Kerkesin kehumaan itseäni tyyneksi ja rauhalliseksi. Olenhan kehittynyt nyt vakaaksi ja kärsivälliseksi. Laitoin siis tavaroita kirpputorille myyntiin. Yhden vuorokauden nautin ajatuksesta, että wau, minulla ei ole mennyt hermot vielä kertaakaan. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Oikeastaan en menettänyt malttiani, mutta elämän ilo alkoi hiipumaan ja jäljelle jäi vain tyhjä katse loputtoman silmien pyörittelyn jälkeen. Muutaman tavaran myyntiin laiton seurauksena autoja hajosi kahden vuorokauden aikana kolme kappaletta. Peruutettuja varauksia kuutisen kappaletta. ”Anna osoite ja puhelinnumero! Haen välittömästi!”- viestejä tuli noin kaksikymmentä kappaletta klo 22-05 välillä. ”Jonosta viis, minä olen oikeutettu tähän tavaraan jonon ohi!” viitisentoista kappaletta. Keskustelun aloituksia oli jokunen ” Onko tämä vapaa?” Vastauksen jälkeen hiljaisuus. Kysyin piruuttani eräältä muutaman tunnin päästä, että miten tämä klo 8.00  avaamansa keskustelu oli tarkoitus päättää. Vastaukseksi sain hymiöillä kyllästetyn informaation, että on messuilla ja illalla mittailee kotona juttuja. Vai niin. Eli käytännössä se vapaus-utelu oli täysin turha, koska tuntien aikana voi tosiaan mennä jollekin muulle. Sanoisin, että puhdasta häirintää ja turhaa työllistämistä vastaamaan.

Sain kun sainkin tavarat myydyksi, mutta sitten alkoi toinen rumba. Asunnon esittely. Toistaiseksi ei ole ollut kuin kolme katsojaa, mutta olen valmis. Ei kiitos enää. Viimeinen oli perjantaina ja ahdistaa vieläkin. Koko ajan on sellainen kutina, että se nainen pomppaa jostain kulman takaa. Tunkeutuu asuntooni ja jää sinne. Äh. Puistattaa.

Asun siis asumisoikeusasunnossa. Tavallaan samakuin vuokra-asunto, mutta sisään maksetaan asumisoikeusmaksu. Irtisanomisaika on 3 kuukautta, jonka aikana on velvoitettu päästämään seuraavat asukasehdokkaat sisään katsomaan asuntoa. Se ei ole myyntitapahtuma vaan katsotaan fyysisesti paikat ja sopimukset tehdään kyseisen asunnon omistajafirman kanssa.

Tämä on kaksio, jossa vielä asun omien henkilökohtaisten tavaroitteni kanssa. Siis yksityinen koti. Se taitaa päästä unohtumaan joillakin pahasti. Ei tämä suuren suuri ole, joten tänne ei voi eksyä. Aikaa näyttöön mielestäni pitäisi mennä maksimissaan 15 minuuttia. Siinä ajassa näkee tilat vallan mainiosti. Varastokopin ja pyykkituvankin. Varataan molemmille sopiva hetki jouhevasti ja toteutetaan näyttö. Suht simppeliä eikö vain. No ei se ole. Ei minun maailmassani.

Nuorehko mies otti viestein yhteyttä. Kyseli milloin minulle sopisi tulla katsomaan. Kerroin, että tänään ja huomenna (ti ja ke) käy milloin vain kun sovitaan vain tarkemmin. Torstaina ja perjantaina vasta kahden jälkeen iltapäivällä. Ilmeisesti annoin liikaa informaatiota. Hän meni rikki, eikä vastannut enää mitään. Keskustelu jäi siis auki. Tunteja myöhemmin informoin, että ilmoittaa nyt ainakin parin tunnin varoitusajalla. Ei vastausta.

Tällaisiin jää jotenkin jumiin. Voinko mennä sinne tänne, jos minulla meneekin yli kaksi tuntia. Jäänkö kyttäämään. Voinko pommittaa heppua vastaamaan ja sopimaan tarkempaa aikaa. Minä en osaa olla tiukempi tai ajatella, että jos ei kuulu mitään niin mitäpä minä siitä stressaan. Jäin siis vain roikkumaan keskusteluun ja odottamaan jonkinlaista päätöstä. Seuraavana päivänä hemmo ilmoitti tulevansa parin tunnin päästä. Olipa hyvä, etten mennyt uimaan vaan jäin tähystämään. Itse näyttö meni sutjakkaasti. Mies katsoi asunnon ja muut tilat. Kysyi pari kysymystä ja poistui. Jatkoin elämää.

