Olen usein hämmästellyt, kuinka helposti toiveet toteutuvat. Aikanaan, kun erosin, aloin viettämään sinkkuelämää ja tajusin vasta puolen vuoden päästä, että minullahan on tosiaan lupa mennä treffeille.
Heitin ilmaan toiveen. Elin yksitoista vuotta melko mykän, pallopelejä tietokoneella tuijottavan miehen kanssa.
Nyt heitin ilmoille toiveen. Olisipa ihanaa tavata joku, joka juttelisi. Vaikka ruuasta, jos ei muuta aihetta keksi. Kunhan kommunikoisi jotenkin.
Juu, löysin sellaisen. Herra ei sitten muusta puhunutkaan kuin ruuasta. Söi jääkaappini tyhjäksi käydessään osallistumatta mitenkään kustannuksiin. Melkoisen laiskan puoleinenkin ja sohvalta vatsa täynnä huuteli määräyksiä, mitä lahjoja hänelle täytyisi hankkia. Kommunikoi välillä huutamalla, koska menin välillä törkeästi ”kuulustelemaan” miten päivä on mennyt. En tiennyt, että sellaista ei saa toiselta kysellä ilman putkihuuto-vastausta. Heppu sai mennä.

Esitin ilmaan uuden, hieman tarkennetun toiveen. Voisikohan kohtalo johdattaa eteeni hieman aktiivisemman tapauksen.

Juu, kyllä. Sain eteeni ADHD kriminaalin, joka oli niin pelottava, että pelkäsin kaksi viikkoa tapaamisen jälkeen, että lähteeköhän tässä henki.
Tapasin hänet kaksi kertaa ja eka kerran rauhallisen olemuksen jälkeen hän olikin jotain ihan muuta. Alkoi luettelemaan sääntöjä. Koska nyt toisella tapaamisella olemme kerran yhdessä niin huomenna pistetään siemenet sisälle. Minulle tatuoitaisiin perheen tatuointi. Sellainen koko selän peittävä teksti paksuilla kirjaimilla. Opettelisin ranskaa ja tulisin hänelle töihin.
Mies puhui aseella uhkailemisista ja linnatuomiokin takana. Sain kuulla hänen olevan joku isokin kiho ja olisin turvassa aina, koska minua seurattaisiin koko ajan.
Siis voi apua. Tekstiviestein ilmoitin että ööps, ei taida olla ihan meikäläisen juttu. Pari viikkoa olin jopa vainoharhainen, että seuraako minua nyt joku ja vaikka kostaa.

Istuin sitten eräs päivä pytyllä ja pohdin, että mitä ihmettä. Toiveeni kyllä toteutuu, mutta täysin äärilaidoista toiseen. Heristin nyrkkiä ilmaan kohtalokummalle ja huusin ääneen, että opettele hommasi. Kaikkea ei tarvitse toteuttaa, jos lopputulos on täysin per…stä. En minä nyt tarvitsisi kuin halauksen ja pari suudelmaa.

Kas kummaa, näin tapahtui. Kävimme ystäväni kanssa pippaloimassa ravintolassa ja kotiin kävellessä samaa matkaa käveli Ruotsissa asuva kaveri, joka oli sukulasillaan kylässä. Siinä sitten matkalla juteltiin ja höpinää riitti niin paljon, että istuimme kesäisessä yössä portailla. Jossain vaiheessa oli pakko mennä nukkumaan. Halattiin ja sain ne pari suudelmaa ja tiemme erkanivat.

Vuosien varrella tapasin sen verran erikoisia tapauksia, että opin muokkaamaan toiveitani. Enemmän ne liittyivät muuhun elämään.

Erikoisin sattumus oli hakiessani valokuvauskurssille. Se oli niin suosittu, että ilmoittivat kurssin olevan täynnä. Olin elänyt ja hengittänyt ajatukselle niin voimakkaasti, että näin itseni sillä kurssilla. Minä tahdon sinne! Minä menen sinne!
Kuinka ollakkaan, ilmoittivat, että, hakijoita oli niin paljon niin perustivat rinnakkaisryhmän, jolle pääsin. Siinä sitten kuvailin sellaisella tunteen palolla koko vuoden oppien paljon rakastamastani harrastuksesta.

Vuodet taas vierivät. Outouksia tupsahteli tasaisesti eteeni, kunnes ihmissuhderintamalla luovutin. Jostain syystä pelkät kaverikokelaatkin ovat olleet virtasyöppöjä soitellessaan viidettä kertaa päivässä puidakseen ongelmiaan. Ja kaikkia on yhdistänyt, jossain vaiheessa ilmaantunut pummaaminen.
Aloin olla arka päästämään ketään lähelle ja olen sitä vieläkin.

Väsymystilan edetessä huomasin olevani hurjan yksinäinen. Se oli yksi syy muuttaa takaisin alueelle, missä olisi tuttuja. Ei niin läheisiä, mutta sentään sosiaalista elämää.

Urasuunnitelmia tehdessä olen hokenut, että luovuutta täytyy saada elämääni lisää. Onko sitten ammatissa, koulutuksessa vai harrastuksissa. Kamera on ollut nyt pitkän aikaa kaapissa ja se on alkanut kuiskutella sieltä haluaan tositoimiin. vielä ei ole aika. Nyt on vielä paljon muuta.
Heitin viime viikolla ajatuksen myös siitä, että olisihan se kiva jos olisi jotain sutinaa….. nääh. Tyrmäsin ajatuksen saman tien, kun en usko siihen oikein itsekkään.
Muokkasin toivetta. Olisi silti nastaa, että olisi enemmän kavereita. Sellaisia pyyteettömiä. Ystävä.

Naapurissani asuu itseäni nuorempi nainen, jonka olen tuntenut vuosia. Emme ole koskaan tunteneet niin hyvin, että olisi mitenkään läheinen. Nyt olemme turisseet enemmän ja huomanneet olevamme niin samanhenkisiä. Ja mikä parasta, osataan molemmat arvostaa toisen yksityisyyttä ja tilaa. Joka päivä ei ole velvollisuutta olla yhteyksissä. Ja vielä parempaa on, että saan hänen koiransa hoitoon ja rapsutella karvaturria mielin määrin. varastoon ja vähän ylikin.

Päätimme viime viikolla piipahtaa terassilla. Ensin olin hieman nahkea lähtemään. Sitten yhtäkkiä aivan puskista täysin tuntematon mies antoi erääseen harrastukseen liittyen yhteystietonsa. En voi tässä kohtaa vielä kertoa mihin se liittyy. Hakee 200 henkilöä tiettyyn hankkeeseen ja sopisin siihen vallan mainiosti. Vapaaehtoista, mutta jos kiinnostaa niin ilmoittaudu ihmeessä.

Kotona mietin asiaa. Pähkäilin aikani ja illalla päätin ilmoittautua. Seuraavana päivänä kyseli hieman aiheeseen liittyviä tietoja ja keskustelu oli sen verran rentohenkinen, että kysyin puolivitsillä töitä. Sitten pitikin esitellä taitoja lisää. Lopulta valokuvaamiseen ja videointiin liittyen tuli mahdollisuus osallistua mahdollisesti toiseenkin projektiin. Tyyppi selkeästi intoutui niin kuin itsekkin.

Viestittely on ollut kaverillista, mutta erikoista on, että tämä työhaastattelu on jatkunut jo kolme päivää. Välillä jopa vuodateltu arjen hankaluuksia, hieman syvällisiäkin. Ja naurahti, että tämähän on terapeuttista höpöttää. Jossain vaiheessa meinasi miehen puolelta livetä sutina puolelle, mutta heitin verbaalisen ämpärillisen jäävettä päälle. En jaksaisi oikeasti nyt mitään suhde sotkuja, muttei kaveritasolla mitään vastaan ole.

Tänään näemme ja kehitämme paria ideaa, mitä on viestitellessä syttynyt. Joko on hyvä juttu tai sitten kahden luovan suupaltin kohtaaminen on täysi katastrofi. Mene ja tiedä.

Mielenkiintoista!

Olen ollut viikon eräällä työllisyyteen liittyvällä kurssilla. Kun ilmoittauduin niin mietin jaksamista. Edellisellä viikolla sitä virtaa sitten riittikin. Nyt pitkästä aikaa aikataulutettuna informaatiotulvassa alkuun tuntui, että hitto, jaksanko minä oikeasti. Ensimmäisen päivän jälkeen olin niin poikki, ettei illasta tahtonut tulla mitään.
Kävin viemässä vihdoin edellisen työpaikkani henkilökortin postilaatikkoon. Ostin merkin ja hyytelöityneisiin aivoihin ilmestyi taas tuttu musta-aukko. Siis mihin ihmeen kohtaan postimerkki täytyy liimata??? Tyhmänä tuijottaessa merkkiä ja kuorta tajusin, että kysy. Kysyin nuorelta kaupan kassapojalta asia. Poika vastasi reippaana: ”En minä tiiä kun oon niin nuori.” Repesin nauramaan ja pähkäiltiin yhdessä, että eiköhän se oikea yläkulma taida olla.
Riemuissani merkin paikan löydöstä ja ehkä vähän siitäkin, että pääsen monta viikkoa edessäni roikkuneesta kuoresta eroon marssin ulos. Olin tipauttamassa kuorta laatikkoon ja juuri viime hetkellä tajusin, että tämähän on roskis. Keskeytin aikeeni, käännyin ympäri ja ohjasin itseni ihan oikealle luukulle postilaatikkoon. Mietin vain, että näkiköhän kukaan.
Tämä on loistava esimerkki siitä, kuinka aivot puuroutuu väsyneenä. Juolahti mieleen sekin, että montakohan pakollista joulukorttia olen nakannut aikoinaan vahingossa roskikseen. Ajatus tietenkin kaunein ja yritys hyvä.

