Mitä itkun takaa löytyy?

Itkin tänään kaksi tuntia töissä olleen tilanteen jälkeen. Tai aloitin jo tilanteen aikana.

Itku-postauksessa kirjoitin jo tunteista, joita itku herättää. Tässä postauksessa pysähdyn pohtimaan aihetta syvällisemmin.

Itku

Olin tänään tilanteessa, missä sain kehittävää kritiikkiä. Olin odottanut sitä, sillä tiesin olevani solmussa ajatusteni kanssa. Aika nopeasti kehittävä kritiikki alkoi tuntua murskaavalta ja kyyneleet kohota silmiin. Koin, etten ollut osannut tehdä mitään oikein. Sen lisäksi, että yritin sisäistää, mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä, yritin keskittyä kyyneleiden hillitsemiseen. Pidätin hengitystä ja puristin sylissä olevaa läppäriä tiukasti yrittäen tällä tavoin kontrolloida itseäni. Häpesin hirvittävästi tunnekuohua. Ajattelin, että eihän tämä nyt niin vakavaa ole, että pitäisi itkeä. Se, että soimasin itseäni omista tunteista, oli omiaan pahentamaan tunnekuohua. Hengitys muuttui pinnalliseksi ja tuntui, ettei happi kulje.

Koonti: häpesin herkkyyttäni, sitä, etten osannut hillitä omia tunteitani sekä sitä, miten kehnoa tekstiä olin tuottanut. Pelkäsin, että minun ajatellaan olevan liian herkkä tutkijan työhön, koska en siedä painetta.

Se suurin painekattila taitaa olla pääni sisällä. Lapsesta asti olen pyrkinyt täydellisyyteen, useimmiten se esimerkiksi koulun ja liikunnan suhteen oli minulle myös todella helppoa. Vasta opiskelu yliopistossa alkoi tuottaa vaikeuksia; asioita ei voinut opetella ulkoa, piti myös sisäistää ja soveltaa. Muistelenkin, ettei sellainen opiskelu kiinnostanut. En ollut valmis näkemään suurta vaivaa opintopisteiden eteen ja vasta gradua tehdessä ymmärsin kirjoittamisen olevan prosessi; ensi istumalta ei tule valmista. Mikä sitten on, etten ajattele samalla tavoin väikkärin kanssa?

Gradua tehdessä halusin vain valmistua,suunta elämässä oli hukassa ja olin päättänyt miettiä sitä ”myöhemmin”. Väikkärin suhteen huomaan asettaneeni itselleni korkeita tavoitteita ja huomaamattani olen myös määritellyt, etten pääse tavoitteisiini epäonnistumisten tai pettymysten kokemusten kautta. Olen luonut epärealistisen tavoiteketjun, jossa kaikki vaiheet tulisi suorittaa täydellisesti.

Sisäinen ääneni on edelleen sitä mieltä, että kyllä minun pitäisi pystyä täydellisyyteen, vaikka järjellä ajatellen ymmärrän sen mahdottomaksi. Olen vasta tutkijan uran alkuvaiheessa ja kuten missä tahansa muussakin työssä, työuran alussa on omat haasteensa, joihin tarvitsee tukea.

Lähtiessäni tilanteesta oli helpottavaa kuulla omaan ”Kyllä mä tästä vielä vahvistun” -toteamukseeni ”Ei sun itku haittaa, enemmänkin mietin, kuinka sä itse jaksat”-kommentti. Mikä voima sanoilla onkaan.

Jälki-itku

Pyristelin tunteideni kanssa ja lounaspöydässä huomasin helpotuksekseni suhtautuvani asiaan kevyemmin ja totesin: ”Äsken taas tunteet kuohui, ei jotenkin yllättänyt”. Yhtäkkiä kyyneleet tulivat uudestaan silmiin ja häpesin sitä, miten heikko olen; vieläkö tätä täytyy vetistellä! Julkisesti itkeminen on omiaan kasvattamaan häpeää. Kollegani totesi ”Jos maailmaan mahtuu naurua ja valitettavasti aggressiivisuutta, niin kyllä tänne itkuakin mahtuu.” Lohdulliseksi tarkoitetut sanat saivat olon kuitenkin vain pahenemaan, sillä en osaa ottaa vastaan myötätuntoa itkun aikana. Toisten katseiden edessä vereslihalla oleminen sattuu ja samalla tuntuu väärältä viedä aikaa; pilaan vain heidän lounashetken. Koen, etten ole ansainnut myötätuntoa muilta, sillä itsehän olen epäonnistunut. Olisin voinut vaikuttaa asiaan tekemällä asiat toisin.

Tosin en todellakaan tiedä, mitä muuta olisin voinut tehdä. Tein parhaani näillä taidoilla.

Haluan ajatella, että jokaisen itkun myötä ymmärrän itseäni taas hieman uudella tavalla. Oma pyrkimykseni täydellisyyteen on suurin esteeni saavuttaa tavoitteeni. Vaativuus on tietyissä määrin hyvä asia, ilman sitä en haluaisi nähdä vaivaa tutkimukseni ja uusien asioiden opettelun suhteen.

Liiallista vaativuutta täytyy kuitenkin työstää ja sen käsittelyyn tämä blogi on yksi keino. Kiitos kaikille aiempia postauksia kommentoineille, olen saanut niistä vahvistusta ymmärtäessäni, etten ole tunteideni kanssa yksin.

Mikäli sinulla on käytössä joku keino kohdata oma kriittinen sisäinen ääni ja harjoitella myötätuntoa, saa jakaa vinkkejä!

Tunteiluterveisin,

Katja