Alansa asiantuntija, itkusta huolimatta?

Ensimmäisen postauksen kirjoittamisen jälkeisistä jännityksistä toivuttu. Kiitos kannustavista kommenteista, nyt jatketaan! Tässä postauksessa toivotan sinut, lukijani,tervetulleeksi mukaan sukeltamaan syvään päätyyn ja pohdiskelemaan herkkyyttä erityisesti itkemisen kautta.

Olin jo eilen kirjoittanut osan tästä tekstistä, kunnes tänään SE taas tapahtui. Herkistely ja kyyneleet. Hillitysti, mutta silti häpeää herättäen. Totesin kahvipöytäseurueelleni, kuinka vaikeaa töiden tekeminen on ollut; koko viikko on tuntunut menevän saman tiedoston ja saman rivin lukemisessa, olo on ollut kuin suossa hiihtäisi.

Vaikka halusinkin jakaa ajatukseni ja tunteeni toisille, huomasin samalla miettiväni, mikä siinä on, kun minä aina vetistelen. Itsehillinnän puutetta, sisäinen ääneni totesi.

Ihmisillä on luonnollinen tarve kuulua erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin, itselläni näitä ovat esimerkiksi savolainen ja nainen (+ hieman epäröiden se väitöskirjatutkija). Ryhmään kuulumista voi vahvistaa tekemällä eron toisiin ”ulkoryhmiin”, esimerkiksi etten kuulu vaikkapa mies- tai helsinkiläinen -kategoriaan.

Tässä tunteiden julkilausumisessa taitaa olla se puoli, että olen astunut omista sosiaalisista ryhmistäni ulos alueelle, jossa en ole ennen ollut.

Huomaan miettiväni, ketähän muita tänne tunteilijat-ryhmään ajan kanssa liittyy. Vai liittyykö? Ryhmällä tarkoitan tässä siis abstraktin tason käsitettä, en niinkään mitään konkreettista Tunne-ryhmää, joka kokoontuu kerran kuussa.

Miten siis tunteilijat-ryhmän jäsenyys sopii akateemiseen maailmaan? Kuka ammattilainen ja oman alan asiantuntija itkee julkisesti?

No, itkivätpä muut tai eivät, kuvaan seuraavaksi lisää itkun hetkiä. Olkaa hyvä:

Ensimmäinen itku

Tapahtui, kun väitösohjaajien läsnäollessa kuulin, etten saanut tohtoriopinto-oikeutta ensimmäisellä hakukerralla. Itku tuli pettymyksestä omaan suoritukseen, miten pystyinkään alisuoriutumaan näin pahalla tavalla? Samalla hillitön häpeä valtasi mielen. Muut varmaan ajattelevat, ettei tuosta ole yhtään mihinkään.

Toinen itku

Tapahtui, kun työkaveri kysyi kahvihuoneessa small talk -hengessä: ”Mites sen tutkimussuunnitelman kanssa menee?”Stressi tulevan tutkimussuunitelman palauttamisesta laukaisi itkun ja toisen häkeltynyt, mutta myötätuntoinen kohtaaminen sai olon helpottumaan. Joskin sisäisesti sätin itseäni heikkoudesta.

Edelleenkään en ollut nähnyt muiden ihmisten kyyneleitä työyhteisössä. Erottaudunko liikaa tästä luomastani akateemikot -ryhmästä näillä tunteiluilla?

Kolmas itku

Tapahtui väitösohjaajien kanssa keskustellessani ja selittäessäni, miksi on ollut niin (omasta mielestä) hidasta etenemistä väikkärin teossa. Tuleva remontti on vienyt energiaa ja asioiden järjestäminen on ollut henkisesti raskasta. Vastuu painaa, mutta samalla tunsin selitteleväni vähäpätöisillä asioilla saamattomuuttani.

Onneksi tässäkin tilanteessa ohjaajani olivat myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä. Tämän hetken myötä ymmärsin, että hekin ymmärtävät herkkyyteni. Ja vaikutti, että se puoli oli myös ok ja hyväksyttävä piirre.

Häpeän näitä tunnekuohuja vieläkin aivan järjettömästi. Epäilen kuitenkin, että nämä yllättävät itkut ovat seurausta liian tiukasta tunteiden hillitsemisen yrityksestä; seula vuotaa väistämättä jossain vaiheessa hallitsemattomasti. Olisiko aika perustaa tunteiden säätely -dieetti näin kesän kynnyksellä?

Nämä mietteet palauttivat minut pohtimaan kysymystä: ”Saako asiantuntija itkeä?”

Mitä mieltä olette?

