Hiipuva liekki

Ennen joulua kuvailin oloani läheisilleni: ”hiipuva liekki, joka kohta sammuu”. Onneksi havahduin jo tuossa vaiheessa enkä jäänyt oloni kanssa yksin. Alkuvuoden sairauslomalla oleminen on auttanut ymmärtämään, miten paljon olen viimeisen kolmen vuoden aikana suorittanut. Kliseisesti sanoen olen polttanut kynttilää molemmista päistä. Tuntui, että juoksen pakoon jotain, mitä minulle kerran tärkeä ihminen sanoi: ”Katja, kun musta tuntuu, ettet sä ole kovin kunnianhimoinen ihminen”. Tuosta kimpaantuneena aloin suorittamaan töitä, harrastuksia, mitä tahansa, missä pystyin näkemään kehitykseni. Loput ajasta sätin itseäni laiskaksi ja ajattelin, että olisin voinut tehdä vielä vähän paremmin.

Tauko

Nyt alkuvuoden aikana on ollut tilaa hengittää, käydä läpi kivuliaitakin kokemuksia. Olen saanut puhua ja vajota menneisyyteen. Hetkittäin tunnen sisäistä rauhaa, iloa ja merkityksellisyyttä. Seuraavassa hetkessä itken; miksi juuri minun pitää käydä tämä kaikki läpi? Elämä on niin epäreilua. On helppo vajota kuvitelmaan, jossa muilla menee hyvin, vastoinkäymisistä ei ole tietoakaan ja onnistumiset seuraavat toinen toistaan.

Yllä kuvatut ovat kiehtovia hetkiä elämästä. Miten voin hyväksyä sen, että olen kateellinen ja vähän jopa katkera. Sillä yrittipä miten kovasti tahansa kieltää edellä kuvattujen tunteiden olemassa olon, ei olo siitä kohene. Päinvastoin, kaupanpäälle saa vielä syyllisyyden tunteen: ”Miksi et ole iloinen toisten menestyksestä? Miksi edes tunnet moisia tunteita, häpeäisit!” Nämä ja monet muut vertailuasetelmat mielessä palasin töihin, jota teen nyt 20h/vkossa sopimuksella.

Kaasua!

Kuinka jaksan, kuinka pystyn, kuinka kiinnostun enää mistään?  Ensimmäisen kuukauden yritin suorittaa palautumista: en kokenut ”levänneeni” tarpeeksi, mikäli en tehnyt kolmesti päivässä 30 minuutin kehomeditaatiota ja aloittanut päivää kirjoittamalla 30 minuuttia omista tuntemuksistani. Töihin piti myös mennä kävellen pyöräilyn sijasta, jotta saisin enemmän raitista ulkoilmaa ja hyötyliikuntaa.

Hetkellisesti tällä ohituskaistalla painaminen näyttikin toimivan. Eräänä päivänä tunsin: ”Hitto, nyt on muuten hyvä olo!” Hymyilytti ja olo oli kevyt. Huumaannuin ja lisäsin aktiviteettien määrä. Se tunne, kun jaksoi koko illan olla lavatansseissa tai käydä treffeillä!

Akkua jäljellä X prosenttia

Huijasin itseäni, ja toisaalta, en vieläkään voinut käsittää, miten vähästä voimat loppuvat. Neljän tunnin työpäivä vaatii neljän tunnin paikoillaan olemisen ja kehollisen pysähtymisen. Olen sanonut läheisilleni, että oloani kuvaa halpismerkin pyöränlampun kestävyys: vaikka on koko yön ladannut akkua, kuluu se loppuun naurettavan lyhyen ajan jälkeen vaatien taas koko yön latautumista.

Tämän hyväksyminen ei ole helppoa. Minä haluaisin niin moinia asioita! Haluaisin tuntea, kokea, nähdä, kuulla, maistaa ja haistaa. Tuntea olevani (taas) elossa!

Kaikki, mitä minulla on, on kuitenkin tässä hetkessä. Voin kantaa kädellä menneisyyden suruja, pelkoja ja ikävää sekä tulevaisuuden tuntemattomuutta, kiihkoa ja odotusta. Voin antaa tunteiden olla ja katsoa, mitä tapahtuu, kun kohtaan ne hyväksyen. Muistutan myös itseäni usein siitä, että tuskan hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö asioille voisi tehdä jotain. Tämä on vaikea osa, sillä ajaudun nopeasti kierteeseen, jossa mietin, kuinka voin hyväksyä tunteet ja samalla olla alistumatta niille ja vain velloa niissä?

Olen elätellyt ajatusta, että elämä helpottuu ja murheet loppuvat, kun vain NYT meditoin tosi kovasti. Että muutun joksikin läsnäolon mestariksi, joka ei hätkähdä mitään. Mikään määrä meditaatioita tai itsereflektiota ei tule muuttamaan sitä, että (kaikkien) elämässä on aina jonkinlaisia haasteita. Ainut asia, mitä voi tarkastella on oma suhtautuminen. Tuskan salliminen osaksi elämää voi olla ristiriitaisesti ainoa keino päästä tunteesta jossain vaiheessa ja jollain tasolla irti. Tai näin minä tällä hetkellä ajattelen. Ehkäpä ensi kerralla jo totean tämän ajatuksen sietämättömäksi?

Tunteiluterveisin,

Katja