Mietin otsikkoa, jonka jo nimesin kertaalleen ”Irti arjesta”. Arki oli kuitenkin sen verran irtonaista normitodellisuudesta muutenkin, että tämä on simppelisti reissureportaasia. Toukokuu jähmettyi enimmäkseen luontoäidin oikkuihin ja siinä vaiheessa, kun takatalvi hyökkäsi kimppuun niin päätin täräyttää ja varasin matkan. Tällä kerta Rodokselle. Täytyy tunnustaa, ettei ole ensimmäinen vaihtoehto, koska minua on peloteltu liiallisella suomalaisten määrällä.  Ihan sopivasti siellä meitä oli. Pääsin puhumaan myös englantia, mitä kaipailin. Toukokuussa oli myös todella nihkeästi töitä, joten lakkasin tuntemasta huonoa omaa tuntoa ja pistin säästöjäni haisemaan.

Alkumatka hieman takkuili. Sain kehitettyä itselleni lentopelon kuuntelemalla tositarinoita lento-onnettomuuksista. Totta kai. Sentään lentoturmatutkinta-ohjelman jätin väliin. Istumapaikka koneessa oli Exitin kohdalla, joten valmistauduin henkisesti hätätilanteisiin. Loppumatkasta kone rytkysi ilmakuopissa ja puristin koruani niin kovaa, että luulin sen halkeavan. Yleensä, kun kone alkaa laskeutumaan niin se nätisti liitelee jonkin aikaa. nyt lentäjä lähtikin kaahaamaan ja olin niin paniikissa, että nytkö me sitten pamautetaan johonkin vuoreen, jos lentäjällä on vähän huono päivä. Voi jessus sentään. Onneksi paluumatka oli pumpulimaisen pehmeää, joten saatan uskaltaa uudelleen.

Lentokentältä olin tilannut bussikyydin ja bussissa oli niin kylmä, että aloin stressaamaan, että onko minulla tarpeeksi lämpöisiä vaatteita. Sitten ressasin jo paluumatkaakin. Sitä, että saan jonkun vessaneuroosin tunnin kierroksella bussissa aamulla vaikka lentokenttä on 14 kilometrin päässä hotellissa. Paluumatkan vaihdoin taksireissuun niin helpotti sekin stressaaminen.

Ilmeisesti tosiaan reagoin vieläkin niin voimakkaasti, että heräsin parina yönä painajaisiin ja nukuin huonosti. Turposin myös kummallisen paljon. Pari päivää meni pötkötellessä rannalla. Sitten kolmantena päivänä päätin rauhoittaa nahkani ja päätin lähteä kävelemään. Lähdin liikenteeseen kymmeneltä aamulla ja palasin puoli seitsemän illalla. Otin matkan varrelta itsestäni naamakuvia ja laitoin Facebookkiin pienenä vinoiluna parille tutulle, jotka laittavat aina matkakuvia vain omasta naamastaan. Joissakin kuvatekstinä, että ihana kissa tuossa minun naamani edessä. Onpas hienot rauniot. Pääni takana on muuten huikeat maisemat. Noh vitsi vitsinä, mutta tein huomion, että aamulla olin tosiaan vieläkin turvoksissa, mutta iltaa kohden paria paussia lukuun ottamatta tauotonta kävelyä, oloni parani. Kasvot kaventuivat ja pääsin kuin pääsinkin reissumoodiin.

Ilma oli sittenkin lämmin. Vesi oli odotettua lämpimämpää. Alkuun tuntui kylmältä, mutta kun tottui, ei sieltä malttanut tulla pois. Rannalla sai ihanaa kiviterapiaa ja tulin siihen tulokseen, etten tosiaan kaipaa hienohiekkaisia rantoja vaan juuri tällaisia tai sitten betonirantoja. Hiekka kun tuppaa menemään joka paikkaan ja onnistuin saamaan rakkulan jalkapohjaan. Laastariin tarttuva hiekka on sitten niin ihana siinä rakkulan vieressä. Aih. Ai niin ja pikkuongelma, oli hotellihuoneessa, kun ei sinne tullut kuin kiehuvaa vettä hanasta. Ilmoitin asiasta ja sekin korjaantui saman tien.

