Hupsista taas. Aika on humahtanut arjen pyörityksessä. Jotenkin tuntuu, että aika vain hujahtaa ohi. Just nyt se on onneksi hidastunut, koska olen ollut lomalla.

Noin puolesta välistä tammikuuta on olotilani ollut kummallinen. Viikko sitten tuijottelin seiniä, että jotain kummallista on meneillään. Jotain puuttuu. Suurin puutos on jatkuva väsymystila. Mieleni alkaa olla kirkas. No ei ihan tietenkään. Unohdin pyykkituvan varauksen ja silloin tällöin unohtelen muutakin. Kuitenkin tunnen oloni suhteellisen normaaliksi. Vai voiko sanoa normaaliksi, jos illat plaraa puhelimesta kissavideoita ja kikattelee ääneen niille? Olen ollut niin mahdottoman hyväntuulinen, että hirvittää sanoa se ääneen. Ettei sitten vain tömähdä. On välillä tömähdellytkin, mutta jotain on todellakin tapahtunut, etten vastoinkäymisistä mene jumiin ja toipumiseen menisi viikko.

Pientä tömäystä on tullut koulutuksessa. Pitäisi tehdä näyttöjä siitä tästä ja tuosta. Käydä työharjoittelussa ja sitä ennen myös tekemässä porukalla yksi projekti muualla kuin koulussa. Eipä siinä mitään, mutta aika hupenee ja kohta loppuu koko koulutus. Selkeyttä olisin kaivannut, eikä niin, että joutuu välillä ihmettelemään ja kyselemään samaa asiaa moneen kertaan.

Toinen tömäytys oli heppu, joka stalkkasi ensin jonkin aikaa ja otti sitten yhteyttäkin. Nimetön, kuvaton tapaus, joka tarttui uudelleen puolen vuoden jälkeen erään FB-ryhmän keskusteluun. Tykkäili pitkällä aikavälillä kuviani, mitä sattui näkymään ja alkoi sitten kyselemään asioita. Sinänsä viatonta vielä, mutta kun näitä on tullut jo turhan monta outoutta vastaan niin nakkasin estot päälle saman tien. Jos ei kykene omalla naamallaan ja nimellään olemaan naamakirjassa niin en minäkään kykene silloin järjelliseen keskusteluun yksityisin viestein.  Ja viattomastihan se aina alkaa, kunnes huomaa olevansa jonkun narsistipsykopaatin pyöriteltävänä. Hyi. Puistattaa.

Kolmas tömäytys oli viime perjantaina. Olin repäissyt ja ostin lipun keikalle. Katsoin mainoksesta, että soitanta olisi mukavan aikaisin. Jo puoli seiskan aikaan. Lipussa samat kellon ajat. Sen verran vielä sekaisin olen vielä, etten lukenut pientä pränttiä missä kerrotaan ovien aukaisusta tuohon aikaan. Koska en tullut ajatelleeksi, ettei isolla kirjoitettuihin kellon aikoihin voi luottaa ja ymmärtänyt selvittää keikkapaikan omilta sivuilta soittoaikaa niin menin sitten liian aikaisin. Odottelin puoli tuntia pääsyä sisälle ja narikkaa. Seuraavat puolitoista tuntia kärvistelin hillittömässä metelissä katselemassa, kun muilla oli varaa nautiskella ylikalliita antimia. Kun keikka vihdoin alkoi, jaksoin enää reilun tunnin. Se hälinä oli liian kauan minulle liikaa. Olin janoinen. Näin, että joiltakin tarkistettiin laukku niin tuskin omaa vettä olisin saanut pitää. Paikalla vesi maksoi 3.50e ja alkoi olemaan väsymyksen kanssa myös niin hillitön jano, että luovutin kesken. Bändi oli hyvä ja olisin mielelläni kuunnellut loppuun asti. Eipä se vain mene niin. Minun maksamalla lipulla saa jotain aivan muuta ja jos ei viittä tuntia kykene nesteyttämättä olemaan kaikuvassa metelissä niin omapa on vika. Olisi ollut silti kiva tulla juuri ennen keikkaa niin olisi maksanut siitä mitä meni katsomaan.

