Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä, kun maailmani keikahti niin, ettei koskaan ennen. Puoli vuotta. Ylivoimaisesti elämäni pahin puoli vuotta on takana.

Puoli vuotta on antanut minulle perspektiiviä tapahtuneeseen. Siis vähän niin kuin uutta näkökulmaa. Faktat eivät ole muuttuneet, mutta niitä katsoo jotenkin eri tavalla. Tosiaan, aika on tehnyt tehtäväänsä. Sain kuulla tämän kriisin alkuvaiheessa, että kaikki päätökset, jotka teet alle puolen vuoden sisällä, ovat hätiköityjä. Nyt tuo aikamääre on tulossa täyteen, joten on ehkä aika vilkaista vähän mennyttä.

Puoli vuotta sitten minuun sattui niin kovaa, että makasin kylpyhuoneen lattialla yöllä. Olin aika lähellä toimintakyvyttömyyttä ja minusta tuntui, että tukehdun. Kaikki voimavarani keskittyivät lähinnä peruselintoimintoihin, muuhun minusta ei ollut. En nukkunut kuin muutamia kymmeniä minuutteja yössä ja kurkussani oli niin iso pala, etten saanut ruokaa sen ohi. Kävin hierojalla, jotta saisin sellaisen kosketuksen, jonka motiivin tiesin. Itku tuli rajuna usein ja varoittamatta.

Nyt näen jo itseni ulkopuolelle. Näen kauniita asioita ja ihmisiä. Pystyn analysoimaan itseäni ja omaa toimintaani. Toimintakykyni on palautunut ajoittain lähes normaaliksi ja ajatukset pyrkivät jo tulevaisuuteen. Pystyn ajattelemaan myös elämää ilman puolisoani. Huonosti, mutta kuitenkin.

Mikä tapahtuneista asioista satuttaa minua tällä hetkellä eniten?
Yllättäen se ei enää ole tuo syksyn 2019 suhde toiseen mieheen. Eniten minua satuttaa yhä jatkuva kaksoiselämä ja epärehellisyys, myös suoranainen valehtelu. Myös se, että vaimoni manipuloi minua, alistaa ja käyttää valtaansa heikompaan. Hän ei suostu keskustelemaan tai käsittelemään asiaa, vaikka aivan varmasti tietää, että se helpottaisi minun oloani paljon.

Eteenpäin on menty paljon. Mutta ei voi kiistää, etteikö huonoja hetkiä tulisi yhä. Masennuksen hyökyaallot painavat joskus ylitseni ja pudottavat minut yhä polvilleni. Haikeuden ja ikävän tunteet ovat vieläkin voimakkaita ja katkeruus nostaa joskus rumaa päätään korkealle. Mutta ne hetket lyhenevät. Kerta kerralta. Se tuntui aluksi hyvin vaikealta ymmärtää, mutta nyt näen sen.

Kuudenteen kuukauteen mahtuu myös jonkinlainen minussa herännyt vastarinta. Päässäni soi yhä useammin sanat: ”Minua ei saa kohdella huonosti”. Se tuntuu aika hyvältä, vaikka onhan se sanottava, että välillä tuo huuto kuuluu aika hiljaa. Mutta kuitenkin kuuluu ja se kertoo minulle siitä, että kehitystä tapahtuu. Olen tähän asti ollut melkoinen rukkanen tässä koko prosessissa, mutta ilmeisesti olen pystynyt jotenkin toipumaan ja vahvistumaan sen verran, että tuollainen ulostulo on mahdollinen. Itselleni sitä hoen vielä, mutta kun asia vahvistuu, saan sen tuotua uloskin itsestäni. Aivan tämän puolen vuoden rupeaman viimeisinä viikkoina mieleeni on ensimmäisen kerran tullut erityisen vahvasti ajatus siitä, etten enää välitä niin paljon, mitä vaimoni tekee. Arvelen, että se uumoilee entistä vahvempaa eriytymistä. Mahdollistaako se eron? Ehkä. Tekisikö se sen helpommaksi? En tiedä. Tuskin. Ehkä.

Puoleen vuoteen on mahtunut myös Päivänsäde. Kyllä se on kuitenkin minulle niin merkityksellistä, että se on mainittava omana asianaan. Tuo kontakti herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia, mutta löydän koko ajan vähemmän syitä vastustella tapahtuvaa. Niin ei tehnyt puolisonikaan.

Taas vinkki samassa tilanteessa olevalle:
Anna ajan kulua. Se on tuskaista ja tuntuu paskalta joka päivä. Mutta sinulla ei ole juurikaan muita vaihtoehtoja. Vaikka juuri nyt tuntuukin, ettei ajan kuluminen auta, niin kyllä se auttaa. Älä pidä kiirettä, sillä et tee muuta kuin huononnat omaa oloasi.