Seuraavana vuorossa oli opiskelijapariskunta. Sovitusta ajasta he myöhästyivät puoli tuntia. Kun tulivat niin tarkistivat asunnon joka kulman todella tarkkaan. Tuleeko hanoista vettä jne. Uusintakierros ja sitten alkoi kyselytunti. Ja kyllä, kesti tunnin, ennen kuin olivat valmiita. Nainen totesi useampaan otteeseen, kuinka kodikasta täällä on, eikä malttaisi lähteä pois. Kysymyksiä sateli. Riittääkö tila heille? Mihin muutat? Millainen asunto se on? Saako keittiön kaapit muutettua ennen tulevaa saneerausta? Jne. Jne. Ja uusintakierros katsellen ja vielä liuta kysymyksiä.

Suurimpaan määrään kysymyksistä pyysin ottamaan yhteyttä tähän firmaan, jos tietäisivät paremmin, koska minä vain näytän asunnon. Johonkin henkilökohtaisiin vastasin ympäripyöreästi. He eivät kuitenkaan tienneet koko systeemistä mitään, joten annoin muutaman vinkin asunnon etsintään. Vihdoin mies tajusi, että aikaa on kulunut todella paljon ja pyysi naistakin jo valmistautumaan lähtöön. Keskustelu käytiin englanniksi ja olin aika puhki käynnin jälkeen. Käytännössä tähän meni siis puolitoista tuntia myöstymisineen.

Seuraavaksi soitti arviolta ikäiseni nainen. Ilmoitti halukkuutensa tulla heti, koska asuu lähellä. Pyysin puoli tuntia aikaa. Olin vihdoin kyttäämisen lomassa saanut pyykit pestyä ja ne piti kerätä pois. Olin muutenkin heittäytynyt vapaalle perjantai-iltana, enkä välittänyt vaikka olin sotkenut kokkaillessa. Eipä muuta kuin pikavauhtia siivoamaan.

Nainen saapui vähän ennen sovittua, kun yritin livahtaa vielä vessaan.  Nainen katseli asunnon nopsaan keittiön ja olohuoneen osalta, mutta kiinnitti huomiota vain sisustukseen. Oletti koko ajan, että minä myyn tätä. Ei, vain näytän tilat. Oi kun sinulla on ihana se, tämä ja tuo ja paljon kasveja. Juu, kiitos. Ne lähtee kaikki mukanani kyllä. Näytin makuuhuoneen ja siihen hän totesi, että ai niin, kun tämä on kaksio. Tilaa siis on. Vihjasin, että kylppäri kannattaisi kurkata myös ja siellä on pieni sauna.  Ihan kuin olisi yhtäkkiä muistanut, että ai niin joo, pitääkin katsoa sekin.

Kun asunto oli nähty, tarjouduin näyttämään myös pyykkituvan ja kellarin. Siihen hän sanoi, ettei tarvitse, kun kävi aiemmin katsomassa toista samanlaista asuntoa. Odotin, että nainen alkaisi tekemään lähtöä, mutta hän asettuikin ruokapöydän tuolille istumaan. Huokaisi, että huhhuh ja alkoi riisumaan vaatekertojaan pois. Menin hämilleni. Meinaako se riisua kaiken vai mitä ihmettä tämä aikoo. Sitten hän alkoi höpöttämään parvekkeesta, ettei pidä siitä liikenteen takia. Ymmärsin täysin juu, en minäkään. Kertoi kuinka haluaa lukunurkkauksen, mutta minne tänne sellainen mahtuu, ei mihinkään ja levitteli samalla käsiään. Totesin, että tämä asunto tyhjenee, kun täältä muutan. Jos asunnon saa niin voi sisustaa nurkkauksen mihin haluaa. Istui siinä ja ihmetteli, että miten hän saisi omaan kotiinsa samanlaista viihtyisyyttä. Kohauttelin hartioita. Yhtäkkiä hän keksi, että hänen täytyy tunkea näköjään täyteen tavaraa niin kuin täällä vaikka nauttii siitä, ettei ole ahdasta. Valistin jälleen, että olen pakannut kuusi muuttolaatikkoa jo ja ne vievät hieman tilaa, kuten näkyy. Sitten hän arvosteli välittäjää/myyjää, joka oli näyttänyt tyhjää asuntoa. Kutsui tuttavallisesti tätä Tompaksi. Olin hieman hölmönä, että kenestä hän oikein mahtaa puhua. Tämä Tomppa nyt sattui olemaan hänen yhteyshenkilönsä. Minulla oli joku muu. Kuulemma liian tiukat aikataulut ja hänestä oli nyt ihanaa, kun sai tulla milloin itse halusi. Uteli, että miten pystyn maksamaan kolmen kuukauden päällekkäiset vuokrat, jos minulla on asunto tiedossa. Asunnosta oli hämmentynyt, että miten minulla sellainen ylipäätään edes on valmiina. Valistin, ettei kannata irtisanoa, ennen kuin on tiedossa minne muuttaa. Kerroin vaikkei olisi tarvinnut, että se kolme kuukautta koskee sitä tulevan asunnon nykyistä asukastakin. Näin tämä nyt vain menee.

