Kevennetty keskiviikko,

huikkailen banaanikookossmoothieta löhöasennossa auringon lämmittämällä sängylläni. Menin tänään töihin vähän myöhemmin ja lähdinkin aika ajoissa. Joustava työaika on jotain niin ruhtinaallista, en voisi enää muunlaisesta työajasta selvitä. Yöunet jäivät eilen vähän lyhyiksi Samettiklubin ja videonlataussäätämisien myötä. Mutta saldoahan kellokortista löytyy, joten ei kun keventämään!

(Tässä välissä vedin neljän tunnin päikkärit…)

Kas tuossa videonlataussäätämisen lopputulos!

Normaalisti olen opintojen ohella vain perjantaisin töissä. Nyt kun töitä on ollut enemmän tarjolla, niin olen tehnyt täysiä viikkoja. Matkakassa kasvaa, mutta arvosanat laskee. Valintojen maailma. Minulla on kunnianhimoinen tavoite opiskella koko kesä. Kunnianhimoinen tavoite nostaa opintotukea ja -lainaa koko kesä… Mitä vain jotta New Yorkin matkani onnistuu! Tosin joudun varmaan tätä menoa palauttamaan opintotukia… Keikkaa pukkaa, en taidakaan ehtiä muistella tänne aikaisempia matkojani ennen New Yorkin matkaa, mutta hei, minulla on sitten koko pitkä talvi aikaa harrastella nostalgiaa!

Sen lisäksi, että olen viime viikkoina tehnyt töitä ja lukenut tentteihin, olen yhä matkustellut ahkerasti Turussa päin. Luulisi, että se kävisi jo puuduttavaksi, mutta yhä nautin lähtemisen ja palaamisen tunteesta. Mikään ei tunnu tylsältä tai itsestäänselvältä, kun ottaa välillä etäisyyttä ja aiheuttaa itselleen kaipuuta. Pakko lisätä tähän astrologinen viittaus: olen lukenut, että härälle lähteminen ja palaaminen ovat tärkeitä kokemuksia, sillä yleensä härkä vain juurtuu ja jumittaa. Viime viikonloppuna näin sukulaisiani serkkuni ylioppilasjuhlissa, vietin aikaa perheeni kanssa, kävin mummolassa ja yllätin parhaan ystäväni. Ihan mahtava viikonloppu! Läheisten tapaaminen on aina makeampaa kaipaamisen jälkeen. Olen suurien tunteiden addikti. En näekään sukua seuraavaksi kuin heinäkuun puolessa välissä. Ensi viikonloppuna käyn vielä Turussa juhlimassa parhaan ystäväni kandiksi valmistumista. 

Myös kotiin palaaminen pörröisen kehruukoneen syleilyyn on aina taianomainen hetki. Hirvittää ajatella, että olen sitten erossa Simbasta kolme viikkoa! Itken itseni uneen varmaan joka ilta. Toivottavasti Simba ei tee samoin vaan kestää eron paremmin. Minua jännittää Simban reaktio, kun tämä tuhlaajatyttö palaa takaisin. Ihmisten kanssa hengaan muutenkin päivittäin facebookissa, joten erossa olo ei ole niin totaalista. Voisi kyllä yrittää viritellä jotain skypeä Simban kanssa!

Menin viime viikolla tentin jälkeen Kaivopuistoon syömään jäätelöä. Tai en löytänyt jäätelökioskia. Tulin lopulta hoitamaan sen jäätelöosuuden Esplanadille. Näin kuitenkin Kaivarista aavan meren ja se aiheutti minussa suuren tunnekuohun. Kyyneleet kohosivat silmiini siitä vapauden tunteesta, jonka sain katsellessani horisonttiin lipuvia laivoja. Sain uuden pakkomielteen: haluan muuttaa Ullanlinnaan. Jospa nyt ensin keskittyisin näihin vanhoihin pakkomielteisiin. Kuten New Yorkiin!

