Nettikirppis! Ah tuo viheliäinen piikki lihassa silloin, kun yrittää päästä jostain tavarasta eroon.
Lukuisia kertoja on käynyt niin, että laittaessa jonkin tavaran myyntiin tulee noin 20 kyselyä, että onko tämä vielä vapaa. Vastaat kuuliaisesti jokaiselle ja sitten alkaa jonotus musiikki soimaan. Ristin sen siis markettimusiikiksi, koska se on sitä liirumlaarumia vailla mitään määränpäätä, ratkaisua, lopputulosta ja jää soimaan senkin jälkeen, kunnes poistuu tilanteesta.
Eli ihmiset vain kysyvät, että onko tavara vapaa. Ennätykseni taitaa olla 48 kertaa yhden tavaran kohdalla. Vastasin joka ikiselle ja jossain vaiheessa kyselin vielä, että kiinnostaako itse tavara ostaa. Hiljaisuus…..Tai siis se hemmetin dibabbadiiduu diu diu ding dong. Minut jätettiin siis jonottamaan vastausta jonnekin tyhjyyteen.
Onko tämä vielä vapaa? Jos totta puhun niin mieleni tekisi joka kerta kysyä vastakysymys, että ” mitä v#!?# sinä sillä tiedolla teet?
Mitä sillä tiedolla oikeasti tekee, jos ei ole aikomustakaan tavaraa itselleen hankkia? Joku ihme Mööbelihuoli-syndrooma. Eikö saman energian voisi käyttää johonkin hyödyllisempään?

Sitten on niitä, jotka varaavat tavaran koko viikonlopuksi tai viikoksi ja vasta kun itse kyselet perään aikataulua niin en mää otakkaan. Väärän värinen. Väärän kokoinen. En tarvitse tällaista. (???)

Joskus minut on haukuttu pystyyn siitä, että joku on alkanut kyselemään tuotteen tietoja, jotka jo lukevat siinä ilmoituksessa, kun olen sitten luvannut henkilölle joka ensimmäisessä yhteyden otossa kertoo kellon ajan milloin noutaa. Lypsetään ja lypsetään vastauksia. On ikään kuin tehty varaus, mutta jos saisi vielä lisäkuvia, miltä pöytä näyttäisi, jos maalaisin sen uusiksi, päällä olisi kylkiäisenä kymppitonni viidenkympin seteleinä, sivusta ja takaa. Joo ei se mahdu, kun etsin sohvaa.

Jos lukee nouto niin aletaan inttämään kuljetuksesta. Itsekin toivon joo kuljetusta ostaessani, mutta jos sitä ei ole niin ei se inttämälläkään onnistu.

Jos hinta on kaapille vaikka 50e niin se pitäisi saada 20e, koska rahat on loppu. Ja taas intetään ja kuulet olevasi kylmä ihminen.

Kauppojen peruuntuessa ihan pätevästäkin syystä olisi pitänyt matkustaa toiseen kaupunkiin katsomaan jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kaloja ja piipahtaa läheisessä metsässä. (????)

Sohvalla on nettikirppiksiä helppo plarata, mutta eihän häiritä yksityisiä ihmisiä turhaan, koska ei ole polttava pakko. Eikös juu. Vai voiko olettaa, että jos otan turhan yhteydenottosi perusteella agenttivaihteen päälle ja selvitän osoitteesi ja kiikutan sen tuotteen kotiovelle ja sinähän otat sen pentele tai itket ja otat. Halusit tietää tavaran kohtalosta niin siinä alat selvittelemään. Voit keskustella aiheesta tämän mööbelin kanssa vaikka hamaan tappiin. Rahnat tähän kouraan kiitos.

Eikä pelkästään nettikirppis. Annat kaverille ilmaiseksi huonekalun, jonka ilmoittaa hakevansa seuraavana päivänä. Odotat koko päivän, kunnes on pakko kysyä, että mihin aikaan meinaa hakea. Kello on jo viisi ip. Juu mä tulen hakemaan ennen töihin menoa. Niin siis mihin aikaan sä olet töihin menossa? Kahdeksitoista illalla. Tuota tuota. Tarttis mennä aamulla töihin niin käviskö vähän aiemmin? Jibajee, puoli kymmenen sain tämän markettimusan laittaa kiinni.

Kerran tarjosin naapurille muuttaessani kuivausrumpua ja oli mielellään ottamassa sen. Kun muuttopäivä tuli niin hän muuttui tavoittamattomaksi. Eikä vastannut puhelimeen pariin viikkoon. Pelkäsi kai joutuvansa muuttomieheksi. Siinä minä säilöin tätä masiinaa keskellä kämppää, kun ei mihinkään mahtunut. Tarjosin toiselle tutulle, joka lupasi hakea. Odotin kuukauden, kun kyselin perään. Joo, ei meille taida mahtua.

