Ellen Telluksen Wikipedian tai ainakin ymmärryksen mukaan sopimus on yleensä tapaus X ja Y: n välinen diili. Pitäisi sisältää molemmin puolin sovittuja asioita. Voi toki koskea useampiakin osapuolia, mutta tälleen yksinäisenä naikkosena on innosta soikeana, että ylipäätään on ollut mahdollisuus jopa kahteenkin sovittavaan asiaan. Tuliko niistä mitään? No avataampas mysteeriboxia hieman

SOPIMUS NRO 1: TYÖPAIKKA

Olen tunnollisesti hakenut työpaikkoja. Toki kiroillen, ettei edes keikkahommaa ole meinannut saada.
Vihdoin tärppäsi niin, että samana päivänä sovin ensin 12 kpl keikkavuoroja kolmelle viikolle ja heti sen puhelun jälkeen soitti eräs työnantaja edellispäivän hakemustani koskien.
Kokemusta minulla alalta on, mutten ollut kassaa käyttänyt 25 vuoteen. Työnä olisi kuitenkin hoitaa niin kassaa, kuin lounas-ja pöytiintarjoilua tiskeineen. Hommasta pitäisi suoriutua yksin.
Haastattelu tehtiin puhelimessa ja haastattelija oli palkkaamassa minut samantien. Jouduin stoppaamaan. Mitä, jos tulisin katsomaan ensiksi? Palkasta ei mainintaa, etikä työajoistakaan. Sovimme eräälle perjantaille tapaamisen niin, että seuraisin lounas-ajan kiireisimmän ajan ja mietin sitten, että pärjäänkö siellä. Itse mietin enemmän synkkaako porukan kanssa.
Noh menin intoa täynnä paikalle ja visiittini olikin neljän tunnin koevuoro. Työtodistuksia ei halunnutkaan katsoa. Palkkiosta ei edelleenkään muuta puhetta, kuin, että pyydettiin lähettämään palkkatoive.
Siispä suoraan kassalle opettelemaan se ja kiireen keskellä ihmettelemään miljoonaa tuoteartikkelia. Muut hommat olivat muualta tuttuja, mutta sain etsiä kaikkea tarvittavaa koko ajan.
Paikan omistajalla oli kummallinen tapa huomautella jatkuvasti jotenkin ikävään sävyyn. Ensimmäisen tunnin sisään sain kolmesti kuulla, ettei hän tässä aina työvuoroinani voi seistä vieressä vahtimassa. (No älä seiso, ajattelin, mutten sanonut mitään). Sisäistin kassan nopeasti, mitä itsekin ihmettelin.
Kun olin kassalla, huomautettiin, että pitäisi olla buffettia katsomassa. Kun käväisin tekemässä sen, niin olinkin väärässä paikassa. Kun vein astioita tiskiin niin olisi pitänytkin olla jossain muualla. Ja paikan päälle hokemaa, että täällä pitää olla monessa paikassa yhtä aikaa.
Totesin jossain vaiheessa, että fyysisesti kolmessa paikassa yhtä aikaa oleminen on mahdotonta, mutta kun homma rutinoituu niin silloin varmastikin hommat hoituisivat omalla painollaan. Vastasi minulle, että kyllä hän ainakin pystyy olemaan. Vai niin.

Koko hommaa säesti täysi kaaos. Paikka oli juuri avattu ja ylimääräisiä henkilöitä hääräsi tukkimassa pahvilaatikoillaan kulkuväylät. Paikan vakituinen työntekijä sähelsi menemään ja sain itse niistä sähläyksistä huomautuksia.
Kun aika oli vihdoinkin ohi niin keskustelimme hetken.
Tarjottiin mahdollisuutta hypätä heti 10-12 tunnin vuoroihin ilman tämän kummempaa perehdytystä. Palkasta ei edes kysyttäessä mitään mainintaa. Kysyin ruokailumahdollisuudesta pitkässä vuorossa, että miten on yleensä toimittu niin tämä bossi vastasi, ettei hän syö 10 tunnin vuoroissa mitään. Selvä pyy.
Hän halusi minun aloittavan kuitenkin heti. Sanoin sen olevan mahdotonta, koska ainakin kolme sovittua vuoroa täytyy tehdä kuitenkin. kävisikö heti niiden vuorojen jälkeen. Ei vastausta.
Totesin, että tarvitsen informaatiota piakkoin ja lupasi vielä saman päivän aikana ottaa yhteyttä. Eipä kuulunut mitään.
Seuraavana aamuna heräsin aikasin ja pistin sähköpostia. Kieltäydyin kohteliaasti urasta heidän paikassaa.
En voi ottaa sitä riskiä, että olisin töissä pitkiä päiviä vain kuullakseni, etten tee mitään oikein ja saako edes palkkaakaan.
Sopimus kariutui sisällön puutteen takia.
.

SOPIMUS 2. LAASTARIKSI?

Tämmöiselle ja juurikin nimenomaan tämmöiselle, tuntuu osuvan kohdalle aina näitä juuri eronneita. Joskus riesana olivat ilkeät mummot. Nyt eilen eronneet miehet tuntuvat kopsahtelevan nenän eteen aina vain tiiviimpään tahtiin.
Tämä tapaus on toisaalta ihan hauska ainakin tähän asti.
Olen ollut ”suolamiehestä” melkoisen karrella reilun kuukauden. Olen kiukutellut syyttömille ja kokenut luonnottoman pahaa oloa. Keksin onneksi vihdoin, että mistä se johtui. Kun ”suolamies” siis se kipsikätisen apuri heittäytyi jääkalikaksi puskan takaa ja tiuskaisi jo sovitun asian toteutuksesta lauseen ”katotaan sitten jossain vaiheessa.”
Tajusin, että tuo lause vei aikoinaan minulta mahdollisuuteen saada lapsi. Mahdollisuus äitiyteen ja vanhemmuuteen.

Aikoinaan ex- kumppanin kanssa totesimme, että jos lapsi on tullakseen niin antaa tulla. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Otin useasti asian puheeksi esittäen toiveen, että mentäisiin hakemaan apuja ja tutkittavaksi. Onko ylipäätään mahdollisuutta perheeseen. ”Katotaan jossain vaiheessa” oli vakio vastaus monta vuotta, kunnes en enää asiasta kysellyt ja lähdin pois. Aika alkoi mennä ohi ja yritykset löytää uusi isä- ehdokas kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Oli aika voimakas kokemus tajuta tämä. toisaalta myös hyvä oppia huomaamaan, kuinka paljon syvälle piilotetut traumat voivat vielä viidentoista vuoden jälkeen vaikuttaa omaan reagointiin.
Nyt tiedän senkin, että, jos johonkin asiaan tulevaisuudessa reagoin noin voimakkaasti niin älyää alkaa kaivamaan sisustustaan syvemmältä.

Noh..Ärripurri ja levottomuus/ahdistusvaiheessa olen törpötellyt enemmän. Lähes joka viikonloppu. Erään kerran juttelin kahden kaveruksen kanssa ja toisessa oli jotain hurjan kiinnostavaa. Hän kuitenkin alkoi naittaa minua kaverillee. Itse kuulemma varattu. Aikani juttelin heidän kanssaan kunnes ärähdin jostain ja lähdin pois. Ehkä minua ärsytti jonkun sellaisen tyrkyttäminen, joka ei kiinnosta. Tai simppelisti se, että tämä heppu, jossa on oikeasti jotain on varattu.