Kurssi on ollut ihan hyvä tällaiselle, joka on hakenut töitä joskus kaksikymmentä vuotta sitten. eikä oikeastaan silloinkaan, kun on vain mennyt keikkahommista toiseen ja niiden lomassa kipaissut työhaastattelussa paikkaan, missä sitten vierähti liian kauan aikaa.

Aiheena kurssilla on tullut eteen itsensä tunteminen. Tehtäviä on ollut monessa muodossa. On hirvittävän vaikeaa löytää positiivista itsestään. Tiedän, että olen ollut työntekijänä aina työnantajan unelma. En ehkä enää loppuvaiheessa käytökseltäni väsytettynä, mutta yleensä kyllä. Jotenkin nämä kokemukset edellisestä työpaikasta lyö jokaiseen positiiviseen ajatukseen sanan: Mutta.
Aika monessa kohtaa olen miettinyt sitäkin, että miten tosiaan sanoittaa osaamistaan ilman, ettei siitä tule negatiivissävytteistä. Myös sekin mietityttää, että vaikka olen ollut tehopakkaus niin pystynkö minä enää olemaan? Monenlaisia kysymyksiä teema on herättänyt ja yksi itselle tullut oivallus on myös se, että olenko sittenkin ollut ja/tai yrittänyt olla jonkin sortin yli-ihminen. Olen meinaan nyt kuullut monesta suunnasta, kun olen joutunut tunnustamaan, etten jotakin asiaa ihan ymmärtänyt tai enää ehtinyt, kun kello alkoi olla jo iltaa tehtävien teon jälkeen, että hei tämä ei ole maraton. Keskity ihan rauhassa vaan ja sen mukaan mitä jaksat.

Eräässä tehtävässä, missä piti pohtia vahvuuksia, että mikä oikeasti on totuus? Tehtävässä siis piti pohtia arvosanoilla 1-5 henkilökohtaisia ominaisuuksia erilaisista piirteistä. En voinut olla ajattelematta lukuisia tilanteita, että miten tulkitsen itseäni vaikka näiden perusteilla. Laitan isolla ne piirre-sanat.
Esimerkkejä:
RYHMÄTYÖKYKY- Olemme tehneet hyvässä tiimissä hommia, jossa osallistujat ovat olleet aktiivisia. Kaikki ovat ottaneet jonkin osa-alueen hoitoonsa ja työ on jakautunut. Kaikilla on ollut kiva päivä ja olemme kannustaneet toisiamme ja tarvittaessa on opastamiseenkin jäänyt aikaa. Kaikilla hyvä mieli.
Sitten on ollut niitä päiviä liikaa, missä tiimi on koostunut jäsenistä, jotka ovat odottaneet, että laitan kaiken valmiiksi. Kun olen aikarajojen puitteissa pyytänyt apuja ja yrittänyt delegoida tehtäviä heille, jotka eivät ole niin oma-aloitteisia tai tienneet mitä tehdä, olen saanut haukut pomottamisesta. Toistuvasti tällaisessa tiimissä työskennellessä olen alkuun ollut ystävällinen. Sitten vähän väsähtäneempi, sitten turhautunut ja loppujen lopuksi vit… nut. en ole vuosien aikana löytänyt kokeiluista huolimatta tapaa, miten saisi porukan ymmärtämään, että tässä tehdään kaikkien hyödyksi asioita.