Mietin käyntiä Lindoksessa ja Symin saarella. Lindos tuntui olevan turhan kaukana ja Symin peruutin kovan tuulen takia. Käväisin bussilla Anthony Quinnin rannalla. Tai siis käväisin sielläkin, mutta olin ensin väärällä rannalla. Ei se menoa haitannut, koska näin molemmat. Elämäni ensimmäisen kerran kokeilin snorklausta. En tiedä miksi en ole aiemmin kokeillut. Pari kertaa on tullut mahdollisuus, mutten jostain syystä ole uskaltanut. Nyt olin hankkinut omat vehkeet ja painelin menemään. Molemmilla rannoilla näki mitä ihmeellisimpiä otuksia. Kauniita kaloja. Jättimäinen merisiili. Pitkulaisia kummakaloja ja mielettömän kaunis värikäs pikkukala. Ja välillä toljottelin pelkkiä kiviä. Pitkulaisissa kummakaloissa oli jotain pelottavaa ja jännitysmomentin soi ennalta katsellut hai hyökkäys-videot. Totta kai. Välillä itsekin ihmettelen tätä älykkyyttä. Samalla reissulla tutkailin Falirakia, missä tuntui olevan melko leppoisa tunnelma.

Seuraavana päivänä piipahdin Kalithea Springsissä. Entinen kylpylä. Sinänsä paikka oli upea. Vitosen alueelle sisään ja luonnon muodostelmat ja itse kylpylä ja istutukset olivat mielekkäitä katsella. Sitten taas iski tyhmyys ja päätin jäädä alueen rannalle viettämään päivää. Jouduin pulittamaan varjosta ja tuolista 12,5 e. Vesipullosta 3,5e ja halvin ruoka oli 7 e tousti ja kourallinen sipsejä. Jotenkin hinnoittelu kipristi, mutta opin, että seuraavalla kerralla käyn vain pulahtamassa vastaavassa paikassa ja painelen jonnekin muualle. Oli toki viihtyisä paikka hinnastaan huolimatta, muttei mitenkään ylivertainen.

Loppuaika lomasta meni kierrellessä kaupunkia ja pyöriessä rannoilla ihailemassa kiviä. Huomasin olevani tällä reissulla vapautunut ja vasta kotiin palatessa tajusin miksi. Siitä tuonnempana. Parasta tuolla oli tietenkin kivirannat. Mutta myös historian havina, vanhakaupunki on todella kiva paikka vaikka jotkin jutut ovat kalliita. Arkeologinen museo oli hyvä. Vahingossa etukäteen bongasin Arkkienkeli Mikaelille pyhitetyn luolan, missä kävin parikin kertaa. Jotenkin siellä oli niin mystisen rauhoittava tunnelma.

Pientä kritiikkiä tähän turisteilta rahat pois- meininkiin. Löysin pari hyvää ravintolaa, mutta sitten osui jopa niin surkea sapuska eteen, että alkoi stressaamaan koko syöminen. Perunaa, fetaa ja lihaa, siinä se. Onni oli thaikku-ravintola, jossa kävin syömässä pariinkin otteeseen. Siinä oli makua ja annoksella sielu. Kävin kerran kauempana suositellussa paikassa ja tarjoilija ei jostain syystä halunnut myydä muuta kuin sen kalan palan. Nakertelin sitten sitä kalan palaa vailla muita makuja ja menin muualle myöhemmin salaatille. Ja pieni kritiikki myös roskien määrään. Osan on tuottanut turistit, mutta kyllä sen paikallisenkin värähtämisen huomasi. Löysin retkeillessä kauniin puiston, joka oli paikka paikoin täytetty roskilla. Rannalla niitä pullon korkkeja oli aivan liikaa, joten en ihmettele muovipullojen nykykorkkeja. Vielä kun olisi viitsinyt kerätä ne tuhannet korkit rannoilta pois.