Ellu <3

Karvas keskiviikko,

kävelen vastavirtaan laituria pitkin. Olen tullut ulos junasta, joka lähtee muutaman minuutin päästä Turkuun. Väistelen junaan kiiruhtavia matkustajia ja mietin, että elokuvasta on kadonnut kertojan ääni.

Olen elänyt yksin kohta kaksi vuotta. Tai no kaksin kissan kanssa. Sitä ennen elin avoliitossa viisi vuotta, joista kolme viimeisintä kissaperheenä. Sitä ennen elin melkein vuoden parhaan ystäväni kämppiksenä opistolla Ylöjärvellä. Sitä ennen elin 19 vuotta perheeni kanssa suuren sukumme ympäröimänä Kaarinassa. Nyt olen yksin suurkaupungissa.

Kertojan ääni katosi kun paras ystäväni jäi junaan, enkä voinut enää kommentoida kaikkea ääneen, niinkuin olen tehnyt neljän päivän aikana, kun hän oli luonani. Olen kyllä jo tottunu elämään yksin ja nautinkin siitä. Kuitenkin, kun viettää paljon aikaa seurassa, niin sen jälkeen yhtäkkiä yksin oleminen tuntuu kuin olisi menettänyt jonkin aistin. Kun paras ystäväni jäi junaan ja minä tulin ulos, valtasi minut surkea olo: Tässä on elämäni. Laahustan yksin Helsingissä, vaikka kaikki juureni ovat 200 kilometrin päässä. 

Mutta kun en minä kuitenkaan ole yksinäinen. Enkä halua muuttaa takaisin Turkuun päin. Elämäni on kuitenkin näinä seitsemänä vuotena rakentunut Helsinkiin. Oma elämäni. Voin elää täällä itseni näköistä elämää. Turussa on vain menneisyys. Toki siellä ovat myös rakkaat läheiset ihmiset. Tarvitsen kuitenkin paljon omaa tilaa. Tulen paremmin toimeen perheeni ja sukuni kanssa, kun välissä on reippaasti kilometrejä. Ja pidän lähtemisestä ja palaamisesta. Pidän kaipaamisesta. Olen luonteeltani hieman melankolinen ja tarvitsen tietynlaista surumielisyyttä ollakseni luova. Joskus tunnen oloni yksinäiseksi, mutta se on sellaista angstia, kun tuntuu ettei kukaan voi ymmärtää minua. Sillä hetkellä kukaan ei voi auttaa, sillä olen yksin omassa päässäni. Oikeasti minulla on ihania ystäviä, jotka ymmärtävät minua. Minulla on paljon ihania ystäviä myös Helsingissä, aivan korvaamattomia. En osaa edes ajatella, millaista olisi olla yksinäinen sellaisella tavalla, että ihan oikeasti ei ole elämässä läheisiä ihmisiä. 

Tänään totuttuani hiljaisuuteen, olen pyrkinyt taas nauttimaan yksinolosta. Kirjoitin yhden biisin loppuun, kävin lenkillä ja istahdin kirjoittamaan tätä postausta. Tuleva matka New Yorkiin jännittää jo. Siihen ei ole enää edes kuukautta! Olen innoissani, mutta samalla hieman kauhuissani! Olenkin miettinyt, kuinka usein sabotoimme unelmiamme, koska pelkäämme onnellisuutta? Tosiaan onnellisuus voi pelottaa. Onhan se nyt todella voimakas tunne! Itseäni ehkä pelottaa onnellisuudessa se, että mitä jos se onkin tylsää? Ja eihän se voi olla pysyvä tila, joten mitä sitten sen jälkeen? Sitten tarvitsee aina vahvempia annoksia? Onneksi olen alkanut muuttua siihen suuntaan, että tahdon uskaltaa kohti unelmaa. 

Lopuksi kuva yhdestä lempipaikastani Helsingin vanhassa kaupungissa. Toin tänään parhaan ystäväni tänne voimapaikkaani. Kuvan alareunaan tarttui jokin valoilmiö. Haluan uskoa, että kuvaan tarttui positiivista energiaa!

Ellu <3