Arjen aaltoja

Enpäs tippunutkaan

Pian on eletty jo kolmasosa vuotta 2020. Alkuvuodesta meinasin tippua tyhjyyteen, mutta täällä sitä edelleen ollaan. Päättäväisen lempeästi eteenpäin menossa.

Kumivene

Huomaan, että aiempi räpiköinti elämässä on vaihtunut kumiveneellä seilaamiseen. Ei mikään paras paatti merelle, mutta pienemmillä vesillä aivan mainio. Metafora voidaan analysoida seuraavalla tavalla: Olen ottanut pieniä askelia oman hyvinvointini edistämiseksi. Olen harjoitellut hyväksymään omia tunteitani ja kohtamaan tietoisesti impulsseja, joita tunteiden välttelystä usein seuraa: somessa roikkuminen, tv:n ylipaljo katselu, tunnesyöminen, liikunta tunteiden välttelyn keinona… Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.

Samanaikaisesti olen myös muistanut, miten ihanaa on nauraa, höpsötellä ja vaipua ilosta seuraavaan euforian tunteeseen. Koinpa jo tunteen, että elämä on aika ihanaa…. Kunnes tuli

Korona

Vasta kun pääsin ihastelemasta kuminveneeni kestävyyttä, pätevyyttä ja monikäyttöisyyttä, alkoi toissa viikolla koronauutisointi. Huoli läheisistä ja omasta terveydestä, epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta valtasivat mielen.

Itketti, kun kuuntelin hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa ilmoitettiin koulujen sulkemisesta. Mitä tämä on! Itketti, kun kuuntelin somesta ”Pidä huolta” -biisin parvekelauluversiota. Itketti, kun mummo tuli mieleen. Samalla vähän huokaisin helpotuksesta: onneksi hänen ei tarvitse pelätä enää mitään sairastumisia.

Olenkin muistellut kuluneina viikkoina useasti viimeistä iltapäivääni mummon luona sairaalassa.  Iltapäivää, kun hän ei enää reagoinut ja katse oli sumea. Iltapäivää, jolloin jätin hänelle jäähyväiset. Halasin. Sanoin, että hän on rakas. Annoin pusun poskelle ja tärisin itkusta, pelosta ja järkytyksestä.

Sairaanhoitaja kysyi, oliko minun pakko mennä ja selitin, etten voisi olla pois seuraavan päivän opetustehtävistä. Äiti vei minut juna-asemalle, sanottiin toisillemme, kuinka rakkaita ollaan. Lähes viiden tunnin matka meni järkytyksen vallassa, jaoin suruni isälle juttelemalla ja itkemällä junan puhelinkopissa.

Pyöräillessäni juna-asemalta kotiin illalla yhdentoista aikaan, taivas oli kirkas ja ajattelin mummon pian loistavan yhtenä tähtenä taivaalla. Pari tuntia Tampereelle saapumisestani, mummo nukkui pois.

”Suru on lahja jäljelle jäävän,

kaiho on kaipaavan omaisuus” 

Kaihon karavaani -Jäähyväiset

Itku ei enää haittaa minua, olen alkanut ymmärtää (vihdoin, voisi kärsimätön todeta), miten suuri merkitys tunteiden tuntemisella on. Kun ei ole sanoja, on kyyneleet, joista voin olla kiitollinen.

Pelastusliivit

Surut ja muut tunteet ovat olleet viime aikoina siis voimakkaita. Sen lisäksi muutos etätöihin, alituinen uutisointi maailman ja Suomen koronatilanteesta sekä fyysinen eristäytyminen ystävistä vaikuttavat arkeen. Olen kuitenkin yllätyksekseni huomannut, että joissain tilanteissa osaan jo olla myötätuntoinen itselleni. Ihan häkellyin, kun yhtenä päivänä ajattelin: ”No kuule Katja, tää etätyöhomma ja maailman muutos on ihan verrattavissa siihen, että aloittaisit uudet työt uudessa kulttuurissa. Se kuormittaa, eikä silloin voi vaatia sitä samaa työtahtia.”

Aika järkevästi ajateltu. Pelastusliivit tuntuvat ilmestyneen päälleni juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsen. Kukaan ei voi hallita tätä kuohuntaa, vähiten minä pieni ihminen.

Ollaan vaan

Suurimpien kuohujen keskellä on kiinnostava tila harjoitella hyväksyntää ja läsnäoloa. Ajatuksena ”human being” eikä ”human doing” innoittaa.