Nyt vappu-aattona olin toisenlaisella mielellä. Olin päässyt tekemään töitä. Olin käsitellyt lapsiasiaa ja jopa miljoonaan vuoteen saanut itkettyäkin surua ulos. Olo oli työviikosta raukea. Suunnitelmana oli vain piipahtaa ja mennä seuraavana päivänä seikkailemaan hieman kotikulmia kauemmaksi. Oli kuitenkin hauskaa ja eräs seurue otti minut mukaan juttuihinsa.
Olimme vaihtamassa paikkaa ja tutun oloinen kaveri moikkasi. ”Me ollaan muuten juteltu.” – Juu ollaan ja suutuin teille ja olen varmaan vieläkin vihainen vaikken yhtään muista, että mistä mä niin hirmuisesti suutuin. Hän pyysi kuitenkin anteeksi, mikä oli tosi reilua asiasta, mitä kukaan ei muista.
Seurueen kanssa vaihdoimme paikkaa ja hetken päästä tämä samainen kaveri ilmestyi sinne. Höpistiin niitä näitä. Silmämunani tosin meinasi tipahtaa, kun kaveri sanoi olevansa juuri eronnut. No siitä ei voi kauhean kauaa olla. Halusi vaihtaa numerot, jos kaverina haluaisin olla. Mitään suhteita hän ei ymmärrettävästi nyt pystyisi, mutta kaveruutta mahdollisuudella nukkua vieressä joskus.

Ja maa tärisi. Enkelikuorot lauloivat. Mitäpä sitä voisi tällainen 52 vuotias. Koko elämänsä sitä oikeaa odottanut muutakaan ajatella, kuin, että…. Olenkohan minä Vantaalaisen lähiön Äiti Amma?
Tiedän jo tihkuvani empatiaa yli äyräiden. Kuinka muuten jo kolmas eilen eronnut älyäisi ehdottaa näin huonoa diiliä.
Vähän niin kuin työtarjous. Palkkaa et voi saada, etkä varmaan mitään muutakaan. Lemput saattaa saada minä hetkenä hyvänsä, mutta voit nukkua vieressäni, koska tarvitsen sitä.

Noh tätä tarjousta puitiin koko viikonloppu. Hengattiin jopa lauantai ilta. Sain ketkuteltua edes jotain vastineeksi siitä, että uhraisin ruhoni lämpöenergian jonkun toisen lohduttamiseen. Kiskoin lupauksen porata rullaverho seinään kiinni. Edes jotain. Vinkkailin autokyytiä kierrätyskeskukseen. Maltillinen ehkä-lupaus siitäkin.
Lahna-terapia ei ole vielä toteutunut ja rullaverho lojuu edelleen nurkassa.

Toisaalta järki sanoo, ettei kannattaisi enää ottaa sitä riskiä, että käteen jäisi vielä kerran palasiksi räjäytetty itsetunto. Toisaalta taas tapa, miten hän on asioista keskustellut ja muutenkin rauhallisuus osoittaa, että nyt olisi astetta fiksumpi ihminen vastassa. Toisaalta hyvä kaveruus on tukemista vaikeina aikoina. Toisaalta tuntemattoman päästäminen kuplan tai muurien sisäpuolelle vain koska tulisi tarpeeseen. Tarvitsenko itse läheisyyttä. No juu`u, mutta löysässä hirressä roikkuen.
Tulipas paljon puntaroitavaa. Uteliaana haluaisin kääntää tämän kortin..
Noh, ainakin puolituttuus tai kaveruus on. Ei siis täysin tyhjä. Tavatessa älyllisemmät keskustelut. Se on jo aika hyvä saavutus sekin tällaisen yksinäisen elämässä.

Ihme ja kumma, en ole nyt ehdotuksesta ahdistunut. Normaalisti kieriskelisin itsesäälissä. Voisikohan johtua rehellisestä reilusta keskusteluista. Jonkinlainen inhimillisyys paistaa ja jopa minulta on pyydetty, että kerron toiveet ja haluni. Kerta se on ensimmäinenkin.

VALKOISEN PAPERIN KAMMO

Aloitan tämän artikkelin kolmatta kertaa. Jos ylipäätään olen saanut kirjauduttua niin yhteydet ovat menneet poikki ja teksti kadonnut. Eli voisin melkeinpä väittää, että universumi ei halua, että ammentaisin sanaakaan. Taputan, jos saan tämän julkaistua.

Haaveena on ollut kirjoittaa kirja ja aloitinkin sen viimein. Vain sairastuakseni Koronaan. Kun vihdoin paranin ja sain uuden innon kirjoittamiseen niin liukastuin ja mursin käteni.
Luovutin hetkeksi kirjoittamiselta ja ajattelin ammentaa ajatuksia tänne. Ja mä niin taistelen nyt, että saan asiani kerrottua.

Syksy sujui siis mainiosti töiden suhteen jouluun asti. Töitä oli tasaisesti ja koin olevani järjellisellä päivärytmillä ihminen. Ilakoin ilmeisesti liikaa, koska kohtalokumman kosto on karmaiseva.
Ensiksi se tönäisi eteeni ihmisen, joka puhui minulle. Olin kai nurissut liikaa yksinäisyydestäni niin eteeni heitettiin sinänsä puhelias, kohtuullisen söötti, mutta juuri eronnut mies. Tapaninpäivänä karaoken lomassa tällaiseen tutustuin ja siinä mielessä poikkeuksellinen, että jutteli jopa ihan viisaita. Aiempi eronnut kohtaamani muutti muualle ja tämä oli muuttanut alueelle juuri.
Tulimme juttuun niin hyvin, että sovimme ottaa uutta vuotta vastaan. Mikäpäs siinä kaksi yksinäistä. Tavallaan tässä ei ollut mitään romantiikkaa tai muutakaan sutinaa. Pidän edelleen kiinni siitä, etten heiluttele tuntemattomien lakanoita. Jokunen kömpelö umpihumalainen suudelma vaihdettiin, muttei sen kummempaa. Ei ole ihan hirmuisen houkuttelevaa edes odottaa mitään järkevämpää sutinaosastolla juuri eronneen kanssa. Ellei ole terapeutti ja saa siitä maksua.
Kaveri vaikutti kuitenkin mukavalta ja olin salaa innoissani, että olisinko vihdoin löytänyt kaverin. Pari viestiä vaihdettiin, josta paistoi kuitenkin kiinnostus tutustua.

Poks sanoi kuumemittari. Eläpä innostu. Rangaistuksena liiallisesta kivasta sain niskaani 40 asteen kuumeen. Samalla yhteydenpito hiipui.
Kun tauti oli selätetty pääsin vihdoin pariksi päiväksi töihin. Sitten olikin tammikuu lusittu ja pääsisi lähemmäksi kevättä.
Intouduin siis kirjani kanssa ennen koronaa ja kun intouduin uudelleen, liukastuin. Tottakai ranne otti vastaan ja retkeily kipsattavaksi oli paikallaan.
Käsi paketissa sai hieman huolestumaan. Mitä minä nyt teen? Miten tulojen käy? Mitä … Mitäs nyt?
Tietysti oikea käsi. Ulkona parin kympin pakkaset. Takkia en saa kiinni ja kengännauhojen solmiminen ei onnistu. Tiedän, että pienellä pohtimisella pärjäisin, mutta nyt en jaksa enkä kykene. Minä en aina halua pärjätä, kun on hankalaa. Ja hankalaa on muutenkin aina. Tarvitsin lohdutusta ja hätäännys alkoi samalla kasvaa.

Soitin Bonus-siskolleni, jota itse olin joskus auttanut ammentaen kaiken energian yli vuoden verran. Ajauduin ilmaiseksi terapeutiksi ja puheluita tuli kahdesta viiteenkin. Käytännössä vapaa-aikani meni jonkun toisen kriiseihin. Tai olin viemässä hänelle jotain tai tekemässä jotain palveluksia. Jossain vaiheessa väsyin ja jouduin katkomaan välit. Nyt olemme taas pitäneet yhteyttä siitä asti, kun äitinsä kuoli.