AAAAAAAAAAAAA!!!!!

Vaikka saisi ilmaiseksi tai ostaisi nettikirppikseltä niin voisiko tyypit alkaa ajattelemaan, että se tavaran myyjä/antaja saattaisi olla ihan tavallinen ihminen, joka vain haluaa siitä tavarasta eroon. Hänelläkin on aikataulut. Näistä ei saa voittoa. Hän ei ole töissä marketissa myymässä huonekalujaan saadakseen palkkaa ja provikoita. ja, jos sovitaan jotain niin se pidetään. Ihan perus käytöstapoja.

Sitten ostajan näkökannalta…. Olisiko hirmuinen vaatimus, että ilmoituksessa olisi mitat? Ja virheet, kolot yms. Aika usein on, muttei aina. Paikan päällä risa selitetty muodikkuudella. Ja jos nouto niin mistä päin noin suurin piirtein? Ja kun tuote on myyty niin poistettaisiin se ilmoitus. Jos seuraavana päivänä lähtee reissuun niin laittais sen ilmon vasta reissun jälkeen, jos ei tavoitettavissa pariin viikkoon. Ja jos sovitaan jotain niin se myös pidetään. Ihan peruskäytöstapoja.

Dibba dibba diidudii Dubbadibba diidi duu.

Olen nyt metsästänyt ruokapöytää. Kyselin yhdestä ja pari päivää odottelin vastausta, että tämähän on myyty jo aikoja sitten. Ahaaa!

Ihmeellistä kyllä, mutta koko kuluneen tammikuun olen potenut ahkeruutta ja ihmetellyt virtojen riittävyyttä itsekin. Joskus muinoin ihmettelin ääneen, että kuka muistaa tammikuun. Yleensä joulukuussa on niin paljon ohjelmaa, että tammikuinen tasapaksuus ei jää muisteltavaksi. Vaikka elämme vielä kuluvaa tammikuuta 2024 niin aloitan tämän kuukauden elämänkerta -raapustuksen hyvissä ajoin. Kirjoittaahan jotkut parikymppisetkin elämänkertojaan kirjoiksi asti vaikka matka on vielä alussa.

Noniin…Pähkäilin energiaryöpyn ilmestymistä, koska kaikkihan täytyy aina analysoida puhki. Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssi on antanut hyvää lisäaikaa toipumiseen. Siihen kuulunut kahden viikon loma on tuntunut ihan oikealta lomalta ja vihdoin palauduin. Vaikka olen tavallaan edelleen statuksella työtön niin on aivan eri asia olla ”vapaalla” jostain, kuin ”vapaalla” etsimässä ratkaisuja tulevaan ja yrittää täyttää velvoitteita virtojen ollessa vähissä. Ja kantaen sitä pelkoa jossain aivojen uumenissa, että pystynkö, jaksanko ja mihin minusta enää on. Loman jälkeen oli tiedossa työharjoittelujakso, joten pystyin rentoutumaan paremmin. Vai pystyisinkö…

Kaappikaaos. Olen tuijottanut metallista Ikean kaappia jo vuosia ajatellen maalaavani sen. Kodissani ei ole yhtään valkoista huonekalua jäljellä muuta kuin tv-tason virkaa toimittava kaappi. Tuijotin sitä koko loma-ajan ja viimeisenä päivänä päätin alkaa työstämään sitä. Tyhjensin kaikki romppeet pitkin lattioita. Siinä touhutessa päätinkin, että tarvitsisin jonkinlaisen kaapin myös astioille. Kesken hommien suuntasin kierrätyskeskukseen. Maiskuttelin ajatusta paristakin kaapista ja lähdin kotiin. Kotona en ottanut edes kenkiä pois, koska kaapit jäivät vaivaamaan niin paljon, että päätin ajaa bussilla takaisin. Pähkäilin matkalla, että ostanko vain yhden, mutta kumman. Tiskillä en sitten ajatellut enempää vaan päätin ottaa molemmat. Kotiin kuljetus olisi parin päivän päästä.

Takaisin kotiin pähkäilemään, minne survoisin vanhat kalusteet. Epäkäytännöllinen laatikosto sai lähteä makkarista kaverille ja vanha astiakaapin virkaa tehnyt muutti makkariin. Sekin kaipaisi päivitystä, mutta saa vielä odottaa. Pari päivää meni ja sain pitkin olkkaria lojuneet astiat paikalleen ja vähän muutakin sullottua toiseen kaappiin. Tämä on ihan kiva asunto, mutta kaappitilaa on surkeasti.