PERIKSIANTAMATTOMUUS: Noin seitsemäntoista vuoden jälkeen yksi hankalimmista ihmisistä alkoi vihdoin opettelemaan asioita. Ehkä siksi, että häneen vaikuttaneet henkilöt olivat poistuneet. Asenne muuttui minua kohtaan, että hei tässähän tosiaan tarvitaan käsipareja enemmän ja saimme vihdoin tiimistä toimivamman.
Toinen periksiantamattomuuteen liittyy myös, siihen, että pyysin tarkistamiseen valoja työpisteisiin. Lukulamppuja tai jotain harmaan yleisvalon lisäksi. Vuosien varrella sain kinuttua lampun silloin ja lampun tällöin. Kun tarkistuksessa ilman valoja tuli virheitä niin niistä tuli sanomista. Muistutimme valon tarpeesta ja siihen se jäi. Rahasta ei ollut kiinni. Kun lähdin niin jokaisessa työpisteessä oli vihdoin asiaan kuuluva valaistus. Siihen meni viisitoista vuotta!

NEUVOTTELUKYKY: Ehdottaessa jotain parannusta, tein usein etukäteen arviot mahdollisesta hinnasta tai mahdollisuuksista toteuttaa vaikka niillä materiaaleilla mitä on olemassa. Perustelin tarpeen hyvin. Joka ikinen asia sai vastaukseksi sanan EI! ilman perusteluja. Jonkun ajan jälkeen asia toteutui, jonkun muun ideoimana. Miten voit neuvotella, jos ei tule kuulluksi? Silloin kun oli hyvät esimiehet niin saimme hyvää keskustelua aikaiseksi. Vaikka sitten olisikin ollut vastaus ei. Kuitenkin punnittiin ja pähkäiltiin asioita.

KÄRSIVÄLLISYYS: Kun työmäärä alkaa olla niissä mitoissa, ettet pysty toteuttamaan mitään järkevästi ja tekemään työtäsi hyvin alkaa väsymään ja siinä kärsii kärsivällisyyskin. Opetellessa uusia asioita sain joskus vartin verran aikaa ja siten tönäistiin kyynärpäätaktiikalla sivuun ja tehtiin itse. Saman asian oppimiseen annettiin vieruskaverille pari viikkoa aikaa. Kiireen tunnun luominen silloinkin kun ei ollut kiire toi stressiä ja kärsivällisyys petti, jos en heti saanut kerralla tehtyä hommaa.
Jos työmäärä oli sopiva ja tällaiset kiirettä luovat henkilöt olivat poissa niin olin paljon kärsivällisempi ja sain keskityttyä hommaan ja lopputulokseen pääseminen nopeutui.
Pidin itseäni kärsivällisenä opettaessa samaa henkilöä samaan tehtävään seitsemättä kertaa. Kahdeksannella kerralla jouduin luovuttamaan ja totesin, että olisiko nyt viisasta antaa jonkun muun oppia välillä. Hän voisi sitten uuden osaajan kanssa rauhassa opetella hommaa ja mun resurssit saataisiin hyötykäyttöön muualle. Ilmeisesti tässäkin oli neuvottelutaidoissa parantamisen varaa, koska edustamansa kielellisen ryhmän viha minua kohtaan yltyi.

KEKSELIÄISYYS: Ilmeisen hyvä olen ollut keksimään ja kehittämään, koska useampi idea on varastettu.

Miten ihmeessä tulkitsen itseäni, kun väkisinkin peilaan sitä tulkintaani jonkun muun ihmisen kanssa käytyyn vuorovaikutukseen? Ja yleensä nämä ovat olleet hankalia tapauksia monen muunkin kanssa.

Voi luoja minä toivon, että pääsen joskus sellaiseen työpaikkaan, missä tosiaan on sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät tehdä sitä työtä, mistä saavat palkkaa, Ja siinä paikassa puhalletaan yhteen ääneen.

Kurssiviikon pyörteissä ajattelin, että tarvitsen viikon jossain ihan muualla. Tutkailin äkkilähtöjä ja sain kuin sainkin reissun varattua. Reissuun on vielä aikaa ja kurssiakin vielä paljon jäljellä. On kuitenkin mukava ajatus katkaista tämä pitkään jatkunut poteminen ja itsensä tutkailu muutoksien tuulissa. Himoitsin lähteä Sloveniaan, jossa seikkailin viime vuonna eri paikoissa. elämäni ensimmäistä kertaa. Päädyin kuitenkin pakettimatkaa ja ajattelin löysäillen tutkia paikkaa, missä en ole koskaan käynyt. Ehkä tässä kohtaa on viisasta siirtää vastuu matkan järjestämisestä jollekin muulle ja nauttia vain.
Nyt pyöräilemään happea päähän, jos vaikka romuttunut biitsikunto ehtisi vielä palautua edes millin lähemmäksi tavoitetta.
Mukavaa viikonloppua muillekkin!