Soitin kertoakseni, että käsi murtui ja meni hommat hieman hankalaksi. Hän tarjoutui lähettämään poikansa käyvään kaupassa, kunhan maksan siitä tälle pojalle.
Jukra miten suutuin. Suhteutettuna auttamiseen hädässä niin miten on mahdollista, että sen yhden kerran minulle tarjottuun apuun lätkäistään hintalappu. Kieltäydyin ja aloin pohtimaan muita vaihtoehtoja.
Ketä kehtaisin pyytää.

Pitkään mietin, mutta rohkaisin mieleni ja kysyin vastapäätä asuvalta uudelta tuttavuudelta apuja. hänellä olisi auto ja saisin enemmän kerralla. Hemmo vastasi, että ilman muuta voi auttaa, mutta auto ei lähde nyt pakkasilla käyntiin, mutta kantoapu onnistuu lähikaupasta. Siispä sinne.

Oli niin noloa, kun sitoi nauhat ja veti takin vetoketjun kiinni. Aivan kuin olisin avuton lapsi. Kauppaan kuitenkin mentiin ja miettiessä, että mitä edes onnistuisin tekemään, keksin tarjouksessa olevan hernekeiton. Hemmo tarjoutui keittämään hernekeiton alusta alkaen seuraavana päivänä ja siinä hetkessä syntyi ”Ruokakerho”.

Koska hemmolla oli sama tilanne kuin itsellänikin, ehkä jopa tiukempikin taloudellinen tilanne niin sovimme, että minä kustannan ruuat. Hän kokkaa ne ja saa itselleen samalla ruokaa. Melko hyvä diili mielestäni. Molemmat hyötyvät. Pari kertaa hän kauppareissun jälkeen kokkasi kotonaan ja kutsui sitten valmiiseen pöytään. Koska tulimme niin hyvin juttuun niin välillä kokattiin minun luonani ja välillä hänen luonaan niin, että kokkailun aikanakin oli seuraa.

Kerran ehdotin ulkoilua, kun hemmolla oli erostaan mieli maassa ja jumiutui kotiinsa helposti. Kävimme ulkoilemassa. Höpistiin ja pohdittiin seuraavia ruokia. Ruokakerho toimi pari kolme kertaa viikossa ja hän piristyi silmissä. Välillä ehdotti itsekkin ulkoilua ja jotenkin alkoi tuntumaan kivalle, kun oli juttuseuraa. Ja parasta oli se, että hän lähti mielellään ulkoilemaan ja innostui zemppaamisestani. Molemmin puolinen hyöty.

Viidennellä viikolla kipsini kanssa aloimme lähentymään niin, että hän kysyi saisiko nukkua vieressäni. Sai luvan ja joku pusu siinä vaihdettiin, muttei mitään intiimimpää.
Oli mukavaa, kun joku hengitti vieressä.

Kipsin poiston jälkeen kävimme taas ulkoilemassa, teimme ruokaa ja sitten hän ehdotti saunaa. ”Ollaanhan me jo niin paljon tässä hengattu, että eiköhän me saunaan voida yhdessä mennä”. Siinä kohtaa jäädyin ja keksin ehkäpä maailman kömpelöimmät selitykset, etten voi mennä saunaan, kun pitäis hakea naamarasvaa ja harja tuosta kadun toiselta puolelta… ööööö.

Todellisuudessa häpesin kroppaani. Noh, en ollut sääriäni sheivaillut ja olin totaalisen turvoksissa.
Niin kiva kuin hemmo olikin niin käytti turhan paljon suolaa. Minua suola turvottaa. Reippaasti. Olin pyydellyt muutaman kerran, että vähentäisi suolaa roimasti. kaikessa on muutenkin jo valmiina. jos itse tarvitsee niin lisää siihen omaan satsiinsa sitten. Kun puhun liiasta suolasta niin en puhu sellaisesta ”hups menipä vahingossa hyppysellinen liikaa .” Puhun nyt ruokalusikallisesta ellei jopa kahdesta raakaa suolaa.
Ruuissa oli usein maustekastikkeita, maustesekoituksia, liha- tai kanaliemikuutioita, marinaadeja ja niiden lisäksi sitten vielä vähintään ruokalusikallinen suolaa.

