Minä riitän itselleni. Riitänhän? – #onkopakkojaksaa

onkopakkojaksaa.png

 

Tämä postaus tuntuu kauhean henkilökohtaiselta. Aion nyt kertoa omista työ- ja opiskelu-uupumuskokemuksistani ja ne eivät ole niitä positiivisia tai kauniita tarinoita. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Lily otti työuupumuksen syksyn teemakseen, sillä puhetta työuupumuksesta tarvitaan. Aihe koskettaa monia ja uupumukseen liittyy paljon myös häpeän sekä syyllisyyden tunteita, jotka perustuvat (ainakin itselläni) siihen luuloon, että kaikki muut kyllä jaksaa, mutta mä olen vain heikompi. Omien työuupumus kokemuksien esille tuominen tuntuu tietty ikävältä: on kaivettava omista muistoista ehkä elämäni kaikista synkimmät hetket. Samaan aikaan se on muistutus itselleni siitä, että olen selvinnyt näistäkin taakoista. Ihmisenä olen varmaan melko stereotyyppinen työuupumuksen läpikäynyt ihminen. Olen aina halunnut miellyttää toisia, olen huono puolastamaan omaa itseäni ja vaadin itseltäni aina parasta. Toisin sanoen olen sellainen kiltti eturivin tyttö, joka osaa huolehtia toisista paremmin kuin itsestänsä. Teen monet asiat itseäni säästämättä, vaikka vähempikin useimmiten riittäisi.

 

Minulla on takana kolme burn outtia, joten työuupumus on minulle tuttu vieras. Ensimmäisen burn outin koin 18-vuotiaana lukiossa. Siihen burn outiin liittyi monta muutakin tekijää kuin vain uupumus: olin masentunut ja yritin toipua syömishäiriöstäni, mutta halusin silti saada ylioppilatutkintoni normiajassa valmiiksi parhain mahdollisin arvosanoin. Uupumukseni kumulaatiopiste oli erään yhteiskuntaopin kurssin tehtävät. Yritin tehdä kurssin tehtäviä lukion atk-tilassa, joka oli koulumme ylimmässä kerroksessa. Muistan, etten yksinkertaisesti jaksanut tehdä annettuja tehtäviä, pääni ei toiminut enkä kyennyt muodostamaan kokonaisia lauseita Suomen poliittisesta järjestelmästä. Ja seuraava mieleeni tullut ajatus oli, että nyt minä hyppään tältä ylimmän kerroksen parvelta alas koulumme alimmassa kerroksessa olevaan ruokalaan. En jaksanut enää hetkeäkään ponnistella. Siinä kohtaa onneksi pysähdyin. Tajusin, että tämän on nyt loputtava ja minun on luovuttava kevään yo-juhlista, jotta pysyisin kasassa ja kuntoutuisin. Oli sitä ennen ollut paljon hälyttäviä merkkejä ilmassa: sain paniikkikohtauksia, olin itkuinen ja en kestänyt lainkaan vastoinkäymisiä (itkin mm. hysteerisesti koko päivän kuviskurssin työstä saamaani aiheellista kritiikkiä). Melko pian tuon jälkeen koko tilanne alkoi purkaantua: tein vähemmän kursseja, aloin vähitellen voida paremmin ja palata takaisin omaksi itsekseni niin henkisesti kuin fyysisestikin.

 

Toisen kerran uuvuin opiskellessani edellistä tutkintoani. Minulla oli ollut takana ero pitkästä parisuhteesta, josta aiheutuneen surun sekä identiteettikriisin yritin painaa mielestäni pois. Minulla oli ollut villi sinkkuvuosi takana, josta minulle oli jäänyt kuitenkin paljon hylkäämisen kokemuksia, joita mm. pakenin ulkomaille ja bilettämiseen. Keväällä 2009 aloin olla melko huonossa kunnossa, vaikka yritin mennä eteenpäin täysillä ja hymyillä läpi sen sinkkuuden aiheuttaman yksinäisyyden. Syömishäiröini alkoi kuitenkin oireilla ja masennusoireeni palasivat samalla kertaa. Sinä kesänä pysyin työ- ja opiskelukuntoisena masennuslääkkeiden avulla. En kokenut iloa kovin monesta asiasta, vaikka pysyin arjessa juuri ja juuri  kiinni. Syksyn lähestyessä aloin pelätä, etten jaksaisi opiskella, vaikka uupumus ei sinänsä johtunut opinnoistani tai töistä. Edessä olisi viimeinen opiskeluvuosi ja jostain pitäisi kaivaa voimia lopputyön tekemiseen. Siihen päivään asti en ollut hirveästi välittänyt lemmikkieläimistä, mutta jostain syystä aloin harkita koiran hankkimista. Olin hirvittävän yksinäinen Helsingissä ja kaipasin ihan hirvittävästi jotakuta olemaan kanssani läpi ne yksinäisimmät hetket. Lopulta ihastuin eräseen koirarotuun ja päätin hankkia itselleni koiranpennun. Kun lähdin sitten syyskuussa hakemaan itselleni koiranpentua asiat muutuivat melko nopeasti parempaan suuntaan. Pystyin opiskelemaan ja koiran kanssa touhuaminen sekä ulkoilu auttoi pahimman masennuksen sekä uupumisen yli, vaikka jouduinkin lopettamaan koiran raskain mielin sen synnynäisen sairauden vuoksi reilun puolen vuoden kuluttua. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että se koira tuli tähän maailmaan auttaaksensa minut takaisin jaloilleni.

