Kävimme siis keskustelun vaimoni kanssa. Nostin hänet seinälle (no niin, rauhoitu! En oikeasti, vaan kuvainnollisesti. En nosta ketään, enkä mitään seinälle. Olohuoneemme lattialla on jopa tauluja, joita en ole vielä saanut nostettua seinälle, puhumattakaan ihmisistä) ja vaadin häneltä uudenlaista suhtautumista tähän asiaan. Vaadin häneltä sitä, ettei hän voi enää olla passiivinen ja odottaa parempaa aikaa, vaan että hänen täytyy ottaa selvästi aktiivisempi ote. Toin hänelle myös esille sen, että toinen vaihtoehto on suksia helvettiin silmistäni, jos inhimillinen toiminta minua kohtaan ei kiinnosta. Ja tarkoitin sitä.

Vaimoni oli keskustelumme jälkeen yhä melko tunteellinen ja itkuinen. Hän on epäilemättä väsynyt tähän tilanteeseen ja ehkä jopa omaan oloonsa. Se tuntuu minusta pahalta. Niin, typerää! Kaiken tämän kaltoinkohtelun ja paskamaisuuden jälkeen en halua, että hän voi huonosti. Kyllä, hän satutti minua enemmän kuin kukaan koskaan. Kyllä, hän rikkoi minusta jotain sellaista, jota pidin itsessäni tärkeimpinä ominaisuuksinani. Ja kyllä, hänen käytöksensä minua kohtaan jättää minuun ikuiset arvet. Mutta hän on kuitenkin ollut minun elämänkumppanini ja täysin kiistämättömän rakkauteni kohde kaksi vuosikymmentä. Siksi en voi mitään sille, että haluan hänen voivan mieluummin hyvin kuin huonosti. Ehkä minuun on rakentunut jokin sellainen sisäinen ajattelumalli, jossa tuo sietämättömän julma ja vittumainen paskiainen on yhä jonkinlaisessa erityisasemassa. Vaikka samalla minusta on ihan oikein, että hän saa vähän kärsiä. Ei se kuitenkaan pahimmassakaan tapauksessa ole edes lähellä sitä, mitä minä olen käynyt läpi.

Vaimoni pyysi minulta anteeksi. Se tuntui ehkä jotenkin jopa vilpittömältä, ainakin ulkoisesti. Minua harmittaa se, että minun piti sitä häneltä vaatia. Anteeksipyytäminen ei toimi niin, vaan motiivin siihen pitäisi lähteä pyytäjästä itsestään. Enkä kyllä voi oikein luottaa siihen vilpittömyyteen. Kaikenlaista paskapuhetta on suollettu jo pitkään, onhan tämä hänen kaksoiselämänsä jatkunut jo hyvinkin pari vuotta.

Vaimoni pyysi, etten jättäisi häntä vielä. Hän pyysi, että yritettäisiin vielä. En tiedä, mikä hänen motiivinsa on. Se voi ihan hyvin olla se, että nyt tuntuisi liian raskaalta aloittaa käytännön toimet, kuten talon myynti, uusien asuntojen hankinta, toisen lapsen koulun ja toimintaympäristön muuttaminen, omaisuuden jakaminen, omaisille kertominen…. Pakko on myöntää, että en aivan näillä puheilla vielä nielaise hänen vilpittömyyttään. Kuten sanottu, ehkä minusta jotain meni rikki. Kuten esimerkiksi luottamus.

Minua harmittaa, että vaikka hän pyrkii juuri nyt lähelle ja ottaa käskyni mukaan huomattavasti aktiivisempaa otetta parisuhteemme korjaamisen suhteen, hän silti jatkaa epärehellisyyttään. Mutta toisaalta, ehkä voin vaatia vain pieniä muutoksia kerrallaan. Vaikka onhan se niin, että minulla on oikeus vaatia häneltä totaalista rehellisyyttä ja avoimmuutta ilman rajoituksia. Mutta minähän olen tällainen ressukka, joka aina, kerta toisensa jälkeen, yrittää laimentaa omia oikeuksiaan ja tunteitaan. Ja arvaapa, vituttaako se piirre!

Tämä viime aikojen muutos on sitä, mitä olisin odottanut häneltä jo huomattavasti aiemmin. Siksi pahoin pelkään, että nyt on jo liian myöhäistä. Minä olen siirtynyt hänestä paljon kauemmas, eikä minussa tunnu pakottavaa tarvetta palata taas lähelle.

