Toisen selviytymiskuukauden teema tuntui olevan ”Miten helvetissä tämä on mahdollista?”

Tämä toinen kuukausi vaimoni kärähtämisen jälkeen oli aika ennen joulua. Sitä leimasi vahvasti pelko siitä, millainen joulu lapsille voidaan tarjota ja kuinka tuskaista olo kotona on. Pitäisi kuitenkin viettää meille perinteistä perhejoulua ja nyt pandemian aikaan edes sukulaisia ei ole kylässä pehmusteena. Aika raaka lähtökohta.

Oma shokkivaihe alkoi olla jo ohitse ja vaimoni käytös minua kohtaan oli ehkä pahinta koko tämän prosessin aikana. Ylimielisyys ja välittämättömyys olivat vahvasti esillä joka ikisessä päivässä. Yritin keskustella, mutta siitä ei tullut yhtään kertaa mitään, vain pahaa mieltä ja lisää kuormaa kannettavaksi. Itse olin jo saanut tehtyä päätöksen, että tämä parisuhde on yritettävä korjata, lasten ja meidän vuoksemme. En vielä jotenkin tajunnut, että siihen tangoon tarvittaisiin molemmat ja ajattelin olevani jotekin kaikkivoipa. Pelastusyritykseni saivat minut voimaan pahoin vaimoni suhtautumisen takia.

Minun oli hyvin vaikea ymmärtää, miten siitä ylitsevuotavasta onnellisuuden tilasta voin olla aivan hetkessä tilanteessa, jossa en nähnyt minun tai meidän yhteistä elämäämme ollenkaan eteenpäin. En voinut tajuta, miten tähän oltiin päädytty. Jotenkin aloin hiljalleen oivaltamaan, että vaikka tämä parisuhde saataisiin korjattua, entisenlaiseksi se ei tule ikinä palaamaan. Se aiheutti kovasti murhetta. Myös luopuminen tuntui vaikealta. Minun oli luovuttava siitä, mitä eniten rakastin eli yhteisestä elämästämme siinä muodossa kuin olin sen oppinut ymmärtämään. Minulla oli hirveän kova ikävä sitä ”entistä” vaimoani. Sitä rakastavaa, empaattista, rehellistä kumppania, jonka kanssa olin voinut jakaa kaiken. Kun katsoin häntä, näin jonkun toisen. Enkä edes pahemmin pitänyt tästä uudesta naisesta.

Kaipasin inhimillistä kosketusta kovasti. Hain sitä vaimoltani, sillä muusta en tiennyt. Seksi oli suoraan sanottuna kamalaa. Samalla puuduttavan tylsää ja ahdistavaa. Mutta ihon kosketus oli jotain, mitä kipeästi tarvitsin. Ehkä voisi runollisesti sanoa, että ihminen voi valehdella, mutta iho ei.

Vaimoni epäreilu vallankäyttö minua kohtaan oli ajoittain tyrmistyttävää! Se sai välillä todella absurdeja piirteitä. Minusta tuntui usein, että vaimoni flegmaattisuus, suuntautuminen yhä vahvemmin iPadiin ja julmuus olivat jotain sellaista, joista hän jopa halusi minun kärsivän.

Toiselle kuukaudelle osui myös isänpäivä, joka on ollut minun suosikkijuhlapyhäni niin kauan kuin olen saanut sitä viettää isänä. Fiilis oli tuona päivänä hyvin varautunut. Tuon päivän iltana tapahtui selvästi jotain erityistä, sillä vaimoni käytös muuttui radikaalisti. Hän muuttui hetkessä minua kohtaan hyvin, hyvin kylmäksi ja jopa vihamieliseksi ja lähti tapojensa vastaisesti käymään autollaan jossakin. Kysyin myöhemmin, mitä tapahtui, mutta hän ei vastannut ja oli minulle vihainen, kun kyselen ja utelen. Koin ennenkaikkea turhautumista.

Nyt myöhemmin voin sanoa, että vielä toinenkaan kuukausi ei ole missään tapauksessa aika, jolloin kannattaa mitään päätöksiä tulevasta tehdä. Mieli kyllä haluaisi, mutta järki ei vielä sisäistä kokonaisuutta niin, että mitenkään järkeviä ratkaisuja voisi tehdä. Hätäilin taas.

Kuntoilin aivan hysteerisesti edelleen. Kroppani kärsi, mutta koin sen silti pakotienä. Tai oikeastaan hengitysreikänä jäässä, josta kävin välillä haukkaamassa happea elääkseni.

Toisen kuukauden aikana hankkiuduin myös Väestöliiton terapeutin palveluksien piiriin. Tuntui hyvältä jutella jollekin ammattilaiselle, joka pystyi tukemaan minua etenkin rationaalisessa ajattelussa. Hänen tukensa oli myös tärkeää sille, että sain oikeutusta omille tunteilleni.

Pelkäsin myös vaimoni jättävän minut ja lapset. En tiedä, miten olisin siinä tilassa voinut sitä asiaa käsitellä, jos niin olisi käynyt. Vaikka nyt on kyllä sanottava, että se olisi saattanut olla sitten kuitenkin ihan hyvä ratkaisu. Olisin ollut pakotettu katkaisemaan siteet ja ehkä alkamaan parantumisen. Mutta niin hirveän paljon selvittämättömiä kysymyksiä oli päässäni, että itseni kanssa pärjääminen olisi varmasti ollut hyvin hankalaa.

Koin erittäin kuormittavaksi ja raskaaksi oman tarpeeni yrittää kontrolloida vaimoni menoja ja viestintää. Mahdotontahan se tietenkin oli, mutta jokainen WhatsAppin kilahdus sai vatsani kääntymään ympäri. Olisin aivan valtavasti halunnut tietää, kenen kanssa vaimoni viestittelee. Kun se ei ollut mahdollista, ahdistuin yhä enemmän.

Vinkki sinulle, joka olet samassa tilanteessa: Älä stressaa vielä tulevaisuudesta. Ei kannata. Todennäköisesti et tiedä vielä mitään ja jos teet päätöksen, kyseenalaistat sen myöhemmin.