 

Tähän kohtaan on myös hyvä todeta, etteivät pelkästään valmistumisen lykkääminen tai koiranpentu nostanut minua uupumuksesta. Lukiossa ja myöhemmin vuonna 2009 olin myös psykiatrisen tuen piirissä. Pelkästään nämä konkreettiset toimet eivät minua auttaneet pahimmasta yli, vaan tein myös koko ajan töitä itseni kanssa. Toki kevyempi aikataulu tai koiran antama pyyteetön rakkaus auttoivat toipumisessa, mutta ne eivät yksin voi pelastaa uupumukselta. Tuon vuoden 2009 uupumiskokemuksen jälkeen psykologi ehdotti minulle Kelan tukemaan psykoterapiaan hakeutumista. Loppuvuodesta 2009 tiesin muuttavani Rovaniemelle töiden perässä, joten pidin terapian aloittamista Rovaniemellä hyvänä vaihtoehtona. Löysin Rovaniemeltä kerralla hyvän terapeutin, jonka luona aloin käydä kahdesti viikossa. Samalla aloittelin uutta elämänvaihetta vastavalmistuneena opettajana, jonka perhe ja lähimmät ystävät jäivät monen tunnin matkan päähän. 

 

Jo toisena työvuotena koin työn paljon raskaammaksi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Tein toki liikaakin valmistelutöitä ja vähempikin ponnistelu olisi riittänyt monessa tilanteessa. Nyt en enää tekisi niin paljon viikonloppuisin töitä, mutta silloin asetin itselleni riman todella korkealle ja tuntui, etten koskaan tehnyt tarpeeksi töitä. Toisen vuoden sinnittelin yhden asunossani tapahtuneen vesivahgon aiheuttaman stressin ja rakkaushuolien läpi. Olin paljon kipeänä enkä tuntunut parantuvan millään määrällä lepoa. Kävin kaikessa hiljaisuudessa ammatinvalintapsykologilla miettimässä toisenlaisia uravaihtoehtoja, jonka pohjalta päätin hakea opiskelemaan keväällä 2012. Minulla ei silloin ollut vielä rohkeutta hakeutua yliopistoon opiskelemaan, vaan valitsin ns. järkevämmän ja varmemman vaihtoehdon. Pääsin opiskelemaan terveydenhoitajaksi, mutta päätin lykätä yhden vuoden verran opintoja, jotta varmistuisin päätöksestäni. Kolmannen työvuoden alussa rakastuin nykyiseen mieheni, vaikka olin päättänyt heittää kaikki parisuhdehaaveet sivuun ja keskittyä täysillä töihin. Rakastuminen kannatteli jonkun aikaa  yhä raskaammaksi käyvien työviikkojen läpi, kunnes vuodenvaihteessa päätin tehdä lopullisen päätökseni työn suhteen. Päätin irtisanoutua kevään jälkeen ja aloittaa terveydenhoitajaopintoni. Päätös oli tavallaan helpotus, mutta pahin oli vasta tulossa. Muistan helmikuussa 2013 olleeni kertakaikkisen väsynyt. Yhden pitkäksi venyneen kokouksen jälkeen seisoin kaupassa makeishyllyn edessä ja tajusin, että en jaksa enää yksinkertaisesti tehdä mitään päätöksiä tai edes kävellä kaupasta pois. Seuraavalla viikolla jäin sairaslomalle. Olin reilun kuukauden sairaslomalla, jonka käytin lähinnä nukkumiseen, terapiassa käymiseen ja mieheni kainalossa olemiseen. Muuhun ei ollut voimia. Lopulta olin levännyt tarpeeksi ja jaksoin tehdä kevätlukukauden loppuun. Sinänsä se sairasloma ei mitään ratkaissut: se lähinnä poisti akuuttia väsymystä. Jos olisin töissä jatkanut, olisi minun pitänyt radikaalisti muuttaa omia toimintatapojani.

 

Opettajana minut ajoi loppuun ylitunollisuus ja se, etten riittänyt itselleni. Mutta se riittämättömyyden tunne ei liity vain työhön, vaan ihan kaikkeen tekemiseeni. Edelleenkin minun on vaikea opiskella tai olla äitinä ilman, että siitä tulee kilpailu itseäni vastaan. Kolmen vuoden psykoterapia auttoi ymmärtämään oman toimintani syyt, mutta varsinainen työ jatkuu edelleen. On ollut pakko opetella hoitamaan itseäni ja asettamaan rajoja omille odotuksilleni. Se on koko elämän mittainen tehtävä.

Kommentit (10)
  1. Näiden päivien valossa
    11.10.2018, 16:05

    Hei, täällä myös yksi uupunut opettaja, joka vielä sinnittelee. Kiitos tekstistäsi. Luen mielelläni muiden kokemuksia työuupumuksesta, etenkin opettajien. Nykyinen työnkuva ei vain sovi persoonaani, ja alanvaihto on aika vääjäämätön, jos haluaa pysyä kaikin puolin terveenä. Kuormitun kohtuuttoman paljon jatkuvista, usein haastavista sosiaalisista tilanteista ja konflikteista, enkä palaudu työstä. Harmi, sillä pidän todella opettamisesta, mutta tosiasia on, että opettajan työ ei ole vain opettamista vaan yhä enemmän kaikkea muuta. Jotain uutta kohti toivottavasti mennään. 🙂

    1. Kiitos itsellesi. Opettajien uupumus on kyllä todellinen ongelma, jota ei tunnuta otettavan tosissaan. Nyt, kun teen osa-aikaisesti resurssiopettajan töitä, huomaan jaksavani tehdä töitä aivan eri tavalla. Mutta tiedän, että minun todellinen ura on jossain muualla, vaikka on ollut suorastaan virkistävää tehdä opettajan töitä muutaman vuoden tauon jälkeen. Toivottavasti löydät juuri itsellesi sopivan suunnaan!

  2. Kiitos, niin hyvä ja tärkeä postaus! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *