Tuskien tiistai,

tappelen Apple-laitteitteni kanssa. MacBookProni alkaa olla jo vanhus kulutuskulttuuri-iässään, eli nelivuotiaana, ja se jumittelee. Latausjohtokin tuhoutui viime syksynä juuri kun olin palauttamassa kandintyöni, ja jouduin keskellä yötä lähtemään Verkkokauppaan ostamaan uutta. Onneksi asun Helsingissä ja vielä sopivasti ratikkareitin varrella. iPhoneni on samaa ikäluokkaa läppärin kanssa ja senkin ”häntä” surkastui nyt sitten juuri täällä reissussa. Onneksi varaudun aina maailmanloppuihin ja olin ottanut halpisjohdon mukaan. Ongelmana kuitenkin on, että se näköjään vain lataa kännykän, mutta ei ota muuta yhteyttä läppäriin. Rantapallo pyörii, ohjelmat kaatuu, en saa vlogeja leikattua enkä tänne blogiin kuvia. En saa siirrettyä iPhonesta kuvia nyt millään konstilla. Yritin muun muassa seistä käsilläni. Ei auttanut. Kun päivitin käyttöjärjestelmän (onkohan oikea termi?), kuvien siirtyminen lakkasi kuin seinään. Olen lukenut ohjeita, kahlannut läpi asetuksia ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Mutta kun ei ole. Kuvat eivät siirry. Olen niin raivoissani, että haluaisin heittää koko koneen seinän läpi. En edes ikkunan läpi, vaan seinän läpi, niin että tiilet vain sinkoilevat ilmassa. 

Olin eilen shoppailemassa Outlet-kylässä Woodburyssä ja siinä sujahtikin koko päivä. Kauhistuin aluksi, kun huomasin, että siellä oli enimmäkseen vain huippumuotiliikkeitä ja lähtöhinnat useissa tuhansissa, joten vielä 60% -alennuksenkin jälkeen hinnat olivat nelinumeroisia. Aloin katua koko hommaa. Oliko fiksua MAKSAA reissusta, kun ei ole perillä varaa ostaa mitään! Löysin kuitenkin lopulta muun muassa Converse- ja Levis-liikkeistä mieluisia jutuja, tosin mielestäni alennukset olivat melko mitättömiä. Sanoisin, että reissu tuli minulle kyllä loppujen lopuksi kalliiksi!

(Olen nero! Julkaisin kuvan iPhonella Facebookissa ja kopion sen sieltä läppärilleni! Wohoo! Kuvat myös pakkautuvat sopivan rakeisiksi, jolloin tämä blogialusta jaksaa ladata ne tänne!)

Ottaa pannuun tämä vlogien leikkaaminen näin jumisella koneella, mutta tässä nyt ensin shoppailupälätysvideo, sitten remonttikauhua, 9/11 Memorialin ja One World Trade Observatoryn ihailua ja lopulta broadwayhehkutusta.

Ellu <3

Sydämellinen sunnuntai,

mietin, pitääkö finding sisällään sen, että etsittävä myöskin löytyy? Sain eilen lipun Broadway-musikaaliin Finding Neverland 40% alennuksella Brooklynin tkts:stä. Kävin ostamassa lipun illan näytökseen iltapäivällä ja jonotin ehkä minuutin. Lähdin näytökseen hyvissä ajoin, mutta täällä on nyt viikonloppuisin ollut ratatöitä, joten tiukille meni melkein tunnin köröttelyn jälkeen! Juoksin kaatosateessa Times Squarella leopardikuvioisen sateenvarjoni alla valkoinen tyllihameeni hulmuten. No, se ei ehkä ollut kovinkaan lumoavan näköistä. Ehdin kuitenkin hyvin perille ja pääsin paikalleni odottamaan esityksen alkua.

Paikkani oli kolmannella rivillä melkein oikeassa laidassa. Olin alussa hieman huolissani näköyhteydestäni lavalle, mutta yhteys oli ihan hyvä. Niska ei tullut kipeäksi ja näinpähän välillä hiukan kulissienkin taakse toiseen reunaan. En nähnyt myöskään lavan lattiaa, olin sen verran alhaalla, mutta tuskin menetin paljoa, ehkä upeita kenkiä. En ollut ottanut yhtään selvää musikaalista, sillä halusin täyden elämyksen yllätyksineen. Vasta kun aloinselailla käsiohjelmaa, niin huomasin, että ainakin Kelsey Grammer oli Frasierista tuttu ja Matthew Morrisonkin oli hyvin tuttu, mutta vasta googlettamisen jälkeen muistin, että Gleestähän se oli. En ole muistaakseni nähnyt Finding Neverland -elokuvaa kokonaan, enkä muutenkaan ole perillä Peter Panin syntytarinasta. Oli mukavaa, että kaikki tuli minulle ihan uutena, niin sain täydellisen elämyksen juonenkäänteineen. Muistin vain nämä netissä pyörivät huumorikuvat:

Esityksen alussa minua hieman ärsytti, kun yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin aina kun joku nimekäs stara astui lavalle. Ei saa rikkoa tarinan taikaa! Eniten minua ihastutti Finding Neverlandin tekijöiden ilo. Minusta tuntui koko ajan, että jokainen on tässä oikeasti sydämellään mukana. He olivat löytäneet Mikä-Mikä-Maan, jokainen oli löytänyt yhteyden sisäiseen lapseensa. Näytelmässä oli paljon puhuttelevia repliikkejä ja upeita viittauksia, mutta en enää muista niitä yhtään, että voisin antaa esimerkkejä. Musiikkikohtaukset olivat tietysti kunnon spektaakkeleita, henkeään sai haukkoa useaan kertaan. Visuaalisesti oli saatu hyvinkin yksinkertaisilla jutuilla aivan mahtavia juttuja aikaan. Varsinkin Laura Michelle Kellyn lauluosuudet olivat herkistävän kauniita. Myös lapsinäyttelijät olivat aivan ihastuttavia. Lopussa itkin ihan valtoimenaan. Kohtaus oli niin surullinen ja kaunis samaan aikaan, ja tunsin miten sydämeni raksahti rikki. Itkin ihan kunnolla, ihan naama rusinana. Kaikesta surusta huolimatta James säilytti kauniin asenteen elämään ja auttoi muitakin ottamaan tämän asenteen sydämeensä.

Musikaalin alussa vertailin itseäni koko ajan näyttelijöihin ja kommentoin itselleni ”Et kyllä koskaan yllä tuohon”. Tarinan sanomana kuitenkin oli, että pitää vaan tehdä omaa juttua välittämättä vaikeuksista! Loppupuolella aloinkin tuntea suurta johdatusta. Minusta tuntui, että minun oli tarkoitus nähdä tämä musikaali juuri nyt. Tässä tarinassa on sanoma, joka on paikoillaan minulle juuri nyt. Kun tulin Nyciin, näin Times Squarella ensimmäisenä tämän musikaalin mainoksen. Kun menin ostamaan alennuslippua, tähän musikaaliin oli lippuja tarjolla. Kun lavalle astui ”Frasier” tuntui hassulta, kun olin juuri viime aikoina katsonut häntä lähes päivittäin telkkarista. Oli outoa, että minun ja Broadway-lavan välissä oli vain kolme metriä. Minun ja ihmisten, jotka ovat päässeet tuolle lavalle, välillä oli kolme metriä. Minusta alkoi tuntua, että minut oli johdatettu juuri tähän musikaaliin kuulemaan sanomaa: Muista kuka olet ja elä! Lapsena ihan tosissani odotin öisin, että Peter Pan tulisi hakemaan minut Mikä-Mikä-Maan, sillä minua ihan oikeasti ahdisti kasvaa aikuiseksi. Nyt 27-vuotiaana kaikkien kriiseilyjen jälkeen olen kuitenkin huomannut, ettei minun tarvitse kasvaa aikuiseksi. Minun on vain kasvettava itsekseni. Olen yhä se sama Elina, joka uskoi keijuihin, minä vain kehityn omana itsenäni. Minun ei tarvitse vastata kenenkään odotuksiin, ei kasvaa ohjattuun suuntaan. Minun tulee vain kasvaa kokonaiseksi.

(Taustalla esiriippu, josta sai ottaa kuvia!)

Olen aina halunut esiintyä. Minun tulee löytää se lapsi sisältäni, se rohkea lapsi, joka loi omia juttuja ja esitti niitä muille. Jos haluat näytellä, näyttele! Jos haluat laulaa, laula! Teen kyllä kumpaakin, mutta nyt minun on yhä päämäärätietoisemmin kuljettava kohti sitä, mikä tuntuu oikealta. Minä haluan näytellä ja minä haluan tehdä musiikkia. Järjestän elämäni niin, että voin antaa sydämeni noille asioille. Asiat tärkeysjärjestykseen. Kun on menossa oikeaan suuntaan, niin asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jos olen lapsesta saakka tuntenut kutsumusta musiikin ja teatterin pariin, niin ei sydämeni voi olla väärässä. Meidän jokaisen sydämessä on lahja. Sen voi avata ja sen voi jakaa muiden kanssa, kun on täysin aito oma itsensä. Näin eilen, kuinka lavalla olleiden ihmisten sydämet olivat auki ja kuinka heidän lahjansa loisti ja satoi valoa yleisön päälle. Minun oma lahjani alkoi rimpuilemaan sydämessäni, sekin halusi levitä ympärilleni!

Nyt lähden kuuntelemaan Blue Note -klubille Ayota ja olen varma, että näen taas sydämestä sinkoutuvia valonsäteitä ja inspiroidun avaamaan oman lahjani kääreitä.

En ole etsimässä itseäni. Olen löytämässä itseni.

Ellu <3