Alansa asiantuntija, itkusta huolimatta?

Ensimmäisen postauksen kirjoittamisen jälkeisistä jännityksistä toivuttu. Kiitos kannustavista kommenteista, nyt jatketaan! Tässä postauksessa toivotan sinut, lukijani,tervetulleeksi mukaan sukeltamaan syvään päätyyn ja pohdiskelemaan herkkyyttä erityisesti itkemisen kautta.

Olin jo eilen kirjoittanut osan tästä tekstistä, kunnes tänään SE taas tapahtui. Herkistely ja kyyneleet. Hillitysti, mutta silti häpeää herättäen. Totesin kahvipöytäseurueelleni, kuinka vaikeaa töiden tekeminen on ollut; koko viikko on tuntunut menevän saman tiedoston ja saman rivin lukemisessa, olo on ollut kuin suossa hiihtäisi.

Vaikka halusinkin jakaa ajatukseni ja tunteeni toisille, huomasin samalla miettiväni, mikä siinä on, kun minä aina vetistelen. Itsehillinnän puutetta, sisäinen ääneni totesi.

Ihmisillä on luonnollinen tarve kuulua erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin, itselläni näitä ovat esimerkiksi savolainen ja nainen (+ hieman epäröiden se väitöskirjatutkija). Ryhmään kuulumista voi vahvistaa tekemällä eron toisiin ”ulkoryhmiin”, esimerkiksi etten kuulu vaikkapa mies- tai helsinkiläinen -kategoriaan.

Tässä tunteiden julkilausumisessa taitaa olla se puoli, että olen astunut omista sosiaalisista ryhmistäni ulos alueelle, jossa en ole ennen ollut.

Huomaan miettiväni, ketähän muita tänne tunteilijat-ryhmään ajan kanssa liittyy. Vai liittyykö? Ryhmällä tarkoitan tässä siis abstraktin tason käsitettä, en niinkään mitään konkreettista Tunne-ryhmää, joka kokoontuu kerran kuussa.

Miten siis tunteilijat-ryhmän jäsenyys sopii akateemiseen maailmaan? Kuka ammattilainen ja oman alan asiantuntija itkee julkisesti?

No, itkivätpä muut tai eivät, kuvaan seuraavaksi lisää itkun hetkiä. Olkaa hyvä:

Ensimmäinen itku

Tapahtui, kun väitösohjaajien läsnäollessa kuulin, etten saanut tohtoriopinto-oikeutta ensimmäisellä hakukerralla. Itku tuli pettymyksestä omaan suoritukseen, miten pystyinkään alisuoriutumaan näin pahalla tavalla? Samalla hillitön häpeä valtasi mielen. Muut varmaan ajattelevat, ettei tuosta ole yhtään mihinkään.

Toinen itku

Tapahtui, kun työkaveri kysyi kahvihuoneessa small talk -hengessä: ”Mites sen tutkimussuunnitelman kanssa menee?”Stressi tulevan tutkimussuunitelman palauttamisesta laukaisi itkun ja toisen häkeltynyt, mutta myötätuntoinen kohtaaminen sai olon helpottumaan. Joskin sisäisesti sätin itseäni heikkoudesta.

Edelleenkään en ollut nähnyt muiden ihmisten kyyneleitä työyhteisössä. Erottaudunko liikaa tästä luomastani akateemikot -ryhmästä näillä tunteiluilla?

Kolmas itku

Tapahtui väitösohjaajien kanssa keskustellessani ja selittäessäni, miksi on ollut niin (omasta mielestä) hidasta etenemistä väikkärin teossa. Tuleva remontti on vienyt energiaa ja asioiden järjestäminen on ollut henkisesti raskasta. Vastuu painaa, mutta samalla tunsin selitteleväni vähäpätöisillä asioilla saamattomuuttani.

Onneksi tässäkin tilanteessa ohjaajani olivat myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä. Tämän hetken myötä ymmärsin, että hekin ymmärtävät herkkyyteni. Ja vaikutti, että se puoli oli myös ok ja hyväksyttävä piirre.

Häpeän näitä tunnekuohuja vieläkin aivan järjettömästi. Epäilen kuitenkin, että nämä yllättävät itkut ovat seurausta liian tiukasta tunteiden hillitsemisen yrityksestä; seula vuotaa väistämättä jossain vaiheessa hallitsemattomasti. Olisiko aika perustaa tunteiden säätely -dieetti näin kesän kynnyksellä?

Nämä mietteet palauttivat minut pohtimaan kysymystä: ”Saako asiantuntija itkeä?”

Mitä mieltä olette?

Terveisin,

Katja

(Kuvittele tähän kuva itkevästä ihmisestä)