Sain kahdeksi kuukaudeksi hetken hengähdystaukoa. Jihuu! Hommat alkavat huomenna ja rutiineja rakastavana odotan innolla. Samalla saan tungettua jalkani oven väliin. Mietin, että valitsisiko vasemman jalan, koska se on saanut muutenkin kolhuja niin siihen samaan sumaan se menee.
Olen aiemminkin ollut kyseisessä paikassa hommissa. Eka kerralla totesin, että olipa kummallinen meininki. En varmasti tule toista kertaa. Kuitenkin piipahdin muutaman kerran uudelleen ja fiilis muuttui. Sitten sain kuukauden pätkän ja lopulta kysyivät kesätöihin.
Odotellessa kävin eräässä toisessa paikassa hommailemassa. Olin pitänyt siitä paikasta tosi paljon. Nyt kaikki oli muuttunut. Tarvitsin ohjeistusta uudessa asiassa, mitä en saanut mitenkään päin. Eräs työntekijä tuntui tekevän lisähommia tahalleen. Olin sen jo aiemmin huomannut. Toinen työntekijä on puolestaan melkoinen rasisti. Ehkäpä myös tyypillinen elämäänsä pettynyt nainen, jonka päivä rakentuu paremmaksi pilkkaamalla muita. Ne loput olivat niin pahalla tuulella, että päätin etten enää tuonne mene. Ei se ole sen arvoista.

Päätin sitten pitää pienen loman. Kaivelin säästöistä sen verran, että hyppäsin lentokoneeseen ja matkustin Riikaan. Pari yötä ja nautin joka hetkestä. Toki aloin arvuuttelemaan, että onkohan minullakin jonkin asteinen ADHD. Kävelin kolme päivää melkein tauotta aamusta iltaan nähdäkseni mahdollisimman paljon. Vaiko sittenkin jokin autismi koska uppoudun niin täysillä johonkin toimintaan tai ehkä jopa molempia.
Pärjään kuitenkin.
Riikan puistoalueet ovat aivan ihanat ja jossain vaiheessa tarvottuani pakotin itseni istumaan hetkeksi nauttimaan maisemista. Myös markkinat ovat kivat. Vanha kaupunki meni siinä missä muutkin. Istahdin pikkupaattiin kanaaliajelulle ja jatkoin kävelyä.
Aluksi en ajatellut shoppailla kuin ihan vain perus tuliaiset itselleni. Viiniä ja tupakkaa. Törmäsin kuitenkin ihanaan pitsiseen ”rantamekkoon” ja mukaan se lähti. Mekosta on tullut lempivaate. Se on niin suurireikäistä pitsiä, etten kehtaa sitä pelkästään alusvaatteiden tai uikkareiden kanssa pitää. Jostain alelaarista löysin kuitenkin parilla eurolla samaa mallia olevan tunikan alle ja voila. Asu on siinä. Leggareiden kanssa tai ilman.

Reissu piristi valtavasti. Sain uudenlaista energiaa laittaa kotia ja ulkoilla. Törsäsin vielä hieman ja ostin pari ihonhoitotuotetta ja aloin taas pitämään parempaa huolta itsestäni. Kimmokkeen sain lentokentällä, missä jäin jumiin tuote-esittelijän hampaisiin. Kuullessani tuotteen hinnan.. yli 120 euroa, olin pyörtyä. Tein omat tutkimukseni ja ostin reippaasti halvemmalla vastaavia tuotteita.

Väliin pari työkeikkaa ja nyt sain jopa viikonlopulle ja juhannusaatoksi. Yksi lauantai tuli seistyä pikkuruisella festareilla kaatosateessa. Ja sen jälkeisessä huppelissa paikallisessa baarissa. En siis ole rötjännytkään hirmuisesti. Tai ainakaan usein.

Säästöt tosin ovat palaneet. Reissun jälkeen poksahti telkkari rikki. Noh hetken vielä kestän, kunhan muut laitteet eivät mene rikki niin pärjäilen.

Reissun jälkeen palasin ”normi”-arkeen. Herään siis työkamppeet pakattuna aamulla puoli kuusi tai viimeistään varttia vaille. Juon rauhassa aamukahvit ja olen valmiina äkkilähtöihin. Töitä kuitenkaan ei taas ole ollut, joten kymmeneen asti olen päivystänyt ja sitten ulos. Välillä taiteita katselemaan ja välillä vain lenkille. Kerran pulahdin jopa uimaan, kun löysin helpon bussimatkan päästä uimapaikan.

Ulkoilu ja hyvä mieli on alkanut ilmeisesti näkymään. Nyt edellisenä lauantaina päätin ajaa reilumman lenkin tutustuen samalla Vantaan keskuspuiston maisemiin. Tein eväät mukaan ja nautiskelin hissukseen reitistä minne täytyy mennä toistekin. Reitin pituudeksi tuli lopulta 24 km ja lämmön kanssa alkoi viimeiset metrit olemaan peffalle tuskallisia. Kun palasin kotiin niin istahdin hetkeksi miettimään. Olisin seuraavat kaksi kuukautta motissa työn kanssa ja vapaat ovat milloin sattuvat. Olisiko siis nyt hyvä käydä vähän tuulettumassa. Hyppäsin suihkuun, meikkasin kerankin huolella, pukeuduin hyvän olon tunteeseen ja uuteen pitsimekkooni ja päätin lähteä kauemmaksi.

Vaikka tunsin oloni nätiksi niin täytyy myöntää, että bussikuskin huoahdus nosti fiilistä korkeammalle. Jostain syystä jopa ohi ajavien autojen kuskienkin päät kääntyivät kävellessäni bussilta perille. Juu ei, en ollut pakannut hameenhelmaa alushousuihin. Halusin laulaa, joten suunnistin paikkaan, missä en ollut aiemmin käynyt. Karaoke oli kuitenkin pettymys. Äänen laatu sen verran heikko, joten matkustin takaisin kotikulmille.

Pieni piipahdus ajassa taakse päin. Joskus kuukausia sitten, voi olla, että jopa viime vuoden puolella olin kyseisessä kuppilassa hoilaamassa. Kiinnitin huomion erääseen mieheen, joka reuhkasi menemään tanssilattialla. Hänessä on jotain koomista. Pullonpohjalasit, tukka hieman tinttimäinen ja olemus kuin pikkupojalla. Kuitenkin sellaisella särmikkäällä tavalla ”aikuinen”. Kysyttäessä minua muutaman vuoden vanhempi. Hän käyttäytyi hieman teatraalisesti ja ehkä jopa naisten naurattajamaisesti, mutta hillitsi sitten kuitenkin itsensä niin, ettei mennyt mitenkään yli. Kiinnitti minuun myös huomiota ja vaihdoimme jossain vaiheessa muutaman sanan ja jopa puhelinnumerot. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään silloin mihinkään suuntaan ja sen koommin vaikka olen hänet nähnyt, emme ole ottaneet mitään kontaktia toisiimme. Ollaan tavallaan paikallisbaarin eri osastoakin. Minä karaoke- ja hän biljardi-siivessä.
Pyöräillessä pitkin Vantaan metsiköitä jouduin turvautumaan karttaan silloin tällöin ja silmiin osui joku Golf -paikka. Jostain syystä verkkokalvoille tuli yhtäkkiä kuva tästä hemmosta avaamassa ovea yhtä rehvakkaan oloisena jollekin. Ihmettelin tyypin tupsahdusta mieleeni ja jatkoin matkaa.
Nyt astuessani sisään rekisteröin hänet oitis. Hän tuijotti suu auki. Kun menin pakostakin hänen ohi niin hän alkoi vuolaasti kehua kuinka kaunis olen. Paikan kaunein. Totesin siihen, että kaikki naiset ovat kauniita. Ei ole! Väitti herra. Samaan hengen vetoon alkoi teatraalisesti voivotella, kuinka humalassa olin kerran ollut. Juu niin olin. Festarihumussa juu. Kiitin ”kohteliaisuuksista”, mutta olin kyllä hämmentynyt. Kainalossa meinaan samaan aikaan roikkui nainen, joka myös hämmentyi kommenteista. Kyseessä oli ilmeisesti vanha tuttavuus, jota kiusoitteli, mutta nainen selkeästi oli innoissaan. Menin omalle osastolleni ja istuin mihin mahduin. Vieressäni istui nuorempi nainen ja toisella puolella kolmen hengen miesseurue. Naisen kanssa aloimme juttelemaan ja yhtäkkiä nainen pompahti miesten kanssa istumaan. Seurue ei puhunut suomea ja pyysivät tulkkaamaan. Istuin heidän seurassaan ja jouduin rauhoittelemaan liiankin villiksi heittäytynyttä naista.
Tämä verkkokalvojeni herra meni jotenkin sekaisin. Kävi zekkaamassa tilannetta varmaan viidesti. En edes muista mistä puhui, mutta selkeästi häiriintyi, kun pöydässä oli muita. Hän ei kuitenkaan pyytänyt juttelemaan mihinkään vaan kävi kiinnittämässä huomion säännöllisesti itseensä. Viimeisellä kerralla hän kävi ilmoittamassa poistuvansa paikalta, johon hämilläni vastasin ”Hei hei!” Ole kiltisti, sinut minä haluan!…ÖÖÖ ok kiitos hei hei!
Myöhemmin lähdin itsekkin ja seurueen nuori mies lähti seuraamaan. Se oli hieman pelottavaa ja kysyin, miksi seuraat. Hän oli kyllä osoittanut jo ihan fiksun miehen merkkejä ja säikähti itse minun kysymyksestä. ”Ei kun hän ajatteli katsoa, että pääset kotiin. Missä asut.” Heilautin kättäni epämääräisesti: Tuolla, mene kotiisi. Pärjään kyllä. Poikaa nauratti ja lähti kiltisti toiseen suuntaan. Ehkä hän halusi olla vanhalle naikkoselle kohtelias.
Nyt tuo vilpertti on pyörinyt mielessä. Vähän niin kuin universumin metkutkin. Kirosin universumit ja kummakohtalot ja vaadin edellisen pettymyksen jälkeen merkiksi seteliä, jos ei kerran mitään kivaa ihmistä ikinä eteeni tule. Seuraavana aamuna löysin 20 senttiä. Mutisin, että olishan se edes joskus kiva, jos törmäisi johonkin, joka olisi oikeasti kiinnostunut. Sitten lakkasin mutisemasta. Matkailin ja olen keskittynyt itseeni. Ja kaboom. Sieltä se kiinnostus sitten tuli.
Vähän kyllä hirvittää, että olenko sekaantumassa taas johonkin, mikä tuhoaa jonkin osan. Toisaalta työperiodin aloitus rauhoittaa ja estää sekaantumasta hetkeen yhtään mihinkään.