Terveisin,

Katja

(Kuvittele tähän kuva itkevästä ihmisestä)

hyvinvointi mieli oma-elama
Kommentit (6)
  1. Olen ihan alakoulusta asti ollut aika herkkä ja itkenyt helposti. Tuntui, että jo silloin useimmiten sanottiin ”turha sinun on nyt tuosta itkeä”, ”et sinä nyt aina voi joka asiasta itkeä”, ”olet liian herkkä”, ”pitäisi kyllä jo aikuistua” jne. Eli minulle tuli sellainen kuva, että itkeminen ei ole sallittua tai hyväksyttävää ja se taas on osittain varmaan syypää siihen, että kun sitä itkua kovasti yrittää pidätellä, niin sehän ei ainakaan asiaa yhtään auta. Ja monesti käy niin ettei sitä meinaa saada ollenkaan loppumaan. Nyt olen 28 v, työskentelen asiantuntijatehtävissä ja edelleen niitä itkuja tulee, vaikka elättelin jossain vaiheessa toiveita, että ikä, kokemus ja pahimman ujouden kariseminen olisivat tilannetta parantaneet. Tunnistan täysin samoja tilanteita, joissa itku on tullut töissä: epäonnistumisen tunne, kiire ja stressi sekä se, jos pitää jotain omaa hankalaa asiaa selostaa muille. Ja edelleen törmään siihenkin, että kaikki eivät oikein osaa suhtautua itkemiseen, vaan luulevat että on jotakin isompaa tapahtunut tai on jokin hätänä. Onneksi esimieheni on ihana ja ymmärtäväinen, eikä pahemmin välitä vaikka itken melkein joka kerta kun hänen kanssaan kahdestaan keskustellaan esim. kehityskeskusteluissa tms. Hän on kuitenkin nähnyt, että selviän töistäni hyvin eikä toistaiseksi itkuja ole tullut asiakastilaisuuksissa tai vastaavissa… vaikka ymmärtäväisiäkin ihmisiä löytyy, niin silti kyllä häpeän tätä ominaisuuttani varsinkin jos se nostaa päätään työ- tai muissa ei-toivotuissa tilanteissa. Toivotaan meille molemmille ymmärrystä itseämme kohtaan ja koitetaan pitää herkkyyttä vahvuutena! Ja muille vinkiksi, että ei välttämättä kannata liikaa kiinnittää huomiota kenenkään itkemiseen niin se menee helpommin ohi. Kaikkea hyvää ja ihanaa kevättä!

    1. Kiitos, kun jaoit tarinasi <3 Tutun kuuloisia tilanteita lapsuudesta itsellekin. Ymmärryksen opettelu on alkanut 🙂
      Hyvää kesää!
      -Katja

  2. Onpa ollut ihana lukea sun blogin ensimmäisiä tekstejä! Tähän itkutekstiin samaistun sataprosenttisesti, täällä toinen itkijä. On aina niin hyödyllistä kuulla toisten samanlaisia kokemuksia. Tätä tekstiä lukiessani ajattelin koko ajan että eihän tossa mitään. Mutta samalla tiedän, että kun näitä tilanteita sattuu omalle kohdalle, niin olo on ihan eri. Samoin häpeästä puhuminen häpeäänsä häpeämättä on ainakin mulle vaikeaa. Hävettää tuoda julki asioita, joita itse itsessään tai tekemisissään häpeää,. Etenkin epävarmuuden hävettämisen myöntäminen hävettää 😀 Ollaan jo tosi metatasolla. Siinähän vetää vaan lisää huomiota siihen, kuinka epävarma sitä onkaan.

    Ja sitten taas kun lukee sun blogista että itkeminen hävettää jälkeenpäin, sitä ajattelee vain, että onpa suoraviivaisesti ja tyylikkäästi kerrottu. Itkijänä dilemma on kai siinä, että tietää (tai luulee tietävänsä) muiden ymmärtävän oman hädän vakavuuden väärin. Ehkä itkemiseen pitäisi alkaa suhtautua samalla tavalla kun hikoiluun. Ei aina miellyttävää, mutta kuuluu joskus asiaan. Toiset tekee sitä herkemmin kuin toiset. Jos treenaa fyysisesti, voi tulla hiki. Jos treenaa psyykkisesti (sekä äly että tunne), voi tulla itku. Sit se menee ohi ja elämä jatkuu!

    1. Vau, mikä monipolvinen kommentti, kiitos <3 Ihanaa, miten paljon ajatuksia sulla on herännyt, niin samaistuttavaa metatason pohdintaa! Ja mieletön metafora tuo psyykkisen treenin hiki= itku, kiitos siitä ajatuksesta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *