Parisuhdetilannekatsaus
Lähes kaksi viikkoa sitten kävimme keskustelun, joka oli oikeastaan ensimmäinen, edes alkavasti rakentava koko tämän kriisimme aikana. Ero oli esillä puheissa jo eri tavalla kuin ennen ja puolisoni näytti edes jonkinlaista reaktiota. Se muutti parisuhteemme tilaa jonkun verran.
Kotona oleminen on vähän helpompaa, ilmapiiri ei ole enää ihan yhtä masentunut ja ahdistava. Jonkunlaisia kosketuksia on, ehkä jopa lyhyitä jaksoja, jolloin elämää jaetaan toisen kanssa. Seksiäkin, tosin pinnallista ja kehnoa.
Mutta tämä ei riitä. Minun sisälläni on yhä sellainen iso, musta möykky. En vain tunnu pääsevän siitä yli millään. En salli itselleni hyvänolon tunnetta ja kun sellainen pyrkii esille, aivoni muistuttavat mnua heti siitä, mitä on tapahtunut. En ole soittanut kitaraa tai mitään muutakaan soitinta sävelenkään verran viimeiseen puoleen vuoteen. Ja se on aika paljon, sillä sitä olen tehnyt lähes päivittäin noin neljänkymmenen vuoden ajan.
Huomaan, että minäkään en enää tiedä, miten tätä asiaa pitäisi käsitellä. Tiedän, että pitäisi puhua, mutta miten? Haluaisin vaimoltani rehellisiä vastauksia, avointa keskustelua siitä, mitä hän tuntee ja kertoa siitä, mitä minä tunnen. Mutta en saa väännettyä hänen rannettaan niin lujaa, että saisin hänet rehelliseksi. Jos hän päättää valehdella, niin hän myös tekee.
Minua haittaa se, että hänen ainoa anteeksipyyntönsä on tapahtunut minun käskystäni. Ja se, että se oli yhden heikon hetken aiheuttama tilanne. En saa tolkutettua itselleni, että vaimoni olisi oikeasti pahoillaan siitä, mitä teki parisuhteellemme. Se tuntuu pahalta.
Vaimoni salaa minulta tällä hetkellä aika tarkasti kirjoittelunsa nettisuhteensa kanssa. Tosin, olen pois kotoa enemmän kuin aiemmin, joten kyllä hänellä aikaa ja mahdollisuuksia suhdetoimintansa ylläpitämiseen on.
Minusta tuntuu, että sellainen näytelmä jatkuu yhä, siitäkin huolimatta, että hän jo näytti minulle tunteitaan. Pelkään sitä, että tästä olotilasta tulee jotenkin pysyvä. Että tyydyn tähän, jos en muuta saa. Sitä en halua, sillä tämä on juuri sitä jo aiemmin mainitsemaani puolielämää.
Katselin taas netistä asuntoja. Aina, kun teen niin, huomaan, että se tuntuu hyvältä. Pystyn jo melko kivutta katsomaan tulevaisuuteen, jossa ei ehkä olisi vaimoani. Se tuntuu hyvältä ja herättää luottamusta tulevaan.