Painelin erääseen karaokebaariin ja join melkein kerralla tuopillisen vettä. Siellä oli mukava fiilis ja sain laulaa useammankin kappaleen. Sitten päätin käydä uudessa Tokio-baarissa. Ovella kysyin, että mahtuuko vielä sisään ja poke totesi vain, että oletko varma, että haluat sisään. Kyllästymispiste ilmeisesti saavutettu melko nopsaan. Vastahan tuo on avattu. Laulamiseen kolmen tunnin jono. Noh nautin yhden juoman ja lähden kotiin. Lipitellessä samaan pöytään istahti pariskunta, josta näki kyllä, että juoma on maistunut ennenkin. Nainen oli kuitenkin mukava ja höpötimme niitä näitä. Kun nainen lähti vessaan niin mies kyseli minulta nimeä ja olenko FB:ssä. Hei ihan oikeasti nyt. Jos höpötän niitä näitä jollekin tuntemattomalle pariskunnalle niin en todellakaan halua tehdä henkilökohtaista tuttavuutta pariskunnan herrahenkilöön. Koska tämä löpinä loppui kuin seinään naisen palatessa niin ei voi kuin pyöritellä silmiään, että mitä ihmettä nämä äijät itsestään oikein kuvittelee.

Ymmärsin lähteä kotiin. Lauantain nukuin, nukuin ja nukuin. Sunnuntaina ihmettelinkin seiniä katsellessa, että miten ihmeessä minua ei väsytä. Olen ollut energiaa täynnä ja puuhaillut kaikenlaista. Olen mutustellut ajatusta muuttamiseen. Taloon tulee saneerausremppa, mutta ajankohdasta ei vielä ole tietoa.  Käytin energiaani asunnon etsimiseen. En edes tiedä, mistä minulle pompahti ajatus yhdestä kaupunginosasta, mutten ole saanut sitä päästäni vieläkään.

Päätin retkeillä sinne. Katsoin parin taloehdokkaan osoitteet ja lähdin tutustumaan alueisiin. Samalla sain kunnon päivälenkin tehtyä ulkoillessa upeassa säässä. Ensimmäiseen alueeseen ihastuin heti. Pystyin kuvittelemaan itseni sinne. Ainut miinus on paikan syrjäisyys. Koska vielä ei ole töitä niin en tiedä kauanko työmatkaan menee. Plussaa olikin sitten kaikki muu. Kaupat lähellä. Upeat ulkoilualueet. Liikenneyhteydet kuitenkin hyvät. Jokunen ravintolakin ja baari, ettei ihan näivety yksinäisyyteen. Jokin kummallisen kotoinen tunnelma ihan vain jo kävellessä kadulla. Katselin ihmisiä ja jotenkin tuntui, että voisin sopia tämän joukon sekaan. Miksipä en. Hassua, ettei ikinä ole asuntoja katsellessa ollut edes vaihtoehtona. Asuntojen Tinderissä ollut se heikoin vaihtoehto.

Toinen alue oli ihan kivan rauhallinen, mutta kauppaan matkaa. Bussit kyllä kulkisivat, mutta mutta. Aloin miettimään, että jos nyt muuttaisin pysyvästi ja viettäisin tulevan vanhuudenkin siellä niin pitää olla hieman helpompaa. Pörhälsin bussilla vielä ensimmäisen alueen ohi ja se sama ihastuksen fiilis piipahti pienenä läikähdyksenä sisuksissa. Jos löydän sittenkin muualta asunnon niin tulen ainakin käymään täällä useammin.

Sain ahaa- elämyksen jo aiemmin. Olen kyllästynyt nykyiseen asuinalueeseen ja kerran jo muutinkin pois. Kuitenkin väärään suuntaan. Tänne tulin takaisin, koska täällä oli tuttuja, joiden kuitenkin huomasin olevan täysin sopimattomia minun maailmaani. Tajusin, että nyt ei olisi mitään, miksi tarvitsisi pysytellä juuri täällä. Ei tarvitse vanhan työmatkan takia täällä asua. Tänään lätkin asuntohakemuksia sinne tänne hyvien kulkuyhteyksien päähän. Löysin kolme hyvää asuntoehdokasta eri suunnilta ja vihdoin ja viimein hain niitä. Olen jonkun verran hauissani viivytellyt. Ehkä ajatus pakkaamisesta ja muuttamisessa itsessään välillä tuntuu hieman rankalta. Vihdoin sain kuitenkin keskityttyä jopa matematiikkaan ja laskin, mihin on varaa. Muutot ja kaikki yhteensä. Jos työttömyys jatkuu pitkään niin mitä otan huomioon. Voi olla, että asunnon löytäminen kestää pitkään, mutta olen innoissani. Käväisin tänään Kiasmassa katselemassa taiteita hakemuksien lähettämisen jälkeen. Kun tulin takaisin niin se läikähdys tuli taas mukavasti sisuksiin. Olenko tosiaan löytämässä sen minun oman paikan. Näille kulmille tulin aikoinaan miehen mukana ja tänne jäin, enkä tunne vieläkään yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen oikeaksi paikaksi.taitaa olla tunteesta päätellen ihan hyvä ratkaisu poistua muualle.