Pari kummajuttua tapahtui. Eräänä päivänä päätin olla ottamatta rantatuolia ja kiertelin eri paikoissa viettäen hetken vaihtaakseni paikkaa. Aikani kuluksi tutkailin kiviä ja vastaan tuli täysin sydämen muotoinen kivi. Jätin sen paikalleen, kun siinä kohtaa ihailin vain pyöreitä kiviä. Vaihdoin paikkaa ja kas kummaa, pyyhkeen vieressä oli taas sydämen muotoinen kivi. tässä kohtaa jo mietin, että pitäisikö se nappasta mukaan, mutta järkeilin matkalaukun painolla jne. Vaihdoin taas paikkaa ja heittäydyin löhöämään pyyhkeeni päälle. Mitä ihmettä? Kolmas täysin sydämen muotoinen kivi. Tämän minä pistin talteen. Ties vaikka joku merkki tässä olisi. Neljättä ei enää tullut vastaan. Tuntui jotenkin niin erikoiselta, että nämä sydämet tulivat vastaan ja nyt kotona ollessa sydämen muotoja on tullut eri muodoissa vastaan siellä täällä.

Toinen kumma juttu oli hotellin lähellä oleva suomalainen baari. Kävelin usein ohi ja toisessa suomalaisessa baarissa kävin jopa hoilaamassa karaokea. Tähän oli jotenkin outo tunne mennä. Kun lätkässä oli Suomi-Ruotsi peli niin päätin kuitenkin piipahtaa hetkeksi. Tiskillä baaritiskin nainen hölpötteli iloisesti asiakkaiden kanssa ja kun siinä odottelin vuoroani niin sävy muuttui täysin tympeäksi. Tilasin lasillisen viiniä ja veden ja menin katselemaan peliä. Jonkin aikaa katselin ja sitten alkoi retkeilyt väsyttämään ja menin nukkumaan. Eräänä iltana päätin pukeutua kauniisti ja meikkasinkin. Kävelin tämän baarin ohi. Siellä oli tyhjää ja ilmeisesti omistaja katsoi minua jo kaukaa. Baari on kulmassa ja käännyin yleensäkin siitä kulmasta kulkien tämän baarin ohi. Tämä omistaja tuli aivan kadun reunaan ja ravisti rytmissä avain nippua ja katsoi minua tiukasti. Tuli mieleen, että ajoiko hän minua jollain riitillä pois. No en olisi mennytkään, mutta koko tilanne oli outo, koska kadulla ei ollut muita. Vähän jopa kylmäsi, että onko minussa jotain kummaa, että joku tulee tuijottamaan ja ravisuttelemaan avainnippuaan. No juuri sinä iltana käppäilin kilpailijalle hoilottamaan. Juttelin ihmisten kanssa ja oli ihan kiva ilta.

Reissu sisälsi siis kauniita maisemia, mukavia hetkiä ja hieman outoutta. Hyviä ja huonoja annoksia ja runsaasti valokuvaamista. Antoisia hetkiä auringonlaskua aallokkoineen, tuoksuja ja muutaman pakko saada ostoksen. Hellettä ja myrskytuulta, lämpöä ja seikkailua pinnan alle… Olin vapautunut ja reissu teki hyvää. Kun tulin kotiin niin olin saanut sovittua töitä kuukaudeksi ja nyt olenkin mennyt matalalennolla työn pyörteissä.

Sitten huomasin, että se vapautumisen tunne katosi. Tajusin, että mun ystävyys on alkanut olla haasteellista naapurissa asuvan ”ystäväni” kanssa. Hänen ”ahdistuksensa” on alkanut työllistämään liikaa. Yhteydenottoja on tullut päivittäin. Juuri kun olen hiestä märkänä, koko päivän juosseena päässyt istahtamaan vihdoin junaan, on kilahtanut kutsu pitämään seuraa. Pari kertaa olen sinne rampannut ja edellinen viikonloppu meni hänen seurassa, mutta minun omat hommat kotona ovat alkaneet kasautumaan ja kiireessä niitä olen sitten yrittänyt tehdä. En kerennyt edes matkalaukkua purkaa ja pyykkejä pestä, kun hyppäsin töihin ja töiden jälkeen yrittänyt parantaa hänen maailmaa. Minulla meni hermo. Ehkä kerron siitä tuonnempana, ellei tähdellisempää kerrottavaa tule vastaan. Nyt on pakko alkaa ottaa oma elämä itseni ohjattavaksi. Ei kai kaveruus voi olla aina yksisuuntainen.