Kun vajaan viikon ruljanssi oli ohi romppeiden keskellä niin kaivoin metallikaapin tv:n alta ja aloin hiomaan. Hioin ja maalasin pohjamaalin. Hioin ja maalasin lopullisen maalin pariin otteeseen. Lopputulos on muuten ihan nätti, mutta jalkojen kohdalla into alkoi hiipumaan. Siellä on valumia, jotka olisi pitänyt fiksata, mutten enää jaksanut. Alkoi se kaaoskin jo ärsyttämään. Maalailu on ollut hyvä tapa opetella kuitenkin kärsivällisyyttä. On pakko odottaa 16 tuntia kerroksen kuivumista ennen seuraavaa. No siinä odotellessa ikkunoiden pesua sisäpuolelta. Taistelua pölyä vastaan ja loppujenkin kaappien järjestelyä. Tässä samassa välissä kasvikokoelma kasvoi kuudella ja niiden sijoitusta ihmetellessä sain jälleen koko maailman sekaisin.

Sain kuin sainkin maailmani mallilleen, kunnes keksin taas aloittaa projektin. Pikkuruinen Ikean Moppe-lipasto. Olin joskus kesällä räiskinyt hätäpäissäni vain jotain siihen, mitä sattui olemaan ja siitä tuli todella ruma. Olisin voinut olla maalaamattakin vaan en silloin ajatellut yhtikäs mitään. Nyt päätin ottaa harjoituskappaleeksi tämän rumuuden. Taas hioin vanhat pois ja maalasin mustalla kalustemaalilla koko hökötyksen. Siitä tuli todella siisti, mutta kaipaisi jotain. Olin joskus hommannut sabluunoita ja kokeilin sellaisella laittaa kukkia laatikoihin. Osa kukista jäi niin suttuiseksi, että fiksailin rajoja taas mustalla. Paikkailin vuoronperään valkoisella ja siitä tuli ihan siisti. Nyt viikon verran tuherrettua se on ihan kelvollinen noinkin, mutta kaipaisi jotain väriä. Minulla kun ei sitä valkoista ihmeemmin ole enää kuin seinissä. Pitäisi kuitenkin hommata värejä lisää. Haluaisin maalata kalustemaalilla niin jälki olisi siistimpi. Ehkä joudun hakemaan vielä kaikki perusvärit ja lotrailen niistä sitten tarvittavat sävyt. Maalit ovat tosin aika kalliita. Pikkuruinen purkki on kympin ja sitä tarvitsee vain tipan joka purkista. Täytyy miettiä. Tai sitten oikaisen ja rellestän akryylivärieni kanssa. Niistä puheen ollen, muistini on tosiaankin alkanut pätkiä. Olen pitkin syksyä ajatellut, että täytyisi ostaa paketti värejä. Noh siivotessani löysin iskemättömiä paketteja sitten neljä. Ai mihin minun kaikki rahat menevät.

Vaikka olen jokainen ilta ja viikonloppu touhunnut jotain melkein nukkumaan menoon asti niin silti olen jaksanut myös työharjoittelupaikassa. Vielä hommat ovat olleet simppeliä peruskauraa, mutta ensiviikolla alamme pohtia, miten toteutan koulun vaatimat tehtävät. Kaikessa simppeliydessään olen kuitenkin nauttinut tekemisestä. Olen myös ollut oma-aloitteinen ja saanut sillä hyvää mieltä vakkari poppoossa ja ennen kaikkea luottamusta, että hommat hoituvat. Tajusin, että energiatasoihin vaikuttaa myös se, että vaikka työt ovat fyysisiä niin metelitaso on minimissä. Eli suurimpia syitä väsymykseen nykypäivänä on hälinä ja meteli. Olen ollut riemuissani siitä oivalluksesta, että minä tosiaan pystyn töihin, kuin töihin, kunhan desibelejä ei ole tolkuttomasti. Ja saan tehdä jotakuinkin itsenäisesti hommia. En nyt tarkemmin viitsi avata mitä teen, mutta melko yksinkertaista hommaa, mikä ei ihan kurssin antia vastaa. Mietin, että voisin toki tämmöistä tehdä pitempäänkin ihan oikeasti työkseni, mutta tarvitsisin kuitenkin jotain karvan verran haasteellisempaa tai ainakin mahdollisuuksia kehittyä muutenkin.