Pahinta suolassa turvotuksen lisäksi oli kipsatun käden turpoaminen. Se oli niin turvoksissa, että oli tuskallinen. Valvoin useamman yön ja varsinkin viimeisen viikon vain siksi, ettei käsi meinannut mahtua kipsin sisään enää mitenkään. Yritin moneen otteeseen pyytää suolan jättämisestä kokonaan pois kivun takia. Kerroin, että olen niin turvoksissa, että jalkani hölskyvät. Silmien alla pussit ja naama turpeessa. kaiken kaikkiaan ankea olo.

Pari päivää ennen kipsin poistoa seurasin kokkailua. Suolan pois jättämisen toiveen olin jättänyt jo monta kertaa. Pannulla oli paistumassa hunajamarinoitua kanaa. Siihen paistettua sipulia haudutettuna Creme Fraichella. Totesin jälleen, ettei suolaa kannata laittaa nyt ollenkaan, koska kana on jo valmiiksi suolaista. Ennen kuin ehdin reagoimaan oli hemmo heittänyt suolapurkistani puolet kanojen päälle. Siis sitä oli niin paljon, että pannu oli valkoinen, eikä meinannut saada millään sitä sulamaan sinne. Mitä ihmettä tämä nyt on? Miten pystyn syömään tätä? En haluaisi nostaa numeroa?
Söin vähän. Riisi oli reippaasti suolattu, ruoka oli kyllästetty suolalla ja seuraavana päivänä se rahisi hampaiden välissä. Päättelin, että siihen oli varmaan heitetty vielä enemmän lisää jälkikäteen. Mikään ei auttanut laimentamaan suolan määrää.

Vaikka tämä tapahtui silmieni edessä niin jotenkin kieltäydyin ajattelemasta suolaamista tahallisena. Kieltäydyin pohtimasta mitään syytä.
Kun kokkailu jatkui kipsin poiston jälkeen niin menin seisomaan viereen. Tyydyimme helppoon kana- poppiksiin ja ranskalaisiin. Koska suolasta olin jankuttanut niin kysyi, että eikö siis näihin poppiksiin saa muka laittaa suolaa. EI! Ne ovat eineksiä. Ranskalaisiin oli heittänyt jo kolme hyppysellistä ja silloin jo hieman kovemmin karjaisin STOP! Ja eipä muuta kuin kerta kiellon päälle.

Saunakutsusta kieltäydyttyäni menin kotiin. Mietin hetken kroppa-asiaa. Ehdotin viestillä, että jos vaikka loppuviikosta lämmitettäisiin se sauna niin saan vähän aikaa prosessoida mun kehohäpeää. Mietin sitäkin, että olisihan saunominen mahdollisesti johtanut muuhunkin, minkä nimeä en muista ja mistä on reippaasti yli vuosi aikaa. Edelleenkään en tajunnut suolahommaa, muuten kuin kiroten turvotusta ja huonoa oloa. Ehdotukseni hyväksyttiin sydän hymiöin ja toteamalla, että näin tehdään.