Tunteilu- ja oleiluterveisin,

Katja

hyvinvointi syvallista oma-elama ystavat-ja-perhe

Oi oloja

Hiipuva liekki

Ennen joulua kuvailin oloani läheisilleni: ”hiipuva liekki, joka kohta sammuu”. Onneksi havahduin jo tuossa vaiheessa enkä jäänyt oloni kanssa yksin. Alkuvuoden sairauslomalla oleminen on auttanut ymmärtämään, miten paljon olen viimeisen kolmen vuoden aikana suorittanut. Kliseisesti sanoen olen polttanut kynttilää molemmista päistä. Tuntui, että juoksen pakoon jotain, mitä minulle kerran tärkeä ihminen sanoi: ”Katja, kun musta tuntuu, ettet sä ole kovin kunnianhimoinen ihminen”. Tuosta kimpaantuneena aloin suorittamaan töitä, harrastuksia, mitä tahansa, missä pystyin näkemään kehitykseni. Loput ajasta sätin itseäni laiskaksi ja ajattelin, että olisin voinut tehdä vielä vähän paremmin.

Tauko

Nyt alkuvuoden aikana on ollut tilaa hengittää, käydä läpi kivuliaitakin kokemuksia. Olen saanut puhua ja vajota menneisyyteen. Hetkittäin tunnen sisäistä rauhaa, iloa ja merkityksellisyyttä. Seuraavassa hetkessä itken; miksi juuri minun pitää käydä tämä kaikki läpi? Elämä on niin epäreilua. On helppo vajota kuvitelmaan, jossa muilla menee hyvin, vastoinkäymisistä ei ole tietoakaan ja onnistumiset seuraavat toinen toistaan.

Yllä kuvatut ovat kiehtovia hetkiä elämästä. Miten voin hyväksyä sen, että olen kateellinen ja vähän jopa katkera. Sillä yrittipä miten kovasti tahansa kieltää edellä kuvattujen tunteiden olemassa olon, ei olo siitä kohene. Päinvastoin, kaupanpäälle saa vielä syyllisyyden tunteen: ”Miksi et ole iloinen toisten menestyksestä? Miksi edes tunnet moisia tunteita, häpeäisit!” Nämä ja monet muut vertailuasetelmat mielessä palasin töihin, jota teen nyt 20h/vkossa sopimuksella.

Kaasua!

Kuinka jaksan, kuinka pystyn, kuinka kiinnostun enää mistään?  Ensimmäisen kuukauden yritin suorittaa palautumista: en kokenut ”levänneeni” tarpeeksi, mikäli en tehnyt kolmesti päivässä 30 minuutin kehomeditaatiota ja aloittanut päivää kirjoittamalla 30 minuuttia omista tuntemuksistani. Töihin piti myös mennä kävellen pyöräilyn sijasta, jotta saisin enemmän raitista ulkoilmaa ja hyötyliikuntaa.

Hetkellisesti tällä ohituskaistalla painaminen näyttikin toimivan. Eräänä päivänä tunsin: ”Hitto, nyt on muuten hyvä olo!” Hymyilytti ja olo oli kevyt. Huumaannuin ja lisäsin aktiviteettien määrä. Se tunne, kun jaksoi koko illan olla lavatansseissa tai käydä treffeillä!

Akkua jäljellä X prosenttia

Huijasin itseäni, ja toisaalta, en vieläkään voinut käsittää, miten vähästä voimat loppuvat. Neljän tunnin työpäivä vaatii neljän tunnin paikoillaan olemisen ja kehollisen pysähtymisen. Olen sanonut läheisilleni, että oloani kuvaa halpismerkin pyöränlampun kestävyys: vaikka on koko yön ladannut akkua, kuluu se loppuun naurettavan lyhyen ajan jälkeen vaatien taas koko yön latautumista.

Tämän hyväksyminen ei ole helppoa. Minä haluaisin niin moinia asioita! Haluaisin tuntea, kokea, nähdä, kuulla, maistaa ja haistaa. Tuntea olevani (taas) elossa!

Kaikki, mitä minulla on, on kuitenkin tässä hetkessä. Voin kantaa kädellä menneisyyden suruja, pelkoja ja ikävää sekä tulevaisuuden tuntemattomuutta, kiihkoa ja odotusta. Voin antaa tunteiden olla ja katsoa, mitä tapahtuu, kun kohtaan ne hyväksyen. Muistutan myös itseäni usein siitä, että tuskan hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö asioille voisi tehdä jotain. Tämä on vaikea osa, sillä ajaudun nopeasti kierteeseen, jossa mietin, kuinka voin hyväksyä tunteet ja samalla olla alistumatta niille ja vain velloa niissä?

Olen elätellyt ajatusta, että elämä helpottuu ja murheet loppuvat, kun vain NYT meditoin tosi kovasti. Että muutun joksikin läsnäolon mestariksi, joka ei hätkähdä mitään. Mikään määrä meditaatioita tai itsereflektiota ei tule muuttamaan sitä, että (kaikkien) elämässä on aina jonkinlaisia haasteita. Ainut asia, mitä voi tarkastella on oma suhtautuminen. Tuskan salliminen osaksi elämää voi olla ristiriitaisesti ainoa keino päästä tunteesta jossain vaiheessa ja jollain tasolla irti. Tai näin minä tällä hetkellä ajattelen. Ehkäpä ensi kerralla jo totean tämän ajatuksen sietämättömäksi?

Tunteiluterveisin,

Katja

hyvinvointi ajattelin-tanaan hyva-olo syvallista