Ellen Telluksen Wikipedian tai ainakin ymmärryksen mukaan sopimus on yleensä tapaus X ja Y: n välinen diili. Pitäisi sisältää molemmin puolin sovittuja asioita. Voi toki koskea useampiakin osapuolia, mutta tälleen yksinäisenä naikkosena on innosta soikeana, että ylipäätään on ollut mahdollisuus jopa kahteenkin sovittavaan asiaan. Tuliko niistä mitään? No avataampas mysteeriboxia hieman

SOPIMUS NRO 1: TYÖPAIKKA

Olen tunnollisesti hakenut työpaikkoja. Toki kiroillen, ettei edes keikkahommaa ole meinannut saada.
Vihdoin tärppäsi niin, että samana päivänä sovin ensin 12 kpl keikkavuoroja kolmelle viikolle ja heti sen puhelun jälkeen soitti eräs työnantaja edellispäivän hakemustani koskien.
Kokemusta minulla alalta on, mutten ollut kassaa käyttänyt 25 vuoteen. Työnä olisi kuitenkin hoitaa niin kassaa, kuin lounas-ja pöytiintarjoilua tiskeineen. Hommasta pitäisi suoriutua yksin.
Haastattelu tehtiin puhelimessa ja haastattelija oli palkkaamassa minut samantien. Jouduin stoppaamaan. Mitä, jos tulisin katsomaan ensiksi? Palkasta ei mainintaa, etikä työajoistakaan. Sovimme eräälle perjantaille tapaamisen niin, että seuraisin lounas-ajan kiireisimmän ajan ja mietin sitten, että pärjäänkö siellä. Itse mietin enemmän synkkaako porukan kanssa.
Noh menin intoa täynnä paikalle ja visiittini olikin neljän tunnin koevuoro. Työtodistuksia ei halunnutkaan katsoa. Palkkiosta ei edelleenkään muuta puhetta, kuin, että pyydettiin lähettämään palkkatoive.
Siispä suoraan kassalle opettelemaan se ja kiireen keskellä ihmettelemään miljoonaa tuoteartikkelia. Muut hommat olivat muualta tuttuja, mutta sain etsiä kaikkea tarvittavaa koko ajan.
Paikan omistajalla oli kummallinen tapa huomautella jatkuvasti jotenkin ikävään sävyyn. Ensimmäisen tunnin sisään sain kolmesti kuulla, ettei hän tässä aina työvuoroinani voi seistä vieressä vahtimassa. (No älä seiso, ajattelin, mutten sanonut mitään). Sisäistin kassan nopeasti, mitä itsekin ihmettelin.
Kun olin kassalla, huomautettiin, että pitäisi olla buffettia katsomassa. Kun käväisin tekemässä sen, niin olinkin väärässä paikassa. Kun vein astioita tiskiin niin olisi pitänytkin olla jossain muualla. Ja paikan päälle hokemaa, että täällä pitää olla monessa paikassa yhtä aikaa.
Totesin jossain vaiheessa, että fyysisesti kolmessa paikassa yhtä aikaa oleminen on mahdotonta, mutta kun homma rutinoituu niin silloin varmastikin hommat hoituisivat omalla painollaan. Vastasi minulle, että kyllä hän ainakin pystyy olemaan. Vai niin.