Olin ehdottanut sauna-iltaa torstaiksi tai perjantaiksi. hemmolla olisi viikolla työkeikkaa ja torstaina työsopparin allekirjoitusta. Silleen hänen menojen mukaan. Keskiviikkona sain viestiä, että kukkamultien kuskaus onnistuisi torstaina. Olin niistä puhunut aiemmin, että olisi lottovoitto saada autolla useampi säkki kerralla. Samalla reissulla kävisi kirjoittamassa työsopimuksen. Olin innoissani. Pääsisin hengailemaan siksi aikaa lemppari kauppoihin ja saisin multaa ja juhlistaisimme työn saantia illemmalla.
Riemua riitti siihen asti, kunnes tapasimme autolla. Vastaan käveli jääkalikka. Jutteli kyllä, mutta se lämmennyt sävy oli muuttunut muutamassa päivässä kylmäkiskoiseksi. Ajoimme parkkiin kukkamultakaupan eteen ja olin sanonut käyväni piipahtamassa ison parkkipaikan toisessa päässä olevassa kaupassa. Se sijaitsi matkan varrella hemmon tulevalle työpaikalle. Emme suinkaan kävelleet yhtä matkaa vaan tämä herra saapasteli toiselle puolelle parkkipaikkaa ja meni asioilleen. Enpä voinut kuin ihmetellä tuulen suuntaa taas.
Saimme asiat hoidettua, ajoimme kotiini, kannoimme säkit sisään ja kysäisin, että mites muuten se sauna. Lämpiääkö tänään vai huomenna? Kokkaillaanko jotain?
”Katsotaan jossain vaiheessa.” sanoi hän. Niin siis aattelin, että tiedän sen kokkauksen suhteen, että teenkö itse ruuan vai odottelenko häntä siihen. ”Katsotaan sitä sitten jossain vaiheessa.”
Sinänsä ihan tavallinen lausahdus, mutta koko kehonkieli ja äänensävy antoi ymmärtää, että jotain on pahasti pielessä.

Minäpä aloin tietenkin miettimään, että olenko itse aiheuttanut jotain. Emme ole tykittäneet kumpikaan viestiä kuin minimin. Olisinko ymmärtänyt jotain sydänhymiöistä väärin. Jotain sovitusta väärin. Mitä ihmettä muutaman päivän aikana on tapahtunut, että orastava ystävyys on kuin karrelle palanut lätty?
Sitten tein jotain todella tyhmää. Laitoin viestiä ja peruuttelin saunahommat selitellen, että ei sitä saunaa tarvitse lämmittää minun takia, kun en ole niin kova saunomaan muutenkaan. Voin käydä uimahallissakin saunassa ja samalla saan liikuntaa. Seliseliseli.
Siis mitä ihmettä! Koska en itse saanut järjellistä ja selkeää selitystä jonkun sovitun asian peruuttamiseen niin otin ikään kuin vastuun keksimään selityksen, ettei hänen tarvitsisi stressata asiaa, jonka oli itse peruuttanut jo kaikella kehonkielellä ja äänensävyllä. Eihän tämä näin pitäisi mennä.
Sauna ei ollut minulle se juttu. Olimme kuitenkin viettäneet niin paljon aikaa yhdessä viihtyen, että olisi ollut reilua sanoa suoraan syy. Onko fiilikset kadonneet. Ei ole vielä valmis. Liikaa asioita yhtä aikaa, mihin pitäisi keskittyä. Onko yhtäkkiä tavannut jonkun, joka vienyt jalat alta. Ihan sama. Mikä tahansa selitys olisi kelvannut. Vaikka ikäväkin syy. Mutta nyt minut jätettiin roikkumaan johonkin epämääräisyyteen ilman minkäänlaista syytä. Ja tottakai sellainen saa epäilemään itseään.

Sitten tajusin. Olen nähnyt tuon ilmeen ennenkin. Kaikki nuo epämääräiset jannut ovat olleet ensin riemuissaan seurastani. Mutta siinä kohtaa, kun ei jaksa enää esittää niin on haettu epämääräisellä käytöksellä sitä, että tuntisin oloni kurjaksi. Epäilisin itseäni ja kun kyselisin mikä on pielessä niin minua melko varmasti syytettäisiin harhaiseksi ja kuvittelisin kaiken. Olisin outo ja kummallinen ja tämä tyyppi olisi itse ihan normaali.
Olin niin kiukkuinen pari päivää, ettei mitään rajaa.
Aloin eräs yö pohtimaan tätä suolahommaa. Miksi sitä suolaa piti laittaa niin paljon ruokaan? Miksi siitä lopulta tuli jopa kina?