Kävimme viikonloppuna keskustelun. Ensimmäisen  todella pitkään aikaan. Ja siinä tuntui olevan jotakin vähän erilaista kuin ennen. En vielä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta olen tyytyväinen, että jotain keskustelua saimme aikaan.

Vaimoni oli aika emotionaalinen ja itkuinen, enemmän kuin ennen. Koko keskustelun lähtökohta oli myös jotenkin nyt kypsempi, sillä puhuimme enimmäkseen siitä, pysyisimmekö yhdessä vai eroaisimmeko. Kerroin, että nykymallilla me emme vain yksinkertaisesti voi jatkaa. Kerroin, että pelkään sairastuvani tästä ja että muutos on saatava aikaan. Sanoin, että hänen on pystyttävä ottamaan huomattavasti aktiivisempi ote, jos haluaa, että asiat oikenevat. Kerroin hänelle, että minusta on suunnattoman epäreilua, että minä anelen häntä antamaan minulle armoa ja että hän suostuisi jotenkin käsittelemään asiaa. Pystyin puhumaan myös erosta ihan todellisena vaihtoehtona, kiihkotta ja rationaalisesti ja se tuntui kyllä hyvältä.

Vaadin jälleen häneltä rehellisyyttä. Hän kielsi jyrkästi olevansa epärehellinen, mutta sehän ei ole totta. Kyselin häneltä asioita, joista tiedän hänen valehtelevan, mutta hän jatkaa valitsemallaan linjalla. Hän kertoo, että on tavannut rakastajansa vain kahdesti, vaikka se ei pidä paikkaansa. Hänen nettisuhteensa on kuulemma vain kirjeenvaihtosuhde, vaikka sekään ei ole totta. Vaimoni oli minua kohtaan joissain asioissa vielä syyllistävä, eikä minusta vieläkään kanna vastuutaan. Jätin asian vähän kesken, tarkoituksella. Haluan hänen pohtivan sitä, haluaako hän olla rehellinen ja avoin vai jatkaako hän kaksoiselämäänsä. Ja aivan aidosti olen sitä mieltä, että mikäli hän päättää haluta jotain muuta, minusta se on hyvä päätös. Huomasin entistä selkeämmin, että minä alan olla valmis eroamaan.

Vaimoni kertoi minulle, että hän rakastaa minua. Varmistin vielä muutamaan otteeseen, että rakastaako hän minua vai meidän historiaamme. Kerroin hänelle myös, että jos hän rakastaisi minua aidosti, hän tekisi kaikkensa asian korjaamiseksi, ei vain jäisi passiivisena odottamaan, että jotain tapahtuisi. Hän kyllä kertoi rakastavansa, mutta samalla sanoi, ettei tiedä, saadaanko mitään korjattua.

Kuvasin hänelle, kuinka loukkaavana koen sen, ettei hän ole edes pyytänyt tekojaan anteeksi. Hän kertoi, ettei ole löytänyt oikeita sanoja, koska asia on niin suuri. Tosiasia on, että vaimoni on aina ollut todella huono pyytämään anteeksi oikeastaan mitään. Ehkä hänen ylpeytensä ei anna periksi tai ehkäpä hänen moraalinsa mukaan anteeksipyydettävää ei hänellä yleensä ole. Vaimoni kertoi katuvansa tekoaan, mutta minulla on siitä asiasta vahvat epäilykseni.

Ymmärrän tietysti, että hän voi kokea syyllisyyttä tekemisistään. On mahdollista, että hän tietää nytkin toimivansa väärin, mutta ei vain jostain syystä pysty muuttamaan toimintamalliaan. Sen täytyy olla henkisesti hyvin raskasta, eikä siksi rationaalisuus ole ehkä hänen valttinsa tällä hetkellä.

Lopputulema oli se, että luulen, että vaimoni halusi sanoa minulle, että erotaan, mutta ei saanut puserrettua sitä ulos. Jos olisin selkärankainen aikuinen, joka haluaisi auttaa puolisoaan hankalassa tilanteessa, ottaisin vastuun asiasta ja tekisin sen päätöksen, jota hänkin haluaa. Mutta minäpä en ole. Ja se johtuu siitä, että minä en  halua ottaa erosta syyllisyyden taakkaa muiden silmissä, vaan sen on hänen tehtävänsä. Jos ero tulee, sen on oltava hänen päätöksensä. Muussa tapauksessa minusta tulee tämän parisuhteen paha osapuoli.