Toinen mikä on piristänyt mieltäni, on terapia. Pääsin koulun kautta juttelemaan psykologille. Pistin hänen pään pyörälle kertoessani maailmastani. Ei, minun maailmassani ei pyöri huumeet ja väkivalta. Olen koulussa niitäkin elämäntarinoita kuunnellut. Minulla on ollut vain liikaa ihmisiä, jotka ovat repineet minusta kaiken irti. Toisin sanoen, olen itse niin läheisriippuvainen ja vietävissä ollut, että olen jäänyt liian monta kertaa jalkoihin väärien ihmisten kanssa. Yritän miellyttää liikaa unohtaen omat rajat. Siihen ei psykakaan osannut kertoa vastausta, että miten on mahdollista, että yhden ihmisen elämässä realistisesti noin 90% ihmisistä ovat kuitenkin niitä, jotka härskisti hyödyntävät minun puutteita. Ei sellaista tapahtuisi, jos näistä edes osa omaisi empatiaa. Paska tuuri. Täytyy muuttua, kunhan vihdoin oppisi millaiseksi. Mikä osa minusta on niin väärää, että sen täytyy muuttua ja kuinka paljon. Pirun vaikea kysymys. Olen kuitenkin kiltti, oikeudenmukainen jne. Jne. Tiettyyn pisteeseen asti. Ristiriidat tulevat sitten, kun en jaksa yhteen suuntaan ymmärrellä ja ammentaa. Sitten muutun ”einiinkivaksi” ja soppa on valmis. Tarvitsisiko muuttua mulkeroksi, jos saisi edes hitusen vastavuoroisuutta. Tuskin. Minullakin on paha mieli, kun olen joutunut pettymään totaalisesta itsekkyydestä ja olen joutunut pistämään yhteydet poikki, että saan hengittää.

Kolmas asia mitä tajusin eräs päivä. Olen välillä sen huomannutkin juu, mutta nyt sen TAJUSIN oikeasti. Minulla on kiva koti. Siis vaikka seinät olisivat millaiset ja missä tahansa, olen vihdoin saavuttanut sisustan sellaiseksi, missä viihdyn. Olen saanut kerättyä kauniita asioita, mitkä sopivat toisiinsa. Joskus jopa itse tekemällä. Joskus tohottaessa itse, olen vahingossa  muuttanut vaikka sävyjen suuntaa, mutta sitten pienillä jipoilla on saanut kaiken mätsäämään. Persoonallisuutta.

Kasvit. Aloin keräämään kasveja kolmisen vuotta sitten. Niitä oli paljon ja varmaankin puolet on kuollut. Nyt huomasin, että ovat kasvaneet ja alkaneet muovata sitä ympäristöä ja fiilistä sellaiseksi, mitä olen alun perin ajatellut. Niiden piti vain kasvaa hieman. Pienillä siirroilla ovat löytäneet paikkansa ja ajoittain olen vain ihaillut niitä. Todella rentouttavaa. Paitsi silloin, kun joku ötökkä häiriöi harmoniaamme. Kun jäin sairaslomalle, ostin Alocasia Frydekin. Se on koko toipumisen ajan ollut upea. Selvisi yhdestä ötökkähyökkäyksestäkin. Nyt, kun oma olotila on kohentunut niin kasvi on alkanut voimaan huonommin. Täytyy vaihtaa mullat sille ja tarkkailla tilannetta. Se on ollut todella tärkeä minulle. Se antoi kauneudellaan virtaa. Lohtuakin. Välillä olen sitä laiminlyönyt vain omalla väsymykselläni. Nyt täytyy antaa sille sitä hoivaa, mitä se tarvitsee.

