Varmasti kaikki ovat syyllistyneet joskus siihen, että hauskan illan jälkeisenä aamuna päästää aivoihinsa lupauksen siitä, ettei enää ikinä juo. Olen tehnyt niin minäkin.

Olen tässä meidän kriisissämme kokenut suurta häpeää siitä, että olin niin avoimesti onnellinen ja rakastunut. Ja siitä, että kerroin niin auliisti, että rakastin. Puhumattakaan siitä, että kirjoitin rakkauskirjeitä, joihin vuodatin sydämeni noloimmat ja arkaluontoisimmat tunteeni vaimoni nähtäväksi. Tuo häpeä on ollut lamaannuttava ja tuhoava. Se on mukanani vieläkin, yli neljä kuukautta julkitulon jälkeen. Ja joka päivä.

Olen päättänyt, että itseäni suojellakseni en enää koskaan aio sanoa kenellekään ”rakastan sinua”. En ikinä, enkä kenellekään. Lasken tästä joukosta pois kuitenkin lapseni, joille aion tehdä täysin selväksi koko loppuelämäni, että rakastan heitä enemmän kuin mitään maailmassa.
En myöskään aio kirjoittaa kenellekään enää milloinkaan yhtään ainoaa rakkauskirjettä. Haluaisin, mutta en uskalla.

Tämä kriisi on satuttanut minua tavoilla, joista en tiennyt mitään. Ja kipu on ylittänyt kuvitelmani moninkertaisesti. Lukemani mukaan se kyllä helpottaa ajan myötä, mutta tuska on sen verran suurta, että minun on pakko varjella itseäni siltä. Siksi minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin rakentaa muuri itseni ympärille.

Olen aina rakastanut tunnetta, kun saan rakastaa toista täysillä. Aivan täysillä, ilman suojia ja ilman epäilyksiä. Minulle se tunne on ollut elämän kantava voima, kuin polttoaine, jonka avulla mikä tahansa on mahdollista. Kun en suostu enää olemaan niin sydän avoimena, menetän jotain tärkeää elämästäni. Mutta tämä kokemus on ollut niin satuttava, että suostun jättämään tuon täydellisen rakkauden tunteen pois, jotta en joutuisi tähän tilanteeseen toiste. Harmi, mutta en oikein muuta voi.

Haluaisin niin kovasti olla vielä jonakin päivänä onnellinen. Olin ja pidin siitä niin kovasti, että kuvittelin sen olevan elämäni tärkein asia. Voihan se vieläkin sitä olla, mutta muotoaan se muuttaa. Pidän onnellisuutta ihmisen perusoikeutena ja olen sitä mieltä, että jokaisella meillä on itsellämme vastuu sen onnellisuuden saavuttamisesta. Harmi, ettei se tule valmiiksi annettuna. Ja vielä suurempi harmi on, että joku toinen voi sen viedä pois vain, koska se sattuu hänen agendaansa sopimaan.

Aion olla vielä onnellinen. Aion hakea sitä aktiivisesti. Mutta koska kaiken tämän jälkeen pelkään niin paljon, en osaa sanoa, millaiseen onnellisuuteen pääsen. Ehkä tässä toimii sijoitusmaailmasta tuttu logiikka siitä, että mitä suurempi tuotto-odotus, sitä suurempi riski. Tästä eteenpäin minä aion vähentää riskiä pienentämällä tuotto-odotusta.

Jos nyt, tässä tilanteessa tapaisin jonkun naisen, jonka kanssa löytäisin sellaisen napsahtavan yhteyden, ajautuisinko hänen syliinsä? Voi olla. Se tosin vaatisi Tinderit ja mitänäitänyton. Enhän minä raukka edes osaa käyttää sellaisia, puhumattakaan siitä, että minulla olisi aavistuskaan siitä, miten nykyään sinkkumarkkinoilla käyttäydytään. No, kai sitä oppii, kun on pakko.

Olen ollut uskollinen vaimolleni. Minusta meitä suojasi sellainen uskollisuuden suojakuori, jonka sisällä me saimme kasvaa ja rakentaa yhteistä. Vaimoni päätti rikkoa tuon kuvun. Minusta tuntuu, ettei tuota suojaa enää ole minullekaan. En pitäisi enää samanlaisena rikoksena sitä, että ihastuisin johonkin toiseen ihmiseen.

Kaipaan hirveästi sellaista inhimillistä tunnetta. Kumppanuutta ja iloa, joka kasvaa sen toisen ihmisen ilon myötä. Kaipaan sitä, että voisin olla aidosti iloinen toisen puolesta ja että näkisin hänen olevan iloinen minun puolestani. Kaipaan aitoa yhteyttä ja todellista vuorovaikutusta, jonka motiivi nousee sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

Olisin kyllä varmasti aika huono saalis kenellekään tällä hetkellä. Olen niin kiinni tässä karilla makaavassa parisuhteessani, että olisi loukkaus toista kohtaan esittää olevansa uudessa parisuhteessa täysipainoisesti. Laastaria en mistään halua, eikä minun mielestäni toista ihmistä voi sellaisena pitää. Toisia ihmisiä ei vain kohdella niin.

Minun olisi nyt helpompi ihastua johonkin toiseen kuin aiemmin. Aiemminhan se ei ole ollut optio, vaan olen ollut nimenomaan tässä omassa parisuhteessani ja ihastumisen, läheisyyden ja rakkauden tunteet ovat olleet varattuja tuolle mielitietylleni. Jos joku tarjoaisi hukkuvalle auttavan kätensä, aika helposti siitä tarttuisi kiinni. Ongelmaksi voisi muodostua se, etten itsekään ehkä osaisi erottaa, olenko ihastunut tuohon uuteen ihmiseen vai siihen tunteeseen, jonka ihastuminen aiheuttaa.

Entä sitten avoin suhde, jossa kummallakin olisi mahdollisuus jakaa mitä tahansa tunteita kenen tahansa kanssa? Tuskin olisin siihen valmis, kaipa sitä on sitten kuitenkin sen verran konservatiivinen, ettei moinen mahdu omaan suhteiden työkalupakkiin. En usko, että vaimonikaan olisi. Jos tuollaiseen päädyttäisiin kaikesta huolimatta, uskoisin sen olevan siirtymävaihe tästä parisuhteesta uusiin parisuhteisiin omilla tahoillamme. En jaksa uskoa, että meidän suhteemme olisi enää täysipainoinen parisuhde.

Jos ihastuisin johonkin toiseen ihmiseen, sillä voisi olla suuri vaikutus omalle itsetunnolleni. Se tulisi kyllä tarpeeseen! Olen jopa miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että ehkä minun pitäisi yrittää hankkia vaikka ihan vain muutama yhden yön suhde oman itsetuntoni pönkittämiseksi. Häpeillen minun on myönnettävä, etten ole ihan kokonaan siitä ajatuksesta vieläkään luopunut.
En usko, että saisin ihastumisesta tai suhteesta minkäänlaista nektaria kostonhimolleni, mutta omalle sielulleni sillä olisi varmasti huimasti parantavia vaikutuksia. En kuitenkaan jaksa tai halua ryhtyä sellaista suhdetta aktiivisesti etsimään, mutta sanotaan vaikka niin, että ovi on ainakin raollaan.