niin menen päälle ja voin bussilla kuljettaa vaikka sohvan, jos vain käsky käy. Kuuntelen kiukunpuuskat syystä ei mistään , koska olen robotti.

Vikaa on kyllä minussakin. Teen mitä pyydetään liian kauan. Kuuntelen liian kauan vaikka pitäisi keskustella epäkohdista ajoissa ja niin, että se menee perille. En vain haluasi riidellä, joten mieluummin nielen tiettyyn pisteeseen asti. Ja kun piste on saavutettu niin se on usein päätepiste. En taida pystyä pitämään yhtäkään ihmissuhdetta, koska tunnen tukehtuvani. Toisaalta näistä yleensä puuttuu se vastavuoroisuus. On niin helppoa, jos toinen juoksee toisen eteen aina. Mutta jos vastavuoroisuus puuttuu ja oletetaan, että se toinen voikin juosta, koska itselle helpompaa niin sellaisesta suhteesta puuttuu täysin empatia ja arvostus. Joidenkin kanssa on tosin helpompaa. He ovat yhtä läheisiä vaikka näkisimme vain kerran vuodessa.

Ai niin, meni minulla hermo veljeenikin toissa viikolla. Mutta siitä sitten enemmän joskus toiste. Siihen liittyy taustatarinaa, sivuhenkilöitä  ja hermohiertämistä sen verran enemmän.