Mutta on kyllä ihanaa, kun välillä voi reissata. Toivottavasti jatkossakin. Nyt saattaa kyllä tulla hieman tiukemmat ajat.

Koulutusjakso loppui ja sekös vähän harmittaa. Viimeisellä viikolla en viitsinyt isompia projekteja aloittaa, koska viikko oli rikkonainen. Oli etä-päivää ja kakkukahvia eli toisin sanoen aivan liikaa vapaa-aikaa. Hieman ahdistikin. Ahdistusta lievittää kuitenkin, että hain kouluun uudelleen toiselle kurssille. Veikkaan, ettei opettajista ainakaan ole kiinni. Jos jostain niin työkkärin ja Kelan päättävistä elimistä. Eli nyt odottelen kesäkuuhun päätöksiä ja yritän saada keikkahommia. Nyt on tarjolla ollut vain pari neljän tunnin keikkaa jossain pirun kaukana, joten jätin väliin. Aiempi paikka, missä tykkäsin olla, oli saanut vakituisemman töihin, joten sinnekään ei nyt pääse.

Onnistuin säheltämään toukokuun hommailut. En tajunnut, että pari viikkoa on rikkonaista ja loppukuusta lähden reissuun. Kesäkuu taitaa olla sitten vilkkaampaa ja heinäkuussa taas kupsahtaa hommat täysin. Elokuussa alkaisi koulu, jos sinne pääsen. Jos olisin ollut fiksu niin olisin ajoittanut reissun tälle tai ensi viikolle. Kieltämättä tämä viikko on tuntunut hieman turhauttavalta ja pitkältäkin, koska ei ole ollut hommia ja vappuna pysyttelin visusti kotona kevään ensimmäisiä pyörälenkkejä lukuun ottamatta. Lämpöinen päivä innosti ostamaan pari siideriä parveke-piknikille vaan tuollapa nuo ovat kaapissa vieläkin. Ei vain maistunut.

Tänään päätin ostaa uuden bikinien alaosan. Olisin voinut aivan hyvin rampata uimahallissa tappamassa aikaa, mutta aloin pihtaamaan uikkareitani. Vanha uimapuku kulahti täysin ja kaivoin kaapista joskus lahjaksi saamani tankini- yläosan. Alaosa on hyvä ja napakka ja olin ottamassa reissuun mukaan. Siispä olisi säästettävä kloorivedessä uittamista, että kestäisi tämän kesän. Muuten tuo kokonaisuus on ollut vesijuoksussa pätevä. En yleensä tykkää hulmuavista uikkareista, mutta kelluntavyö on pitänyt koko komeuden paikallaan. Tässä olin nyt viisas. Pienellä investoinnilla sain uimahalliin oman ja rannoille omat uiskentelukamppeet. Jos ensi viikolla ei töitä löydy niin mars juoksentelemaan allasta ympäri.

Nyt ei malttaisi odottaa reissua. Pähkäilin ensin pitkään, että raatsinko pistää säästöjä haisemaan, mutta sitten totesin, että kerrankos täällä edetään. Paikka on sellainen, mihin ei ensimmäiseksi tule mieleen mennä. Matkoja katsellessa löytyi kuitenkin suht edullinen hotelli lähellä kaikkea, joten päätin sen ottaa. Olen käynyt tuolla aiemminkin. Noin 43 vuotta sitten. Ihan mielenkiintoista käydä kurkkaamassa, mitä paikasta muistan. Ja mahdanko tunnistaa puun mikä tyrmäsi minut ja se törmäys tuhosi juustonaksuni. Kävelin siis naksuja tuijotellessa päin puuta. En vieläkään tiedä, kumpi oli dramaattisempaa. Kuhmu päässä vai juustonaksujen menetys.

