Mitä se rohkeus tunteiden kohtaamisessa oikeastaan tarkoittaa? Mitä tehdä, kun ikkunasta näkyvä harmaa ja sateinen sää on heijastus myös sisäisestä tunnetilasta ja voimattomuudesta?

Jäin pohtimaan, kuinka suomalaisen yhteiskunnan alituinen suorittamiskeskeisyyteen ja tulosten mittaamiseen keskittyvä kulttuuri taitaa kuitenkin kuormittaa jokaista tavalla tai toisella, tunnisti sitä tai ei.

Jollekin se on työ, sillä työ on aina hyvä syy olla stressaantunut tai väsynyt ja samalla voi tuntea itsensä yhteiskunnassa tärkeäksi ja tuottavaksi jäseneksi. ”Antakaa vaan lisää töitä, selviän kyllä niistä näiden muiden ohella ja ihan tuossa tuokiossa. Perhe ja harrastukset voi odottaa. Tää projekti on niin mielenkiintoinen!”

Jollekin se on liikunta, sillä mitä enemmän kilometrejä tai tunteja on kulunut, sitä paremmin pitää yllä terveyttään ja on sitä myöten hyödyksi yhteiskunnalle. ”Kyllä minä jaksan pitkiä työpäiviä! Käyn aamulenkillä vaikka aamulla viideltä. Katsokaa miten tehokas olen!”

Jollekin se on ruokavalio, sillä mitä vähemmän tai mitä terveellisemmin syöt, sitä paremmin osoitat kontrolloivasi houkutuksia täynnä olevaa 24/7 avoinna olevaa maailmaa ja täten siis kurinalaisuutesi on vahvuutesi. ”Heittäkää vaan haastavia työtehtäviä vastaan, hallitsen vaikka sata isoa projektia yhtäaikaa. Olen kontrolloinnin mestari!”

Mitä sitten käy, kun kaikkea yrittää kontrolloida kokeakseen kuuluvansa yhteiskuntaan ja lunastakseen paikkansa tässä oravanpyörässä? Mummo sanoi lapsena usein ”ettei Luoja laiskoja elätä”. Näiden sananlaskujen avulla suomalainen yhteiskunta on noussut hyvinvointiyhteiskunnaksi, mutta millä hinnalla? Kateudella, kärsimyksellä ja tunteiden tukahduttamisella.

Jos toisella on parempi työ, olen kateellinen. ”Se menestyy, miksi itse en yrittänyt enemmän?”

Jos toinen on liikkunut tuntitolkulla enemmän, olen kateellinen. ”Se on paremmassa kunnossa, miksi en liiku enemmän?”

Jos toinen näyttää ulkoisesti hallitsevan syömisensä, olen kateellinen.”Se syö niin terveellisesti, miksi en pysty samaan ja nytkin päädyin karkkihyllyn kautta kassalle?”

Sisäinen kriitikko heristelee sormeaan jokaisen arjen valinnan kohdalla ja muistuttaa, kuinka voisi tälläkin hetkellä tehdä jotain hyödyllistä sohvalla löhöilyn sijasta.

Näiden tunteiden vallalla ollessa ei mielialaa ylentänyt julkinen opiskelijoiden nöyryytys, joka Helsingin Sanomissa olleen kolumnin ”Voi raukkaparkaa -hän on yliopisto-opiskelija” myötä heräsi. Tohtoriopiskelijana tilanne on perustutkinto-opiskelijaan nähden hieman toinen (esim. ei Kelan tukia tai vr:n alennuksia), mutta ristiriita työn ja opiskelun välillä on alati läsnä ja rahoituksen haku mielessä aina.

Kolumni on herättänyt paljon keskustelua, mikä tietysti on hyvä asia. En kuitenkaan tiedä, miten paljon julkisesti on kannattavaa tuottaa puhetta, jossa tulevaisuuden työntekijöiden tämän hetkinen väsymys ja kuormitus sivuutetaan 50-luvun kurjuuteen viitaten. Mitä tapahtuu kymmenen vuoden päästä, kun kuormaa on kerrytetty? Tai jo parin vuoden päästä.

Se, jos mikä herättää surun tunteen. Miksi kurittamisen sijaan ei kysytä, mistä väsymys ja kuormitus syntyvät? Tai kysytä vielä tärkeämpää kysymystä, mitä voisimme tehdä näiden tunteiden kohtaamisen tukemiseksi. Tai mistä nämä tunteet syntyvät?

Näin olisi mahdollista vahvistaa hyvinvoivan työntekijäsukupolven kehittymistä alansa ammattilaisiksi. Mielestäni voitaisiin lopettaa uusien työntekijäsukupolvien traumatisominen edellisten sukupolvien kurjuuksiin vetoamalla. Kyllä minä ainakin tiedän, etten tähän ikään mennessä ole kärsinyt niin paljon kuin mummo sodan aikana.