Sitten nainen alkoi valittamaan vuokrien hinnoista ja siitä, että tarvitsee kolmannen työpaikan. Otan osaa vaikkei se mitenkään minulle kuulu. Sitten hän keksi, että olisiko valaistuksessa se taika. Hän on jo kymmenen vuotta käynyt katselemassa asuntoja ja ne ovat olleet kamalasti sisustettuja. Tämä on kyllä niin kaunis ja blaa blaa blaa. Yhtäkkiä nainen pomppasi ylös ja meni tutkimaan kasveja ja kyseli hoito-ohjeita. Mitä kasveja hänen kannattaisi kotiinsa hankkia? En tiedä. Netti on informaatiota pullollaan. Hän oli kuulemma menossa Madeiralle ja se kuuluu Portugaliin. Vai niin. Sitten ryntäili makuuhuoneeseen tutkimaan kasveja ja muita tavaroita. Siinä kohtaa ilmoitin, että en halua olla töykeä, mutta asunto on nyt varmaankin nähty ja minun pitäisi jatkaa omia hommiani. Nainen suutahti ja tuhahti vaatteensa kerätessään, että hyvä on, hän lähtee haisemasta. Totesi vielä lähtiessään, että sai hän ainakin sisustusideat napattua, jos ei asuntoa saanut. Joo,heippa!

Mitä ihmettä?! Visiittiin meni 40 minuuttia. Asunto oli katsottu jo viidessä minuutissa ja sitten hän jäi vain hengaamaan. Mietin koko ajan, että voinko minä pyytää tätä poistumaan, mutta se tekee minusta taas töykeän. Hänen huomio ei ollut asunnossa vaan sisustuksessa ja minun henkilökohtaisessa elämässä ja siinä, että terapioi itseään minulle asumisen kalleudesta. Pöydän ääressä taputteli pöytää aivan kuin odottaakseen tarjoilua. Mikä näitä vaivaa??? Miksi minä joudun tällaisiin tilanteisiin, mitkä poikkeavat normaalista käytöstavoista??? Ilmeisesti nainen edelleen luuli, että voisin jotenkin vaikuttaa hintoihin tai käydä kauppaa, kun koko ajan odotti jotain. Tai sitten vain odotti sitä palvelua ja mistä minä tiedän vaikka vain seuraa haki.

Tuli sellainen olo, että tämä on hänen harrastuksensa. Jos kymmenen vuotta on eri asunnoissa laukannut. Samanlaista asuntoa jo käynyt katsomassa. Hihkaisu, että ompa kiva käydä kyläilemässä toi kieltämättä erikoisen tunnelman siihen nähden, että hän heittäytyi tosiaan vapaalle varsinaisen katselmuksen jälkeen. Olisin voinut toki ohjata ulos jo aiemmin, mutta kun en halua olla töykeä. En jutellut innokkaasti höpöttäenkään, joten oletin taas, kun tyhmä olen, että aikuinen ihminen ymmärtää poistua itse säädyllisessä ajassa. Tämä oli kuitenkin hieno muistutus siitä, miksi haluan tältä alueelta pois. Tämän tyyppisiä on aivan liikaa. Ihan omat käsitykset toisen ihmisen ajan käyttämisestä. Kohtuullisuus tuskin lukee heidän sanakirjassaan.