Koko hommaa säesti täysi kaaos. Paikka oli juuri avattu ja ylimääräisiä henkilöitä hääräsi tukkimassa pahvilaatikoillaan kulkuväylät. Paikan vakituinen työntekijä sähelsi menemään ja sain itse niistä sähläyksistä huomautuksia.
Kun aika oli vihdoinkin ohi niin keskustelimme hetken.
Tarjottiin mahdollisuutta hypätä heti 10-12 tunnin vuoroihin ilman tämän kummempaa perehdytystä. Palkasta ei edes kysyttäessä mitään mainintaa. Kysyin ruokailumahdollisuudesta pitkässä vuorossa, että miten on yleensä toimittu niin tämä bossi vastasi, ettei hän syö 10 tunnin vuoroissa mitään. Selvä pyy.
Hän halusi minun aloittavan kuitenkin heti. Sanoin sen olevan mahdotonta, koska ainakin kolme sovittua vuoroa täytyy tehdä kuitenkin. kävisikö heti niiden vuorojen jälkeen. Ei vastausta.
Totesin, että tarvitsen informaatiota piakkoin ja lupasi vielä saman päivän aikana ottaa yhteyttä. Eipä kuulunut mitään.
Seuraavana aamuna heräsin aikasin ja pistin sähköpostia. Kieltäydyin kohteliaasti urasta heidän paikassaa.
En voi ottaa sitä riskiä, että olisin töissä pitkiä päiviä vain kuullakseni, etten tee mitään oikein ja saako edes palkkaakaan.
Sopimus kariutui sisällön puutteen takia.
.

SOPIMUS 2. LAASTARIKSI?

Tämmöiselle ja juurikin nimenomaan tämmöiselle, tuntuu osuvan kohdalle aina näitä juuri eronneita. Joskus riesana olivat ilkeät mummot. Nyt eilen eronneet miehet tuntuvat kopsahtelevan nenän eteen aina vain tiiviimpään tahtiin.
Tämä tapaus on toisaalta ihan hauska ainakin tähän asti.
Olen ollut ”suolamiehestä” melkoisen karrella reilun kuukauden. Olen kiukutellut syyttömille ja kokenut luonnottoman pahaa oloa. Keksin onneksi vihdoin, että mistä se johtui. Kun ”suolamies” siis se kipsikätisen apuri heittäytyi jääkalikaksi puskan takaa ja tiuskaisi jo sovitun asian toteutuksesta lauseen ”katotaan sitten jossain vaiheessa.”
Tajusin, että tuo lause vei aikoinaan minulta mahdollisuuteen saada lapsi. Mahdollisuus äitiyteen ja vanhemmuuteen.

Aikoinaan ex- kumppanin kanssa totesimme, että jos lapsi on tullakseen niin antaa tulla. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Otin useasti asian puheeksi esittäen toiveen, että mentäisiin hakemaan apuja ja tutkittavaksi. Onko ylipäätään mahdollisuutta perheeseen. ”Katotaan jossain vaiheessa” oli vakio vastaus monta vuotta, kunnes en enää asiasta kysellyt ja lähdin pois. Aika alkoi mennä ohi ja yritykset löytää uusi isä- ehdokas kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Oli aika voimakas kokemus tajuta tämä. toisaalta myös hyvä oppia huomaamaan, kuinka paljon syvälle piilotetut traumat voivat vielä viidentoista vuoden jälkeen vaikuttaa omaan reagointiin.
Nyt tiedän senkin, että, jos johonkin asiaan tulevaisuudessa reagoin noin voimakkaasti niin älyää alkaa kaivamaan sisustustaan syvemmältä.

