En käsitä, miten aika hujahtaa niin hurjaa vauhtia. Näillä mennään kuitenkin ja näköjään lujaa.

Ihmettelinkin aiemmin, kuinka kauan virtaa riittää, kun akkuja on saanut ladatuksi. Meni siinä hetken aikaa. Reilun kuukauden painelin tukka putkella ja aloin ihmettelemään, kun pinna alkaa olla kireänä. Olen toki tehnyt kivoja juttuja. Kodin sisustamista, maalailua, taidepaja-touhuilua ystävän luona, koiran hoitoa.. Baarissakin tuli hummattua heti ruljanssin alkumetreillä. Sellaista ehjää omaa viikonloppua ei kuitenkaan ole ollut. Sunnuntaisin, ainoana ns. omana vapaana olen hätäpäissäni siivonnut ja hetken yrittänyt palautua ja sitten onkin viikko alkanut uudelleen.

Vaihdoin työharjoittelun takaisin koulun penkille ja samalla muuttui päivärytmi. Työharjoittelun tavoitteet tulivat täytettyä ja ajattelin hyödyntää loppuajan oikeasti oppimalla, kuin tehden suhteellisen yksinkertaista hommaa monta kuukautta. Kannatti. Koulussa olen ehtinyt tekemään jo kolme projektia ja opettaja on ollut tekeleisiini tyytyväinen. Samalla olen oppinut uusia tekniikoita siihen mitä teen. Nauttien joka hetkestä vaikka välillä on selkeästi meinannut väsähtää.

Viime viikolla alkoi perjantaina hermoissa kuitenkin napsahtaa. Tiuskin jopa kaverillenikin, joka oli pitkin viikkoa ehdottanut minulle jatkuvasti vapaa-ajan tekemistä. Koiran ulkoilutusta, huonekalujen raahaamista ja ihan vain hengailua. EI. Tarvitsisin ihan oman viikonlopun. Ja omaa aikaa itseni kanssa. Ja sen vietin. Siivosin perjantaina ja lauantaina kävin Kaapelitehtaalla. Valokuvataiteen museo, Ravintolamuseo ja Teatterimuseo. Pitkästä aikaa palloilin kulttuurin ja taiteen seassa nauttien täysin siemauksin. Pois lähtiessä mietin, että tekisi mieli siemailla myös lasillinen punaviiniä. Kurvasin Alkoon ja ostin pienen putelin punaviiniä, jota siemailin monen monta tuntia kynttilän valossa ja rentouduin. Sunnuntaina perinteinen retki kierrätyskeskukseen kyttäämään ruokapöytää ja lipastoa. Ei ollut, mutta Maya-jumala patsas tarttui mukaan. Ei se mikään kaunistus ole, mutta obsidian kiveä tai laavalasiahan se oikeastaan on. Kaikki kivet mahtuu aina kyytiin.

Tämä viikko onkin ollut aivan eri virroilla. Eli kannattaa välillä ottaa se oma aika. Tehdä jotain sellaista kivaa, minkä kokee tärkeäksi. Antaa kummasti puhtia. Nyt ei rasita ajatus kyläillä taas ystävälläni huomenna.