Jos siis jollekin on tällainen asumisoikeus- asunnon kurkkaaminen epäselvää niin tässä pari vinkkiä.

-Sovi ajankohdasta selkeästi. Asukas voi ilmoittaa omat ajankohtansa, muttei tiedä sinun, joten keskustelu täytyy jotenkin päättää johonkin lopputulokseen. Mitä nopsempaan pääset asuntoa katsomaan, sen nopeammin voit päättää hyväksytkö asunnon ja saat sopimuksen tehtyä. Voi vaikuttaa vastikkeiden päällekkäisyyteen ja kustannuksiin.

-Saavu sovittuun aikaan.

-Ota alueesta itse selvää. Googlettamalla saa aika hyvin tietoa, jos alue ei ole muuten tuttu.

– Asukas ei voi kertoa sinun ja myyjän välisistä sopimuksista yhtään mitään. Hän on vain velvoitettu näyttämään asunto ennen, kuin sopimuksia kannattaa allekirjoittaa.

-Naapureista ja yleisestä viihtyvyydestä saa kysyä.

-Asunnon mahdollisista vioista voi kysyä.

– Älä viivy liian pitkään. Olet kuitenkin tuntemattomana toisen ihmisen kotona. 10-15 minuuttia. Suuremmissa asunnoissa varmaan jokunen minuutti päälle sallitaan.

-Ole kohtelias. Sisustus matkustaa asukkaan mukana. Se on yksityistä omaisuutta. Sitä ei pidä kommentoida hyvässä taikka pahassa. Jos kehuu niin jätetään se kertaan, muttei jäädä sillä hinnalla hengailemaan ja missään nimessä koskemaan ja tutkimaan tavaroita..

-Keskity olennaiseen. Katso tilat. Onko sinun tarpeisiin sopiva. Mahdolliset klommot kysy myyvältä firmalta, että ovatko korjaamassa. Jos maalatut seinät, kysy sieltä sekin. Maalaukset ja remontit vaikuttaa kuitenkin asunnon vapautumispäivään. Asukas, joka näyttää asunnon, ei tiedä näitä aikatauluja. Yleensä asunto tarkastetaan kahdesti irtisanomisen ja muuton yhteydessä. Ensimmäisen näytön aikana ei tarkastusta ole välttämättä keretty tekemään.

-Näytöistä ei saa minkäänlaista palkkiota vaan on sopimukseen kirjoitettu velvoite. Joten ethän tosiaan kuluta asukkaan aikaa kuin hetken. Häntä ei välttämättä kiinnosta sinun henkilökohtainen elämäsi lainkaan, mutta hänellä on omansa. Painotan, että tämä ei ole palveluammatti, eikä velvollisuutta tarjoiluun. Joku voi oikeasti ahdistua henkilökohtaisista kysymyksistä ja ne eivät kuulu sinulle. Myös liian pitkä oleskelu voi olla ahdistavaa. Kohtuullisuus kaikessa.

Olen ollut tästä tosiaan ahdistunut vieläkin. Monen päivän jälkeen. Jos joku vielä on tulossa niin ilmoitan heti aikaa varatessa, että maksimissaan vartti tähän käytetään. Jos ei siinä ajassa näe muuta kuin huonekalut, en voi asialle mitään.

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi höpötellyt yhtään mitään. Juu kyllä olen arvioinut tälläkin ajalla itseäni, että mitäs väärää sitä aina tekee, jos nurkan takaa hyökkää joku kimppuuni ja miten voi tällaisenkin asian kääntää, että se on ihan ok, koska olen itse tällainen. Kaikkeen ei voi vain kerta kaikkiaan vaikuttaa, olipa sitten kiltti tai ei.  Erikoista on kuitenkin se, että hassuja sattumia on tapahtunut niin, että se on vaikuttanut taas johonkin muuhun ja nyt näyttää suunta hyvältä. Toiveikkaalta.

Kiire. Viimeisen pari kuukautta on ollut kiire opintojen suhteen. Kiire yltyi viimeiselle kahdelle viikolle ja olen aikas tyytyväinen siihen, että tietynlasta stressiä on alkanut sietämään. Ja vieläpä palautuu viikonloppuisin. Jos stressitekijä on minuun kohdistuva tarpeeton arvostelu niin silloin meinaa mennä virrat. Ja jos samassa tilassa on ylivilkasta sekoilu kohkaamista niin se kyllä väsyttää. Mutta silloin kun tulee hyvä pikku paine omaa  tekemiseen ja tässä kohtaa näyttöjen tekemiseen niin jollain hassulla tavalla taas nautin siitä. Jotenkin vain pystyi jopa keskittymään paremmin omaan tekemiseensä.