Noh..Ärripurri ja levottomuus/ahdistusvaiheessa olen törpötellyt enemmän. Lähes joka viikonloppu. Erään kerran juttelin kahden kaveruksen kanssa ja toisessa oli jotain hurjan kiinnostavaa. Hän kuitenkin alkoi naittaa minua kaverillee. Itse kuulemma varattu. Aikani juttelin heidän kanssaan kunnes ärähdin jostain ja lähdin pois. Ehkä minua ärsytti jonkun sellaisen tyrkyttäminen, joka ei kiinnosta. Tai simppelisti se, että tämä heppu, jossa on oikeasti jotain on varattu.

Nyt vappu-aattona olin toisenlaisella mielellä. Olin päässyt tekemään töitä. Olin käsitellyt lapsiasiaa ja jopa miljoonaan vuoteen saanut itkettyäkin surua ulos. Olo oli työviikosta raukea. Suunnitelmana oli vain piipahtaa ja mennä seuraavana päivänä seikkailemaan hieman kotikulmia kauemmaksi. Oli kuitenkin hauskaa ja eräs seurue otti minut mukaan juttuihinsa.
Olimme vaihtamassa paikkaa ja tutun oloinen kaveri moikkasi. ”Me ollaan muuten juteltu.” – Juu ollaan ja suutuin teille ja olen varmaan vieläkin vihainen vaikken yhtään muista, että mistä mä niin hirmuisesti suutuin. Hän pyysi kuitenkin anteeksi, mikä oli tosi reilua asiasta, mitä kukaan ei muista.
Seurueen kanssa vaihdoimme paikkaa ja hetken päästä tämä samainen kaveri ilmestyi sinne. Höpistiin niitä näitä. Silmämunani tosin meinasi tipahtaa, kun kaveri sanoi olevansa juuri eronnut. No siitä ei voi kauhean kauaa olla. Halusi vaihtaa numerot, jos kaverina haluaisin olla. Mitään suhteita hän ei ymmärrettävästi nyt pystyisi, mutta kaveruutta mahdollisuudella nukkua vieressä joskus.

Ja maa tärisi. Enkelikuorot lauloivat. Mitäpä sitä voisi tällainen 52 vuotias. Koko elämänsä sitä oikeaa odottanut muutakaan ajatella, kuin, että…. Olenkohan minä Vantaalaisen lähiön Äiti Amma?
Tiedän jo tihkuvani empatiaa yli äyräiden. Kuinka muuten jo kolmas eilen eronnut älyäisi ehdottaa näin huonoa diiliä.
Vähän niin kuin työtarjous. Palkkaa et voi saada, etkä varmaan mitään muutakaan. Lemput saattaa saada minä hetkenä hyvänsä, mutta voit nukkua vieressäni, koska tarvitsen sitä.

Noh tätä tarjousta puitiin koko viikonloppu. Hengattiin jopa lauantai ilta. Sain ketkuteltua edes jotain vastineeksi siitä, että uhraisin ruhoni lämpöenergian jonkun toisen lohduttamiseen. Kiskoin lupauksen porata rullaverho seinään kiinni. Edes jotain. Vinkkailin autokyytiä kierrätyskeskukseen. Maltillinen ehkä-lupaus siitäkin.
Lahna-terapia ei ole vielä toteutunut ja rullaverho lojuu edelleen nurkassa.

Toisaalta järki sanoo, ettei kannattaisi enää ottaa sitä riskiä, että käteen jäisi vielä kerran palasiksi räjäytetty itsetunto. Toisaalta taas tapa, miten hän on asioista keskustellut ja muutenkin rauhallisuus osoittaa, että nyt olisi astetta fiksumpi ihminen vastassa. Toisaalta hyvä kaveruus on tukemista vaikeina aikoina. Toisaalta tuntemattoman päästäminen kuplan tai muurien sisäpuolelle vain koska tulisi tarpeeseen. Tarvitsenko itse läheisyyttä. No juu`u, mutta löysässä hirressä roikkuen.
Tulipas paljon puntaroitavaa. Uteliaana haluaisin kääntää tämän kortin..
Noh, ainakin puolituttuus tai kaveruus on. Ei siis täysin tyhjä. Tavatessa älyllisemmät keskustelut. Se on jo aika hyvä saavutus sekin tällaisen yksinäisen elämässä.

Ihme ja kumma, en ole nyt ehdotuksesta ahdistunut. Normaalisti kieriskelisin itsesäälissä. Voisikohan johtua rehellisestä reilusta keskusteluista. Jonkinlainen inhimillisyys paistaa ja jopa minulta on pyydetty, että kerron toiveet ja haluni. Kerta se on ensimmäinenkin.