Jos joku muukin on potenut totaalista väsymystä ja miettinyt uravalintoja uudelleen niin ainakin voin hyvillä mielin sanoa, että kyllä ne virrat sieltä palautuvat. Aikaa se vie ja vaatii muutoksia. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Riippuu varmaan myös jokaisen yksilön kokemuksista. Käyn edelleen läpi noita asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja ovat johtaneet loppuun palamiseen. Usein aamuisin tulee jokin kohtaus menneisyydestä mieleen. Olen oivaltanut, että koko paketti on rakentunut vuosia, ellei jopa kymmeniä vuosia aivan lapsuudesta lähtien. Nyt asioiden käsittely on kuitenkin erilaista. Olen saanut päähäni jonkin vaivanneen asian. Käsitellyt sitä. Kotona jopa höpöttänyt itseni kanssa ääneen ja sitten se paha on liukunut taas minusta kauemmaksi. Terapia tekisi terää, mutta menee se näinkin.

Himpun verran on pakko avata viime viikonlopun terapiasessiosta ”tee se itse”-tohtorina. Mietin exääni. Ajatus lähti siis siitä, että istuin perjantaina bussissa matkalla kotiin. Visioin päässäni ajatusta ihastumisesta johonkin. Siis kohdetta ei ole, mutta sain kuin sainkin itseni hymyilemään itsekseni ajatuksesta olla ihastunut korvia myöten johonkin. Tuli aivan uskomattoman hyvä fiilis ja jotenkin sain muodostettua kuvan millainen olisi unelmieni mies. Siis käytökseltään. Tulen unelmointia ajatellessa nytkin hyvälle tuulelle. Ajattelin silloin, että olisinko oikeasti valmis suhteeseen. No mikä ettei oikeanlaisen kanssa. Vääränlaisen en milloinkaan ikinä enää. Mutta mistäs noista tietää?

Seuraavana aamuna ensimmäiset ajatukset olivat herätessä siinä maailmassa missä elin exäni kanssa. Olin hänelle oikeastaan vain töissä. Palkaksi sain toki katon pään päälle, mutta maksoin joka ikisestä asiasta puolet ja välillä kauppalaskut jäivät minulle. Pyöritin maailmaa hänen ympärillään ja hoidin appenikin asioita. Minä olin siellä kuin vankilassa. Ei minkäänlaista yksityisyyttä. Ei kiitosta siitä kuinka paljon tein meidän eteen sillä aikaa, kun hän pelasi tietokoneellaan. Jos menin suihkuun, hän tuli perästä. Jos menin tupakalle, hän tuli perässä. Kuitenkaan hän ei puhunut, ei jutellut, ei kommunikoinut mitenkään kuin parilla pakollisella sanalla. Aina joku peli. Jos ei tietokone niin sudoku. Ei mielipiteitä. ”Ihan sama”, ”ihan okoo”, ”mmm”. ”Mitä?” oli joka ikiseen asiaan ensimmäinen asia, mitä kysyin tai yritin kommunikoida. Hän hallitsi tietokonettani. En tiennyt siitä mitään ja hän kertoi hoitavansa puhdistukset sun muut. Sähköpostinkin laittoi ja sanoi, ettei sitä saa sitten sulkea, koska siihen ei ole salasanoja. Ja minä uskoin. Kerran suuttui ”puhdistaessaan” tietokonettani, koska olin tehnyt itselleni Hotmail-sähköpostin. Tarvitsin sitä purkaakseni kaverilleni tilannettani ja tiesin, että puhelimeni tutkittaisiin ja sähköpostini olisi auki hänellekin ”putsatessaan” tuntikausia konettani. Jos ystäväni soitti, hän seurasi kuin hai laivaa kuullakseen puhelun. Kerran puhui omaa puheluaan ja yritin löytää hiljaisemman paikan. Siinä me pyörimme peräkanaa pitkin kämppää, kunnes jouduin ärähtämään, että painu nyt jonnekin muualle puhumaan puheluasi, kun en kuule mitään omastani. Hitto hemmetti vie!