Googletin asiaa ja järkytyin.
Ruuan tahallinen suolaaminen on verrattavissa pahoinpitelyyn tai vähintään lievään pahoinpitelyyn. Siitä voi saada siis myös tuntuvan rangaistuksen. En pysty tietenkään tätä enää todistamaan, koska en osannut edes ajatella tahallisuutta saati jättää ruuista näytteitä. Se voi aiheuttaa munuaisten vaurioitumisen, verenpaineen nousun tai jopa aivo infarktin.
Miksi joku tekisi näin? Kyseessä voi olla hallinta, häirintä, kiusaaminen. Piittaamattomuus.
Googlesta löytyy tarkemmin tietoa hakusanoilla ruuan tahallinen suolaaminen.

Olin jo hetken ollut asiasta rauhoittunut, mutta nyt kun kirjoitan tästä niin saa tunteet pintaan. Miksi joku, joka ei minua kunnolla tunne, mutta viihtyy seurassani haluaa minua vahingoittaa? Hän olisi voinut kieltäytyä auttamasta. Olen ollut reilu. Olen maksanut kaiken Hän on saanut puolet ruuista ja niitä on tehty tuplasti. Lisäksi tarjosin illan baarissa. Olen ostanut pari koppaa hänelle olutta, kun on sitä pyytänyt. Lisäksi olen tarjonnut itselläni ylimääräisiä tavaroita. Hänellä ei ollut juuri mitään.

Miksi ylipäätään tämä on niin toistuvaa? Minua on juoksutettu turhaan useasti. On kutsuttu ensin luokse ja käyttäydytty niin, että olisin tullut suurin piirtein väkisin. On nöyryytetty, ahdisteltu, soitettu tunnin välein vahtiakseen mitä teen. Joku ukkomies soitteli kertoakseen, että olisi kiva tehdä minulle ruokaa, tehdä yhdellä sitä ja tätä, muttei voi, kun on naimisissa niin toteuttaa kaiken vaimonsa kanssa. Koin henkisenä väkivaltana jatkuvan muistutuksen siitä, että joku jaksaa toitottaa kaikesta mitä en voi saada. Ei ihan selvinnyt, että miksi. Ehkä hän oli mielestään niin erinomainen. Aikoinaan eksäni raahasi pullaa ja karkkilootia sitä mukaa, kun hihkuin laihduttaneeni kilon, kaksi.
Kun lakkasin laihduttamasta niin herkkujen tulo loppui kuin seinään. Tajutessani mitä tapahtui aloin jossain vaiheessa taas laihduttamaan. Testasin. Jee laihduin kaksi kiloa. Ja seuraavana päivänä hän toi töistä tullessaan kaksi pullakranssia. Eikä siis syönyt niistä yksin mitään. Tästä toiminnasta ymmärsin, että hän ei halua minun laihtuvan. tulla kauniiksi, jonka joku vie.
Nyt en voi mitenkään ymmärtää suolaamista. Olen tuntenut koko tyypin vasta Tapaninpäivästä asti. Emme ole seurustelleet, mutta viettäneet paljon aikaa molempien ehdotuksesta. Kumpikaan ei ole häirinnyt toista ja tilan saanut tarvittaessa.
Hetken luulin tosissani, että olen löytänyt vihdoinkin kaverin. Kaveruus voisi joskus muuttua ystävyydeksi ja ehkä sitten joskus muuttua muuksi. Nyt en aio ikinä olla missään yhteydessä, koska en voi luottaa mitenkään päin siihen, etteikö yrittäisi vahingoittaa. Mikä ihme näitä vaivaa? Ja miksi nämä samavaivaiset kahelit tulevat jatkuvasti maailmaani.

P.S. Tämä kaveri on muuten ammatiltaan kokki.