Tänään tapahtui jotain todella kummallista. Oikeastaan sitä kummallista on piipahdellut mututuntumana silloin tällöin pitkin tätä koulussa olemisen jaksoa. Noh, välillä olen ollut pahalla tuulella itseni kanssa. Melkein raivonakin vain lukiessani uutisia Gazan tilanteesta. Siitä ajatuksia enemmän joskus muulloin ihan omaan reportaasiin, jos suinkin saan kirjoitettua. Kuitenkin aihe on avannut silmiäni entistäkin suvaitsevammaksi, mutta…Vaikka kuinka yrittäisi olla ystävällinen ja jutella niitä näitä niin yksi asia saa kiehahtamaan. Kolmannen asteen kuulustelu heti kättelyssä. Eli koulussani opiskelee vanhempi herra jostain Lähi-idästä. Kahvitauolla hän rupesi juttelemaan ja sehän on minusta vain mukavaa, olenhan puhelias muutenkin. Mutta saman tien kyselytulva: Asutko yksin, missä asut, kerrostalo vai omakotitalo, oletko naimisissa, onko sinulla miestä, onko sinulla lapsia….. En voi sille mitään, mutta kun noita kyselysarjoja on tullut jo niin monta kertaa ja rehellisesti vastanneena seuraava on, että haluatko seurustella. Jopa parikymppinen kloppi udellut tätä tällaiselta hyvin monissa liemissä kypsyneeltä. Minulla meinaa mennä siis hermo. Mitä hittoa se kenellekään kuuluu vaikkapa ala-asteen keittiön tiskiosastolla tai koulun kahvihuoneessa, että onko minulla miestä. Totesin tälle herralle, etten halua vastata henkilökohtaisiin kysymyksiin. No seuraavilla kerroilla hän yritti ottaa katsekontaktia, milloin tarjoili servettejä yms. Aloin ynseäksi. Anteeksi vain. Kuulostaa varmaan töykeältä, mutta jotenkin sellainen kuulustelu ei saa minua ystävystymään kenenkään kanssa varsinkaan, jos se ei ole edes keskustelu. Keskustelu on mielestäni sellaista, että myös itsestä kerrotaan jotain, ei vain kysellä kyselyn perään. Ja parhaimmassa tapauksessa on tulkittu jo parisuhteen kestäneen pitkäänkin, jos erehtyy pitempään kuin kymmenen minuuttia höpisemään joutavia. Tämä muuten pätee joskus ihan suomalaisiinkin miehiin. Tuolla on tätä herraa lukuun ottamatta myös muita muualta tulleita opiskelijoita. Miehiä ja naisia, joiden kanssa on voinut keskustella niitä näitä ilman sen suurempia perhesuunnitelmia.

Noniin, juutuin siihen normimeininkiin, mutta siis siitä kummallisuudesta puheen ollen. Opiskelijaryhmiä on siis useampia ja yhdessä ryhmässä on muutama henkilö, joiden kanssa olen tullut juttuun. Samassa ryhmässä on eräs mies-ihminen, joka yleensä on ollut hiljaa. Ehkä siksi, ettei ole saanut suunvuoroa, mutta siinä olemuksessa on jotain. Hän hymyilee aina. Ja jos ei kasvoillaan niin silmillään. Olen huomannut, että myös usein ottaa sitä katsekontaktia ja on kiinnostunut mitä höpisen muille. Nauraa jutuilleni jne. Aiemmin on ollut sellainen omituisen mukava olo, kun hän on läsnä. Tänään hän tuli viereiselle työpisteelle tekemään omaa projektiaan. Kun laittoi kamppeitaan kasaan niin en voinut sille mitään, että alkoi hymyilyttämään.  Oli pakko mennä vessaan laannuttamaan hymyä. Palatessa mies-ihminen alkoi juttelemaan. Höpistiin hetki niitä näitä projekteista ja sitten minun oli kerta kaikkiaan poistuttava hetkeksi muualle. Voi elämä ne silmät vain hymyilee. Mä en voi olla samassa tilassa tämän hemmon kanssa tai minusta tulee joku hervoton komedienne, joka yrittää kaikkensa voittaa yleisönsä. Vähän niin kuin nettideittailussa aikanaan alkoi myymään itseään huumorillaan nauraen itsekkin omille jutuilleen niin kovin ihastuneena tajuamatta, ettei vastaukseksi saanut kuin juu, ai, vai niin, hehe ja läjäpäin hymiöitä. Tuollaisessa paikassa sellaista ei kukaan kestäisi. Täytyy olla myös työrauha. Säikähdin sitä olotilaa. Oivalsin juuri, että sitäkö säikähdin, että jos muutaman sanan vaihtaa niin taas ollaan naimisiin menossa, mutta siis tällä kertaa minun itteni näkökulmasta. Voi hyvää päivää, muuttuisinko siis vanhaksi herraksi. Menin kahville  ja olin siinä tilassa itsekseni. Melkein hihitin ääneen ja ihmettelin, että mikä hemmetti minua vaivaa. Vitsit, että joku voi olla niin aidosti iloisen oloinen, että se tarttuu. Ei saisi, koska hyvin rakennettu maailmantuska, yleisjurnutus ja tunnekooma menee täysin hukkaan. Ihmettelin kuitenkin omaa reaktiotani. Miten reagoin noin voimakkaasti? Ryhmässä on toinenkin heppu, jonka kanssa jutellaan aina kun törmätään. Sellaista hyväntuulista kohtaamista, mutten hänestä saa tällaisia yltiöpäisiä kierroksia sisuskaluissa. Mitä ihmettä tuossa siis tapahtuu.

Pissis. Uusiopissis. Olen siis rebuutatessa itseni väsymyshommeleissa taantunut teinipissiksen tasolle. Anna mun kaikki kestää.

Virtapiikki. Tämänpäiväinen pikkuruinen episodi on antanut virtaa ja olen ollut niin mahdottoman hyvällä tuulella. Ehkä siksikin, että huomaan olevani sittenkin elossa.  Tieteellinen puoleni taas etsii vastauksia sisuskalujen nipistykseen. Ollakko kevättä rinnassa vaiko vain nälkä?

Nyt viikonlopun aikana yritän kuitenkin tasoittaa itseäni siihen, etten hymyile kuin Hangon keksi. Ettei vain kukaan arvaa mitään. Tuosta hepusta voisi tietty virittää sellaisen platonisen rakkauden, joka antaisi silleen sopivasti virtaa päivään pelkällä kohtaamisella. Sellaisia on ollut ennenkin ja toimii muuten todella hyvin itsensä energisoimiseen.

Platoninen…..? PLATONINEN! Ihan oikeasti, mikä minua vaivaa? En ikinä muista edes koko sanaa, mikä se on. Usein olen höpissyt patologisesta rakkaudesta paremman sanan puutteessa. Pitäisköhän mennä taas lääkäriin. Ihan vain, koska olen liian hyvällä tuulella ja dementian puute vaivaa jne jne

Kylläpäs tänään kirjoituttaa. Varmaankin siksi, kun kerrankin on aikaa. Sain kouluhommiin pari päivää vapautta ja huominen on aikatauluvapaampi päivä. Siksi varmaan tulee nyt kukuttua yötä myöten vaikkakin nukkumaanmenoaika on säännöllistynyt normaalisti kymmeneksi.
Koska on yö niin tähän väliin sopii kertoa pieniä kummajuttuja. Tavallaan kiehtoo ajatus siitä, että huolehtiiko minusta joku vai kuulenko itse itseni unessa ja alitajunta herättää. Tai vaistot. Silloin kun tapahtuu jotain hämyistä niin koetan kyllä järkiperäisesti keksiä selityksiä. Toisaalta uugibuugi on paljon hauskemman ja jännemmän kuuloista.
Eli asiaan hieman matkan päästä, eli menneisyydestä. Mistäs muualtakaan. Minulla oli siis aikaisemmin kolme kissaa. Kaksi tyttöä, sisarukset ja nuorimpana poika. Niillä oli oma hierarkiansa nukkuma hommissa. Pienempi tytöistä nukkui melkeinpä koko elämänsä poskeani vasten. Jos käänsin kylkeä oli hänenkin siirryttävä puolelta toiselle. Pikkaraisen elämäntehtävä oli nukuttajan rooli. Joskus tosin se rituaali kesti ja kesti ja olisin toivonut hieman nopeampaa tahtia. Joskus taas, kun tuli nukuttua huonosti niin rampattua vessassa ja milloin missäkin, joutui reppana aina aloittamaan alusta. Kerran sillä meni kuitenkin hermot ja juuri kun olin nousemassa ties monennetta kertaa ylös, tarrasi se pikkuisella tassullaan ja kynsillä päästä kiinni. Sinä et lähde enää mihinkään vaan nyt nukutaan. Alkoi naurattamaan ja paremman mielen kanssa sainkin unen päästä helpommin kiinni.