Opiskeluissa pääsimme toteuttamaan taitojamme asiakkaalle. Menimme sinne ryhmänä ja olimme fyysisesti eri osoitteessa, kuin normaalisti. Eräs aamu tapasin juna-asemalla sattumalta vanhan tutun. Hän oli joskus vuosia sitten houkutellut hakemaan heiltä työpaikkaa. Tässä kohtaa työnhaku oli ollut vasta miettimisasteella, mutta tutun nähdessäni kysäisin, että ei heillä olisi ollut sattumalta nyt paikkoja haettavana. Kyllä on ja lähettää yhteystiedot. Erikoinen sattuma, koska emme ole törmänneet pariin vuoteen ja ei törmätty sen jälkeen enää, kuin vasta torstaina, kun kiittelin mahdollisuuden tarjoamisesta.

Haulla olikin kiire. Samana päivänä pitäisi laittaa hakemus ja näin tein. Hyppäsin siis hieman sivusta kelkkaan mukaan ja kuinka ollakaan, pääsin haastatteluun. Haastattelu meni muuten leppoisasti, mutta mokasin kuitenkin. En osannut piilottaa edellisen työpaikan huonoutta ja sitä pidettiin negatiivisena.  Ymmärrän täysin. Jälkikäteen mietinkin, että samantyyppistä työtä, kuin aiemmin, ei minun kannata hakea. Ammatillinen kokemukseni olisi ollut valtava tähän työhön, mutta kun jäin täysin yksin ja jouduin kaiken kiireessä oppimaan niin takeltelin sillä kokemuksella vastaukset. Menin välillä lukkoonkin, että apua, miten minä tähänkin vastaan, ettei kuulosta niin oudolta. Esimerkkinä nyt vaikka stressin sietokyky ja uuden oppiminen. Juu opin kyllä kummallisen hyvin vaikka aikaa on välillä ollut vartti n. viidenkymmenen säätöruuvin kanssa etsiä hyvä lopputulos. Sitkeydellä, mutta nykyään toivoisin oppimisaikaa ja mahdollisuutta keskittyä siihen uuden oppimiseen. Tröööt! Väärä vastaus. Rehellinen kyllä, mutta rivien välistä saivat hieman negatiivisen asenteen edellistä meininkiä kohtaan. Voi rähmä.

En saanut paikkaa, mutta sain todella hyvää palautetta ja kokemuksen haastattelusta. Enhän ole sellaisessa käynyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olenkin pohtinut, että ns. Tutusta ja turvallisesta on parempi heittäytyä seikkailemaan tuntemattomaan, jossa voin sivuuttaa hieman paremmin nyt ne kauhukokemukset ja keskittyä olennaiseen.

En jäänyt harmittelemaan sen enempää vaan ajattelin, että tässäkin asiassa täytyy nyt kehittyä. Kokemus kuitenkin avasi aivan uudenlaisen vireen. Koska minut tavallaan repäistiin omasta kuplasta yhtäkkiä työnhaun pyörteisiin, mitä olen kyllä miettinyt, mutta hieman arkaillut niin nyt uskallan ja tahtotilakin on aivan toisenlainen. Nyt vedän pääsiäisen hieman happea, mutta ensi viikolla alan tykittämään hakemuksia.

Haastattelu poiki myös jotain muutakin ja hieman yllättävääkin. Olen etsinyt asuntoa. Vaikkakin pidän nykyisen sisustasta niin haluan muualle. Pois tältä alueelta ja rauhallisemmalla parvekkeella, missä voin nauttia vaikka tomaattien kypsymistä seuraillen. Nykyinen parveke on sellainen tuulitunneli ja katupölyn mekka, ettei moinen harmonia sovi mitenkään päin. Taloon on tulossa myös saneeraus, joten pois tästä joka tapauksessa täytyy päästä. Haave on ollut tietyltä alueelta ja laajensin haaveilua junaradan pituudelle melko pitkälle Vantaalle asti. Rupesin kuitenkin silmäilemään muitakin alueita sillä ajatuksella, että, jos saan työpaikan, että olisi helppo kulkea.

