Neljättä kuukautta tuntui leimaavan minun ajatuksissani jonkinlaiset merkit muutoksesta. Ehkä aika oli tehnyt tehtäviään omassa toipumisessani, sillä aloin jo nähdä edes vähän eteenpäin, kun tähän asti kaikki oli ollut todella sumuista. Jouduin vaihtamaan terapeuttiani, koska aiemmalla terapeutilla ei ollut Kela-kelpoisuutta, eli hänen terapiassaan en olisi saanut Kelan tukea. Asia harmitti minua, sillä pidin tuon aiemman terapeutin tavasta toimia. Mutta pakko oli ja ryhdyin selvittämään, mistä löytyisi terapeutti, jolla olisi sekä kelpoisuus että vapaita aikoja. Kelpoisten terapeuttien lista löytyi helposti, mutta vapaat ajat olivatkin sitten hankalampi löytää. Päädyin kuitenkin erään terapeutin palvelusten piiriin ja pääsin aloittamaan hänen kanssaan. Kelan päätöstä ei ollut vielä tullut, mutta aloitimme työn silti. Onneksi olen tilanteessa, ettei minun tarvitse elää aivan kädestä suuhun, joten taloudellisesti aloittaminen oli mahdollista. Olin siis aloittanut jo matkani tulevaan ja se tuntui jotenkin lohdulliselta.

Olin lukenut paljon eroryhmistä, joissa eronneet, eroavat tai asiaa pohtivat miehet saavat ohjauksessa käsitellä asioita. Hain tietoa ja lopulta pääsin mukaan ryhmään, jonka on tarkoitus aloittaa toimintansa maaliskuun lopulla. En vielä tätä kirjoittaessani oikein tiedä, miten suhtautuisin ryhmään, mutta ajattelen, ettei siitä haittaakaan voi olla. Myös tähän sitoutuminen tuntuu jonkinlaiselta sijoitukselta tulevaisuuteen.

Masentavia ajatuksia oli yhä. Vaihtelevammin kuin ennen, mutta hyvin tuntuvia. En välillä pystynyt katsomaan vaimoani ja hänen ajoittain minua kohtaan osoittamansa julma välinpitämättömyys sai minun jopa lamaantumaan. Yritin tuon kuukauden aikana herätellä vaimoni halua käsitellä asiaa ehkä kerran, surkein tuloksin. Vajosin taas sellaiseen apatiaan sen suhteen.

Huomasin myöhemmin, että helmikuun aikana, ehkä auringonvalon myötävaikutuksella, osaavani jo katsoa vähän tämän oman kuplani ulkopuolellekin. Tapasin ihmisiä, jopa entuudestaan ventovieraita ja sain siitä selvästi havaittavaa iloa. Minusta tuntui hyvältä ikään kuin astua välillä tämän kaiken hevonpaskan ulkopuolelle ja hengittää vähän aikaa. Oli mukavaa vuorovaikuttaa toisten kanssa ilman, että tämä uskottomuus oli mitenkään esillä tai että kukaan siitä edes tiesi.

Helmikuun aikana huomasin ensimmäistä kertaa todella, todella pitkään aikaan, että joku nainen oli kiinnostunut minusta. Se toi rintaani tunteen, jonka olin jo unohtanut. Olin kovasti vastahankainen tuolle tunteelle, sillä olin oppinut väistämään ne jo vuosikymmenet. Toisaalta tunsin olevani vielä rajusti vereslihalla, enkä halunnut paljastaa kenellekään haavoittuvuuttani. Mitään ei siis tietenkään tapahtunut, mutta huomioni toi minulle uusia, lohdullisia ja jotenkin tervehdyttävän oloisia tunteita. Ne tulivat tarpeeseen! Todella!

Pohdin kuumeisesti noita tuntemuksiani. Olivatko ne edes sallittuja? Miten minun pitäisi suhtautua niihin? Tarkoittaako tämä, että olen irtautumassa puolisostani ja perheestäni? Ristiriitaisuuksia pyöri mielessäni valtavasti, enkä oikein osannut niiden kanssa pelata.

Hain kriisin alkuvaiheessa paljon vastauksia siihen, mitä tarkoittaa se, kun sanotaan että aika korjaa. Kuinka kauan aikaa täytyy kuluttaa, ennenkuin alan parantua? En löytänyt muuta, kuin että se on yksilökohtaista ja se oli turhauttavaa. Olin niin kärsimätön ja tuskissani, että kaipasin jotain konkreettista, vaikka tietysti ymmärsin, ettei sellaista aikamäärettä voi sanoa. Itse löysin jonkinlaisia toipumisen merkkejä kuitenkin neljännen kuukauden loppupuolella. Jos taas pitäisi antaa neuvo jollekin ihmisrauniolle, joka rypee tässä samassa tilanteessa, voisin sanoa, että kriisin ensimmäiset kolme kuukautta ovat elämäsi turhimpia ja kaikin puolin kamalia kuukausia. Jokainen päätös, jonka teet, on tehty liian aikaisin, koska ne kaikki perustuvat emootioon ja uskomuksiin. Näköjään vasta tuon ajanjakson jälkeen pystyy jotenkin suhteuttamaan tapahtunutta oikeaan elämään ja omaan tilanteeseen. Sanoisin myös, että kun olet uinut niin syvissä vesissä kuukausitolkulla, nauti jokaisesta henkisestä valonsäteestä, jonka kohtaat. Olet ansainnut ne!

Aloin pikkuhiljaa kyseenalaistamaan myös omaa toimintaani. Miksi sallin, että vaimoni kohtelee minua niin epäinhimillisesti? Aloin suhtautua hyvinkin kriittisesti siihen, että minä yritän anella vaimoani korjaamaan tilannetta, lähes ryömin hänen edessään rukoillen inhimillisyyttä ja kuitenkin minä olin se, jota oli loukattu. Minun alkoi olla helpompi keskittyä itseeni sen sijaan, että keskittyisin siihen, tykkääkö vaimoni minusta vielä vai ei. Tuntui, että voima alkoi hiljalleen palata minuun. No, turha elvistellä, kyllä niitä hankalia päiviä oli vielä paljon. Itkukin tuli kerran tai pari, kun paine tarpeeksi kasvoi.

Kevätaurinko paistoi suoraan sisälleni ja silmäni alkoivat olla koko ajan enemmän auki. Aloin nähdä asiat kokonaisuutena enemmän kuin ennen. Kuntoilu sujui ihan mukavasti, eikä se ollut enää sellaista samanlaista pakonomaista itsensä satuttamista, vaan jopa nautinnollista ajoittain.