Ja se on hyvä mainita, että olen antanut itselleni niitä löysiä päiviä. Jos koulussa on ollut fyysisesti rankempaa niin kotona olen ottanut rauhallisemmin. Jos löysempää niin olen pulahtanut altaaseen. Antanut itselle mahdollisuuden levätä ilman huonoa omaa tuntoa ja nauttinut sitten taas tekemisestä. Olen alkanut unohtaa sen ajatuksen, että mitä muut ajattelee. Eipä niitä muita ole arvostelemassa ja ihan oma tekeminen tai tekemättä jättäminen on itselle kuitenkin tärkeintä. Ei maailma romahda vaikkei joka päivä yritä niin älyttömästi. Jos romahtaa niin eiköhän sen hoida nuo seniilit pellet, joille on annettu liikaa valtaa.

Mukavaa oli käydä myös pitkästä aikaa Melkein-siskolla. Kokkailimme pitsaa ja höpötimme niitä näitä. Niin normaalia hengaamista, kuin annetuilla resursseilla voi odottaa. Ensimmäinen kerta, kun kokkailtiin ja se oli kivaa. Ensimmäinen kerta, kun pystyin itsekkin rentoutumaan ilman aikataulua tai murhetta siitä, että ehdinkö palautumaan ennen maanantaita.

Muuttoa odotellessa kevättä kohti.

Lomailu oli tarpeen. Voisin väittää, että viikko ei olisi riittänyt mitenkään. Tässä kohtaa siis kävikin tuuri, että lomailua on ollut hieman yli kaksi viikkoa. Kumma juttu, että vasta eilen sunnuntai iltana olin rauhoittunut. Nukkumaan mennessä tajusin, että tämä on se olotila, minkä haluaisin jatkuvan pitempään. Syke pumputti tasaisen rauhallisesti, en purrut hampaita yhteen. Täydellinen rauhallisuus.

Olen saanut mukavasti aikaiseksi erilaisia juttuja. Käväisin myös Vierumäellä. Kokeilin kylpylää. Sekään reissu ei mennyt aivan putkeen. Porukkaa oli aivan liikaa. Toiveena oli uusia harmoninen rentoutuminen pika reissahduksella niin, etten kertonut siitä kenellekään. Kukaan ei olisi kateellinen kostaakseen. Kukaan ei ronkuisi tuliaisia. kukaan ei vaatisi jatkuvasti raporttia, mitä milloinkin olen tekemässä. Melkein- siskolleni hieman valehtelin. Lenkkeilisin, uisin ja mahdollisesti kävisin salilla ja aion pitää kännykän kiinni, että voin keskittyä ruuantankkauksiin siinä välissä. Tavallaan piti kyllä paikkansa ns. liikunnan suhteen. Kävelin junalle, junasta bussiin ja bussipysäkiltä hotelliin. Kävin ”salilla”. Hotellin kuntoiluhuoneessa kävelemässä juoksumatolla viisi minuuttia. Sen jälkeen menin ”uimaan”. Eli kylpylän puolelle ihmismereen väistelemään kyyner- ja kantapäitä. Jostain löysin pienen kolosen, missä jumppasin muutaman muun kanssa. Saunat olivat ihan kivoja. Porukkaa vain oli niin älytön määrä, ettei saunassakaan ihmeemmin rentoutunut. On nyt tuokin nähty.

Koska huijasin itselleni itsekkäästi omaa tilaa niin taisin saada jonkin asteisen rangaistuksen. Tietenkin minun piti ängetä vesiliukumäkeen pitkästä aikaa. Oli aivan ihanaa olla hetki kuin lapsi. Mutta en sitten ole kuitenkaan niin ylös noustessa sain polveen kipinää. Tajusin sitten seuraavat kymmenen kertaa kääntyä ensin mahalleni, kontilleen ja kampesin sieltä ylös. Polvi jäi kipeäksi. Toivottavasti siihen ei jäänyt pitkään kytevää vikaa.

Oikea rentoutuminen tapahtui oluen kera. En yleensä edes juo olutta, mutta nyt teki mieli. Syömään sai jonottaa aika pitkään ja vihdoin, kun pöytään pääsin, olin taas aivan hermo kimppu. Tilasin salaatin ja oluen. Olutta lipitellessä aloin rentoutumaan. tajusin, että tässä on jotain tuttua. Siis siinä ravintolassa. En ole ennen siellä käynyt, mutta tunnelma oli täysin samanlainen, kuin joskus ravintolassa missä olin töissä. Saman tyyppinen musiikki. Rento puheen sorina. Sisustus sellainen vanha kunnon puu-pubi. Oikeanlaisella kosketuspinnalla. Uppouduin muistelemaan entistä työpaikkaani. Se oli ensimmäinen ravintola missä olin töissä. Ruokapaikka, mitä paikalliset pitivät myös olohuoneenaan. Siinä tunnelmassa oli jotain erityistä. Ainakin itselle. Taustalla soi usein Procol Harum ja sen aikaiset bändit. Myös blues oli listalla. Joskus kollega laittoi Pulp Fiction- elokuvan levyltä räiskekohtauksen, jos asiakkaat eivät meinanneet poistua sulkemisajan jälkeen ajoissa paikalta. Usein miten siinä kohtaa viimeiset asiakkaat tallustelivat Henry Mancinin Baby Elephant Walkin tahtiin. Sitä ravintolaa ei enää ole. Paikalla taitaa olla ravintola, mutta valkoisin pöytäliinoin varustettu. Rento ja rauhallinen olohuone muuttui kliinisemmäksi. Jotenkin kaipaa välillä juuri sellaista lämmintä puu sisustusta ja hyvää musiikkia. Ja ehkä parasta oli juurikin istahtaa hetki ilman kännykkää. Jätin sen huoneeseen. Pitääkin jatkossa tehdä kännykättömiä retkiä vaikka parvekkeelle, jos muualle ei jaksa mennä.

Vaikka rentoutus ei tälläkään kertaa mennyt ihan niin kuin ajattelin niin jotain hyvää tästä jäi. Matkustamisen helppous. Pääsin junalla Lahteen ja takaisin opiskelija-lipulla. Talvinen maisema oli kaunis ja matka-aikaa vain tunti. Bussilaituria sai hetken etsiä Lahdessa. Löytyi kuitenkin ja molempiin suuntiin sattui ilmainen kyyti. Lähimaksu ei toiminut laisinkaan niin matkustaminen tuli melko edulliseksi. Selkeämpää kuitenkin saisi olla. Lähtöpysäkit voisi mainita laitureina, eikä matkailukeskuksina. Aikataulut olisi hirmu kiva juttu. Paikallinen reittiopas yritti pistää minut paluumatkalla kävelemään 500 metriä vaikka pysäkki oli aivan vieressä. Kerran tunnissa bussiin olisi ihanaa tietää, että mihin kohtaan tuntia napsahtaa. Reittiopas antoi ihan omia lukemiaan. Kesällä voisi ihan tosissaan ottaa teltan ja painella jonnekin sisä- Suomeen. Ei palella odotella tuntia ja missään ei taida olla kauhean kaukana.

Koska eilen olin huippurentoutunut ja normaaliutunut niin tänään innostuin etsimään asuntoja. Nyt on saatava halvempi. Rätkäisin hakemuksia sinne ja tänne. Tietty olisi hyvä, jos olisi ensin työpaikka. Hakisin jonnekkin lähemmäksi. Koska ei ole niin tyydyn halvempaan. Eipä noita pakko ole ottaa. Tähän taloon kuitenkin tulee jossain kohtaa isompi remontti ja johonkin pitäisi joka tapauksessa mennä. Laskeskelin, että vaikka kuukauden saisi hyvitystä, niin jonnekin tavarat on vietävä. Kaikesta tulee kuluja ja sitten se väliaikaisasunto. Ei se kuukauden hyvitys riitä millään. Sitten kun en ole kaiken kukkuraksi mies, että pokaisin jonkun siksi aikaa, että saisin ilmaisen majoituksen. Se ei vain toimi niin päin. Minusta tuntuu, että mulla on liikaa sielua ja omaatuntoa olla noin kylmästi laskelmoiva muiden tunteita hyväksi käyttää omiin etuihin.

Uuden vuoden aatto meni rauhallisesti. Meinasin mennä Kansalaistorille katselemaan raketteja. Hyvä etten mennyt. Siellä nämä lahjat ihmiskunnalle räjäyttivät raketteja muiden silmille. Uutisia lueskelin seuraavana päivänä ja taputin itseäni olalle. Katselin telkkaria ja puolen yön aikaan käväisin ulkona katselemassa raketteja läheisellä pellolla. Olen joskus kuullut, että se fiilis, mikä on vuoden vaihtuessa, peilaa  seuraavaa vuotta. Tämä on aiemmin pitänyt paikkansa. nyt oli mukava ja hyvä olla. Ei ahdistanut siinä hetkessä mikään.

Tänään ajoissa nukkumaan ja huomenna arjen pyöriteltäväksi. Toivon, että tänä vuonna löytäisin asunnon ja työpaikan. Eikä todellakaan haittaa vaikka elämään astuisi sellainen sutina, että se olisi mukavaa pidempäänkin.