Tästäpä pääsen jolkottelemaan sujuvasti aasin sillan yli kielelliseen ihmemaa Oziin. Toissa viikolla sain näkymättömiä kuhmuja otsaani useampana päivänä. Ensimmäinen kolaus tuli siitä, että hukkasin pankin tunnuslukulaitteen. Melko todennäköisesti laitoin sen talteen ja se ”talle” ei ole tullut vieläkään eteen. Mystistä. Menin kuitenkin pankkiin ja selitin virallisella suomen kielellä suhteellisen selkeästi, että olen hukannut tunnuslukulaitteeni ja tarvitsisin uuden. Virkailija kuunteli ensin ja totesi, että annappa minulle se laite niin katsotaan saadaanko se toimimaan. Hämmennyin, että millä kielellä mahdoin sittenkin toimia ja toistin saman suomeksi. Virallisella äidinkielelläni, jonka olen syntymälahjaksi saanut. Vastaanotin toimi tällä kertaa ja sain uuden laitteen mukaani.

Seuraavana päivänä menin kouluun. Siellä on työhuone, missä on laitteita joita tarvitaan koko ajan. Nyt eräs tärkeä masiina ei toiminut ja kerroin tästä avustajakokelaalle. Meillä oli siis eräs aikuinen mies työharjoittelussa avustajaksi ja hänellä on ollut aika vähän hommaa. Koska sattui siihen  ensimmäiseksi paikalle niin ajattelin, että hänhän voi aikansa kuluksi viedä asiaa eteenpäin. Näin itse toimisin. Mies alkoi pähkäilemään vikamahdollisuuksia ja lähti menemään. Noin parin tunnin päästä joku muukin ilmoitti viasta ja kuinka ollakaan  muutenkin kiireinen opettaja ilmoitti asiasta huoltoon ja laite korjaantui. Koska minussa asuu pikku piru ja oivalsin, ettei tämä avustaja tehnyt asialle mitään, kysyin piruuttani, että selvisikö vian syy. Tämä mies rupesi räpläämään kädessään olevaa kypärää ja totesi, että nyt hänen on myönnettävä, ettei vienyt asiaa eteenpäin, koska hänen kypärässä on vika. Sitten hän pakeni kypärää räpläämään kauemmaksi. Hmmm. Olisin tietenkin voinut ohittaa asian, mutta alkoi silti ärsyttää. Ehkä vähän liikaakin. Sanoin opettajalle, että hommani on sellaisessa vaiheessa, että voi jatkaa vasta huomenna ja livahdin ennen aikoja kotiin. Kiukkusin itsekseni. Mikä ihme on, etten tule kuulluksi vaikka sanon asiani ihan selkeästi ja asian asiana niin kuin kuuluukin. Miksi jotain vikatilaa ei voi viedä eteenpäin vaikka kysymällä, minne ilmoittaa tai kertoa jollekin, joka tietäisi miten edetä. Aiemmin eräs opettaja viittasi kintaalla kysymykseeni ja vastasi jotain, mikä ei liittynyt asiaan mitenkään. Nyt tämä hemmo, joka pyöri oppilaiden keskellä avustajan roolissa, ei tehnyt millekään asialle mitään. Sitten tajusin loppuviikosta, ettei hänkään sitten taida ihan penaalin terävin kynä taida olla, kun kyseli työstäni samaa kysymystä seitsemättä kertaa. Vastasin kumma kyllä rauhallisesti ja sitkeästi, kun tajusin, ettei hän ehkä muista tuntia pidemmälle. Eli jokin häiriö. Tämä on paljon rauhoittavampi ajatus, kuin se, että aikansa kuluksi käy kyselemässä, muttei vastaus kiinnosta pätkääkään ja unohtaa kysyneensä. Jos näin on niin pääni poksahtaa, joten parempi olla ajattelematta asiaa.