Hän hallitsi rahallisesti, koska maksoin kaikesta puolet. Olin jatkuvasti velkaa. Hänellä kuitenkin kertyi tililleen rahaa ja minä olin aina velkaa vaikka palkoissa ei suuria eroja ollut. Kerran hän halusi ulkomaan reissulle ja sanoin, ettei minulla ole nyt varaa niin totesi, että hän tarjoaa matkan. Tilasi liput Helsinkiin  jonnekin matkatoimistoon ja minun piti ne hakea, koska hän ei autolla, johon firma maksoi bensat, halunnut keskustaan mennä. Ok, maksoihan hän matkat, joten lähdin töiden jälkeen lippuja hakemaan. Seutulipulla edestakaisin. Omasta kukkarosta. Kun palasin lippujen kanssa niin hän tyytyväisenä ilmoitti, että laittaa velkani matkasta mustaan kirjaansa. Olin tyrmistynyt. ”Sinähän halusit maksaa matkan, koska minulla ei ole siihen varaa nyt!” En  minä mitään lisävelkaa aikonut ottaa. Ensiksi meinasi pyyhkiä velan pois, mutta sinne se kuitenkin jäi, ilman kuitenkin seutulipun hintaa. Se muuten ärsyttää vielä yli kymmenen vuoden jälkeen jostain syystä ylipaljon.  Sitten aloin minäkin vihjata, että niitä hommia voidaan alkaa puolittamaan. Sillä ihanalla matkalla sain kantaa molempien rantakamppeet, vesipullot, kamerat, joita hänellä piti olla kolme. Sen aikainen videokamera ei ollut pienin. Sain laittaa aamupalat, hakea tarvikkeet omaan piikkiini, pyyhkiä tuhkaisen pöydän…. Siitä meni sitten hermot kunnolla, kun pyysin tyhjentämään tuhkakupin aamulla ennen kuin siihen kukkuraiseen tunkee mitään palavaa. Ei suostunut. Meni niin hermoytimeen, että huusin jo kiukusta. Ainut asia, mihin hänen piti nähdä vaivaa oli yksi vaivainen kädenliike.  Noh minä olin se, joka käyttäytyi huonosti. Sen reissun jälkeen aloin vakavammin miettiä, että miten hemmetissä tästä helkkarin palvelusväen roolista pääsisi hittoon.

Jäätävä pihiys. Omat jutut ei maksanut mitään, mutta jos olin millään lailla osallisena niin laskuri raksutti. Eräs juhannus olimme menossa maalle. Hän kiikutti kahdeksatta kaljalaatikkoa. Pyysin, että tuo tullessaan yhden omenasiiderilaatikon, en juonut olutta. Sieltä tuli lonkero-laatikko, persikka-siideriä yms. Kaikkea muuta paitsi omppua, mitä pyysin. Järkyttävä määrä juotavaa ja meitä oli vain kolme henkilöä. Menimme ruokakauppaan ja ostin itselleni omppusiideriä, ruokaa ja melonin. Halusin melonia jälkkäriksi grillattavien jälkeen. Tämä ihana mies katsoi hintaa. 6 euroa. Ei tule kauppoja ja hän laittoi melonin takaisin. Sitten minä kannoin perille päästyä hänen yhteensä kaksitoista laatikkoa juomia ja oman omppusiiderini, ruuat jne. Ja sitten aloin kantamaan vettä saunaan ja kokkailemaan.

Muuttaessani pois yritti vielä maksattaa kohtuu uudesta pyykkitornista puolet.  Katsoin häntä kuin hullua, että C`moon, meinaatko tosissas, että minä maksan siitä ilosta hänelle, että olen hänen pyykkejään ehtinyt tällä koneella pestä viitisen kertaa. Haistappa kuule pitkä…Ja poks, läimäytin lähtiessäni oven kiinni. En voi sille mitään, mutta aina kun pyryttää lunta yli äyräiden ja sähkön hinta nousee pilviin niin nousee sellainen vieno, pikkaisen pirullinen, mutta hyvä fiilis.. ja hymy.

Lauantai-aamu alkoi näissä mietteissä. Sitten sain sen pois. Veikkaan, että tämäkin elämäni jakso käy silloin tällöin piipahtamassa ajatuksissani. Nyt olen kuitenkin vähemmän katkera. Olin super väsynyt, kun pääsin tuolta pois. Ja se kiukku pyöri pitkään mukana. Ihan kuin olisin alustanut itseni uudelleen viime vuonna tämän väsymyshommelin kanssa. Jostain syystä käyn nyt monia asioita ties kuinka monennen kerran läpi, mutta nyt ikään kuin ulkopuolisena. Tarinoita, joita jollekin tapahtui. Jollekin, joka olin joskus minä.

Hitsit, että se ihastumisen fiilis oli mitä mainioin. Siis siinä bussissa ja vieläpä ilman kohdetta. Täytyypä alkaa harrastamaan tällaista lisää. Nyt alan miettimään seuraavaa projektia tai mahdollista visiittiä maaliosastolle. Tadaa.