Eräs asunto aivan väärästä suunnasta kiinnitti huomioni. Talo olisi saneerattu, eikä remontteja tulisi ihan heti. Päätin kokeilla hakea, jos katsomaan edes pääsisi. Sitten yhdelle viikolle osuikin melkoinen hulabaloo. Työpaikasta tuli ilmoitus, etten tullut valituksi. Koulun työskentelypaikassa meni vedet poikki ja sahasin eri kulkuvälineillä koululle toteamaan, että sielläkin on vedet poikki. Seuraavana päivänä juoksin työmaan avaimien perässä. Olin ns. avainvastaava, mutta  vesihässäkän takia avaimet olivatkin toisella henkilöllä, joka sairastui. Kiire näyttöjen tekemiseen kasvoi ja samaan aikaan sain ilmoituksen asunnosta, että olisin jonossa ensimmäinen . Kotona ensitöikseni tekemään varaus, jotta pääsisin katsomaan. Lisää hulabaloota viikolla, mukaan lukien eväiden unohduksia. Asunto näyttö osui päivälle, jolloin olin syönyt huonosti, valtava kiire härdelli takana ja mietin verensokerivajeessa, että tämä olisi kaikista huonoin päivä kävellä ventovieraan kotiin tuijottamaan seiniä. Olin aiemmin käynyt vakoilemassa taloa ja ollut tunnelmassa njääh… ehkä ei, mutta kurkkaan kuitenkin. Nyt menin sillä samalla asenteella, että njääh katsomaan sisätilat.

Ovi aukesi rappukäytävään ja bum! Samalla sekunnilla tulvahti lämpö sieluuni. Astuin sisään ja taisin ihan ääneen hokea, että tämähän on kiva, ei vitsit, tämähän on minun koti. Oih ja voih ja ihailun huokauksia. Asukas, nuorehko mieshenkilö koitti olla kohtelias, mutta huomasin mikroilmeessä pientä silmien muljautusta, että mee jo pois hekumoimasta siitä, nainen. Ymmärsin sentään lähteä vaikka olisin niin hirmuisesti halunnut jäädä vielä sisustelemaan.

Kotona zekkasin vielä kulkuyhteydet kertaalleen ja tajusin, että kyllä sieltä joka paikkaan pääsee näppärästi. Hyväksyin tarjouksen. Reilu viikko paperihässäkkää kaiken sen muun hulabaloon kera ja nyt virallinen sopimus on tehty ja heinäkuussa pääsen muuttamaan.

Torstaina koulu loppui ja nyt vihdoin iski tajuntaani, että tämä välivaihe väliaikaisesti tässä asuessa on tosiaankin päättymässä. Olen toipunut hyvin ja nyt alkaa olla sellainen olotila, että kaikki alkaa olla tasapainossa. Muuttorumba tietty tulee, mutta jollain perverssillä tavalla pidän muuttorääkistä. Se on aina uuden alku. Toipumiseen tarvitsin omaa tilaa ja virtasyöppöjen poiston. Kävi mielessä sekin, että päätös muuttaa kokonaan muualle toi toisenlaista energiaa muutenkin. Pieniä hyviä juttuja on tapahtunut ja ne ovat tuoneet positiivista uskoa, että jokohan tässä oikeasti alkaa maailma normalisoitumaan järjelliselle tasolle.

Niitä pieniä hyviä juttuja:

Taisteluparini koulusta, ADHD-kaveri, jolle olen ollut välillä pahastikin allerginen. Hänen kanssaan löydettiin lopulta ihan hyvä tiimi. Vaikka otimme yhteen lukuisia kertoja, kun hän syytteli minua omista sekoiluistaan niin jossain vaiheessa saatiin sellainen ymmärrys itse tekemisestä, että vietiin hienosti maaliin saakka. Vielä viimeisenä päivänä työmaalla olisi kärpänen katossa pyörtynyt meidän keskustelusta ja siitä, että kaiken sen sekoilun jälkeen lähdimme työt tehtynä tyytyväisin mielin pois. Ehkäpä kärsivällisyyteni karvan verran kasvoi. Ihan hitusen vaikka kehitettävää on vielä rutkasti hillitä itseään keskustelussa, missä kaveri taikoo rakennukseen ylimääräisiä rappusia paikkaan, missä niitä ei edes ole. Hmm.. Mitenkähän se Jeesuksen ihmeteko muuten oikeasti meni? Veden muuttaminen viiniksi? Olikohan hänelläkin samanlainen tapa vain inttää jotain todeksi, mitä ei ollut olemassa. Mene ja tiedä. Tulipahan vain yhtäkkiä mieleen.