Seuraavana päivänä jouduin piipahtamaan taloni kellarissa. Takatalvi uhkasi käydä kimppuun ja kaikki talvivaatteet olivat jo kellarissa. Kun olin avaamassa kopin ovea, ihmettelin rapinaa. Voi ei! Putkivuoto erään kellarikopin kohdalla. Ei muuta kuin soittamaan huoltoon. Kerroin suomen kielellä, sillä virallisemmalla versiollani millä asioidaan, että kellarissa on putkivuoto. Putki menee lukitun kellarikopin sisällä (annoin kopin numeron) ja putkessa olevasta reiästä valuu vettä tavaroiden päälle ja vettä on myös lätäköinä pitkin lattiaa. Virkailija vastaanotti puhelun ja asiani jälkeen kertasi: ”Asukas ilmoitti häkkivaraston kopin sisällä olevan hanan, joka on jäänyt auki ja vuotaa.” Korjasin, että EI! Ei ole hanaa vaan putkessa on reikä, mikä vuotaa. Asia selvä. Hetken päästä tuli kirjallisena ilmoitus ja siellä puhuttiin hanasta. Korjasin asian uudelleen. Sitten soitin varmistaakseni, ettei se putkimies nyt mene sillä ajatuksella sinne, että käy sulkemassa vain hanan vaan on työkalut ja muut vermeet mukana. Tämä virkailija hermostui ja totesi töksäyttäen, että eiköhän ne putkimiehet tiedä itse, miten ne tämän korjaa. Voi jessus, kun mulla nousi savu päästä. Kyllä varmaan tietää, mutta ilmoituksessa on minun nimeni ja jos tulee vaikka isompi vahinko niin minua voidaan osoittaa sormella, etten tunnista sileää reikäistä putkea hanasta ja tämä hemmo on vaikka joutunut kahteen kertaan piipahtamaan paikalla, koska se ei ollutkaan vain hana, mikä olisi jäänyt auki. Jäkäjäkäjäkäjäkä.

Olen ennenkin miettinyt, että miksi minut kuullaan väärin. Tulin siihen tulokseen, että kuulija kiinnittää huomiota minun naamaani. Siinä on kaikki isoa. Iso suu, isot silmät, isohko nenä. On läiskiä siellä täällä. Näytän ulkomaalaiselta jne. Eli se huomio kiinnittyy aivan johonkin muuhun, kuin mitä sanon. Nyt puhelun jälkeen jouduin pohtimaan uudelleen. Puhelimessa minua ei näe. Ehkä vastaanottajalla on myös keskittymisvaikeuksia ja on vaikka juuri valuttanut vettä hanasta, joten vesi ei juuri siinä hetkessä voi valua kuin hanasta. Olipa mitä tahansa, mutta samalle viikolle osui useampi ”kerro vaan, vaikkei piruakaan kiinnosta”- elementti.

Eilen sain kuitenkin ahaa elämyksen. Voisiko olla sittenkin näin. Katselin Farmi Suomea. Yleensä jakson jälkeen olen jossain vaiheessa kuunnellut Suplasta podcastin ohjelmaan liittyen. Tällä kertaa mukana oli kilpakumppani Kirsikka. Nuorempaa sukupolvea. Huomio kiinnittyi siihen, että tämä Kirsikka puhui vähän väliä englanniksi. Toinen juontajista osallistui kielenvaihtoon sujuvasti, koska se tapana selkeästi tarttui. Keskustelu soljui suomi-englanti sekamelskalla niin, että minun päässä alkoi fanfaarit soimaan. Oivallus! Minä itse olen muinaistunut. Kalkkeutunut ja jämähtänyt johonkin muinaiseen kieleen. No juu.. myönnän keksiväni välillä tilanteen vaatiessa omia sanoja ja joskus käytän vierasta kieltä itsekin. Nyt se oli kuitenkin jo niin runsasta, että pisti pohtimaan, että tulisinko ymmärretyksi paremmin, jos try puhua even pankissa english. In school voisin speak to avustajalle sekaisin different kielillä. Tekstitykset pahville viereen. Tulisinko ymmärretyksi paremmin?

Rest in peace, suomen kieli! Olet ollut viihdyttävää seuraa pähkäillessäni sanojen alkuperää. Yksittäisiä sanoja, miltä ne muun maalaisilta kuulostaa. Olen salaa kutsunut sinua japaniaksi, koska jotkin sanat kuulostavat siltä omassakin päässäni. Sanojasi on ollut ihanaa maiskutella kielen päällä ja tulla iloiseksi vaikkapa sanasta iloinen. Se kuulostaa niin siltä mitä tarkoittaa. Rakkaudella nimesin. Ikävöin sinua todella very paljon ja salaa säilytän in my heart <3