Toisen tyttökissan paikka oli joko kyljen tai selän päällä. Siihen se tuli makaamaan hetkeksi ja valui sitten rauhallisempaan kohtaan viereeni. Sen tehtävänä oli herättää. Joskus hämmästyin suuresti ymmärrystä kellon ajoista. Aamuvuoron jälkeen ensimmäisenä lomapäivänä saattoi herättää viideltä. Kerroin, että nyt ollaan lomalla, joten nukutaan huomenna vähän pitempään. Herätti sitten seuraavana aamuna puoli seitsemän. Totesin, että, jos ihan pikkasen vielä pitempään. Seuraavana aamuna herättiin vasta puoli kymmenen. ja se oli liian myöhäinen herätys. Päivä meni hieman hukkaan. Puolileikilläni motkotin, että eihän me voida koko päivää nukkua. Säädetään vielä kelloa. Sitten päästiin rytmiin. Puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä hoitui sitten loppu loma. Käsittämätöntä. Piti vain synkronoida kissa oikeaan aikaan ja homma toimi. Joskus lipsahduksia sattui suuntaan, jos toiseen, mutta sattuu niitä meille jokaiselle. Vanhuksena sattui niin, että puhelin oli unohtunut laukkuun jonnekin eteiseen, eikä kumpikaan meistä kuullut sitä. Nukuin pommiin ja tokaisin kissalleni, että miksi sä et herättänyt. Kisu rukka otti sen verran nokkiinsa velvollisuuksiensa mönkään menosta huonon kuulonsa takia, että päätti herättää minut seuraavana aamuna tuntia aikaisemmin. Toiselle herätyshommat taisivat olla kunnia-asia.

Poikakissan paikka oli jalkopäässä. Se osallistui aina rituaaliin nukutushommissa osallistumalla rinkiin. Ja kun näytti siltä, että se ruokkiva kasa alkaa pikkuhiljaa nukahtamaan, meni se ikkunalle vahtimaan taloa. Eräs kesäinen yö tuli valtava hälytys. Miu mau mouh! Nyt kaikki paikalle ja vähän äkkiä. Mamma tule nyt herran tähden katsomaan. Ikkunasta oli päässyt jokin ötökkä sisälle ja poika hälytti sitä katsomaan. Tutkin ötökän raatoa. Kuollut. Hyökkäys estetty. Kiitin kisuani ripeästä ja urheasta toiminnasta ja painelin jatkamaan unia.

Hierarkia toimi loppuvuosina niin, että ensin lähti muille niityille kirmailemaan pienin. Eli poskipaikka vapautui jonossa seuraavalle ja poika otti kylkipaikan. Sitten meni toinen tyttö kissa ja loppuajan sai poika nukkua naamani vieressä, joskus päällä, joskus persaus poskessa. Ei se niin tarkkaa hänellä ollut, kunhan oli samalla tasolla pääni kanssa ja kasvojen puolella.

Keskimmäisen kissan herätyshommelit olivat kuitenkin erikoiset. Se selkeästi valvoi vointiani ja teki sitä myös hereillä ollessani. Jos olin kipeä niin se ajoi muut pois ja pötkötti vieressä vahtimassa. Ruokinta-automaatti/palvelija on saatava kuntoon, että palvelu pelaa jatkossakin. Öisin, jos vaikka flunssaisena kuorsasin tai hengitin huonosti, niin joko se ryntäsi päältäni koko pituudelta. Tai mätki kirjaimellisesti turpaan.
Kun tämä herättäjä katti lähti aikanaan siskonsa luokse niin mietin, että mitenköhän nämä hengittämiset mahtaa pojan kanssa sujua. Se yllätti ja herätti tarpeen tullen.
Mietin syytä herättämiseen. Olen taatusti kuorsannut muulloinkin, kuin vain flunssaisena vaikka olen kuullut, että yleensä vain tuhisen. Vain joskus ovat nuo eläimet katsoneet tarpeelliseksi herättää täysin hereille ja kovakouraisesti. Olenkohan hengittänyt katkonaisesti. Kissat toivat turvallisuutta tässä asiassa. Ne vahtivat vointiani. Kerran olin kyllä taatusti mekkaloinut vain häiritsevästi, koska sain tassusta päin pläsiä ja näin yrpiintyneen kissan tuhahtavan heittäytyessään takaisin paikalleen nukkumaan. Muilla kerroilla ne selkeästi olivat valppaampia ja pakottivat nousemaan ylös. Ja vessaanhan sitä yleensä silloin lähteekin.

Kun viimeisen kissan aika alkoi koittaa, mietin tätä herätys juttua. Saatanko tukehtua, kuka minut sitten herättää? Vihdoin päästään niihin kumma juttuihin. Kisujani on tosin ihana muistella välillä ja liittyy herättämisillään asiaan.

Jokin minut on herättänyt kolmesti kolmen vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla näin unta, että jokin pieni hahmo leijaili unessa ja töräytti täysillä torveen korvan juuressa.
Toisella kertaa olin juuri muuttanut ja umpi väsynyt. Verhoja ei ollut vielä ikkunoissa. Vain jätesäkit teipattu siihen asti, kunnes saisin verhot ikkunaan. Keskellä yötä heräsin rysähdykseen. Aivan kuin jokin olisi kolahtanut ikkunaan. Tums ja kriik. Kurkin ulos ja mietin, että olenko kuorsannut niin kovaa, että yläkerran naapuri on hermostunut ja kalauttanut jollain esineellä ikkunaani. En oikein usko, että olisi nähnyt sellaista vaivaa. Olisi luullut, että olisi laittanut lapun postiluukusta tai soittanut ovikelloa. Säikähdin kuitenkin aika rajusti ja sai hetken aikaa tasoitella oloa. Alhaalta se ei ainakaan kolahtanut. Alas on niin paljon matkaa kuitenkin. Eikä siellä ollut lintuakaan, jos olisi yhtäkkiä yöllä lennellyt ikkunaan
Kolmas kerta sattui viime viikolla. En ole ollut flunssassa ja pölytkin olin saanut siivottua. Nukuin hyvää unta kyljelläni, kunnes joku puhalsi kasvoilleni nopeita lyhyitä puhalluksia. Olen vuoren varma, että hiuksetkin olisivat liikahtaneet ilmavirrasta. Heräsin sen verran, että tajusin kääntää kylkeä. En säikähtänyt vaan olin jotenkin hyvilläni. Havahdun siis tarpeen tullen vaikka olisin yksin. ja puhallus oli lempeämpi herätys, kuin torvi korvassa tai rysäys.

On varmasti järjellä selitettävissä, että olen kuullut hengitykseni ja nähnyt unta. Jotenkin on kuitenkin kivempaa ajatella, että joku minua oikeasti suojelee. Sitäkin olen pohtinut, että mitä tapahtuisi, jos en heräisikään vaan nukkuisin vain samassa asennossa aamuun asti. Ja tuleehan sitä yleensä käännyttyä unissaankin. Miksi siis jokin töräyttää minut torvella hereille. Kolisee ikkunaan tai puhaltaa kasvoille. Siis niissä unissa. Nuo tapahtumat ovat olleet niin yllättäviä eikä välttämättä mielestäni ole liittynyt siinä hetkessä pyörineeseen filmiin.

Olen joskus nähnyt unta, että kompastun ja olen siitä hätkähtänyt hereille. Tai jotain vastaavaa. Horjahtanut veneessä esimerkiksi. Niissä on ollut kuitenkin erilainen fiilis. Ikään kuin looginen uni, missä on jonkinlainen tapahtumaketju. Näissä kolmessa on ollut selkeä tarkoitus herättää.

Että unimaailma onkin ihmeellistä. Ja se tosiaan on.