Eräs päivä kiroilin melkein- siskolleni, että hitsi vie, kun ei ole yhtäkään kaveria/tuttua, jolla olisi auto ja kykyä kantaa mitään. Helpottaisi kummasti muuttamisessa. Useampia olen itse autellut, mutta kun se ei vain kerta kaikkiaan kulje, kuin yhteen suuntaan. Noh, tapasin sen saman naisen uudelleen, jonka kautta pääsin työhaastatteluun. Kiittelin kokemuksesta ja kerroin löytämästäni asunnosta. Poks! Tarvitsetko muuttolaatikoita. Olisi 12 kappaletta lainata. Tuo ne maanantaina niin pääsen pakkaamisessa alkuun. Uskomatonta! Pähkäilin, miten voisin korvata avun rahapulassa. No, kahvipaketti saa nyt riittää ja auttelen sitten, kun apua tarvitsee.

Olen usein ihmetellyt, että elänkö jollain vieraalla planeetalla. Iso osa ihmisistä ovat niitä iilimatoja, että kerran tutustuessaan ja päästäessä omaan maailmaan alkavat kuppaamaan kaiken. Kun taas koettaa keskustella jostain jonkun kanssa, ne jutut ovat aina jotenkin niin kaukana ääripäässä omasta maailmasta, ettei sellaista järkevää turinaa välttämättä löydy mistään. Itselle sopivana pidän siis sellaista keskustelua, mikä ei liittyisi joka ikinen kerta vaikkapa huumeisiin, alkoholiongelmiin tai väkivaltaan. Tai löytyisi vaikkapa edes yksi yhteinen mielipide. Vaikkapa pystyisi juttelemaan telkkariohjelmasta, jos ei muusta. Joskus kun olen lähtenyt tälle tielle, on saattanut olla tuskien taival löytää edes yhteinen ohjelma. Kun kehuin jotain näyttelijää niin aina se kehuttu oli jollain tapaa täys p… tämän toisen mielestä. Kyllä se tyrehdyttää aika nopeasti halut höpöttää yhtään mistään, kun kaikkeen tulee vastustusta. ”Hyvää huomenta!” ”Mitä hyvää tässä muka on?” Melkein -siskoa lukuun ottamatta juttukaverit kutistuivat naapurin pappaan. Koululla toki oli joitakin hyviä turinoita, mutta melko suppeilla aiheilla. Naapurin pappa on jotenkin liikkis, ja hieman koominenkin. Hän on tieteilijä. Mistä tahansa olemme lähteneet jutuissa liikkeelle niin olen päätynyt latinan kielisen sanaston pyörremyrskyyn. Saanut fysiikan luentoja jne. Kaikesta huolimatta aika kaukana tämäkin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Naapurirapussa asuu pariskunta ja aina olemme tervehtineet. Miehen olen nähnyt useammin, mutten ole kertaakaan kahteen vuoteen tässä asuessani jutellut kummankaan kanssa. Oli vaalipäivä ja satuin tupruttelemaan keuhkojani kappaleiksi, kun tämä mies käveli moikaten ohi. Hän oli melkein ovella, kun kääntyikin ja käveli juttelemaan vaaleista ja äänestämisestä. Saimme aikaiseksi mielettömän virkistävän keskustelun rönsyillen moneen muuhunkin aiheeseen. Samantyyppisellä huumorintajulla varusteltuna se hetki oli niin hersyvä ja antoisa, että virkistyin. Naapurit lähtivät sitten reissuun. toivotin hyvää matkaa ja nyt en olekaan vähään aikaan nähnyt.

Jotakin kummaa on tapahtunut kärsivällisyydelle. Uhmasin luontoa ja nakkailin myytäviä tavaroita nettikirppikselle. Olen 15 euron ja yhden ilmaisen tuotteen eteen tehnyt töitä monen monta tuntia vastaillen miljoonaan viestiin. Totta kai peruutuksia tuli ja nyt se rumba alkoi uudelleen. Enkä ole menettänyt elämäniloani vielä kertaakaan. Pikkuhiljaa nuo tavarat tuosta lähtee. Jopa ne kalliimmatkin. Vaikuttaa lupaavalta.