Ei sammu kaipaus
Ajatukseni ovat pyörineet elämän ja kuoleman ympärillä viimeiset kuukaudet mummon pois nukkumisen vuoksi. Ensimmäisen lähiomaisen menetys on osoittautunut suureksi suruksi, jonka sanoittaminen on tarpeellista, mutta vaikeaa. Olen alkanut pohtimaan omaa kuolemasuhdettani: mitä minä ajattelen kuolemasta. Ehkä on ymmärrettävää, että näin suurten (ja pelottavien) teemojen käsittely väsyttää.
Väsyneenä selaan somea: onnistumisia, itsensä ylittämistä ja positiivisuutta. Sosiaalisen median ”onnistumispostausten” tuottama paine on yllättänyt. Eri kanavat täyttyvät hienoista tutkimushankkeista, konferenssiesityksistä, menestyksestä ja intohimosta alaa kohtaan. Itsekin näitä postauksia teen.
Ajoittain se tuntuu huijaukselta ja lisää väsymystä. Mikä on se ilmiö, joka saa ihmisen tuntemaan huonommuutta toisten onnistumisista lukiessaan? Tai,mikä on se tarve ylläpitää tätä onnistumiskuplaa somessa?
Into tehdä + fyysinen ja henkinen väsymys = pelko, pettymys ja epävarmuus
Inhimillisen elämän tuomia mutkia ei voi etukäteen suunnitella, ne tulevat kuin talvimyrsky, jonka seurausten vakavuutta ei tiedä heti.
Välillä ajattelen, että olisipa joulu. Keventyisi tämä taakka. En edes tiedä, mistä tuon olen keksinyt, sillä kaikki mahdollinen on rästissä ja odottaa tekijäänsä. Tuskin olen jouluna siis kevyin mielin töidenkään puolesta, saati sitten tunne-elämän kuorman suhteen.
Ehkä se on toivoa, että asiat helpottuvat ja järjestyvät myöhemmin.
Sitku (sitten kun)-elämä on kuitenkin asia, jota kammoksun. Elämä on niin lyhyt, että pelottaa huomata odottavansa viikkojen päähän. Vähiin käyvät nopeasti päivät, sillä aina tulee uusia kuormitustekijöitä, jotka voi ”sitkuttaa”. Ehkä sitä toivoo surunkin olevan silloin jo pois.
On niin ikävä mummoa. Puhelimessa lukee vielä ”Sotkis”-lempinimellä tunnettu mummo, mutta liittymään soittaessani: ”Valitsemanne numero ei enää ole käytössä”. Puhelimen muistiinpanoissa lukee mummon uusi osoite, jonne hän muutti lokakuussa. Yhtään kirjettä tai postikorttia en siihen osoitteeseen ehtinyt lähettää. Niin monessa hetkessä olen miettinyt, että nyt soittaisin mummolle. Vanhan, hyvin sairaan ihmisen kuolema on normaali, elämänkiertokulkuun kuuluva asia. Suru ja kaipaus kohdistuvatkin itseeni: suren itseäni, koska opettelen nyt elämään ilman mahdollisuutta mummon fyysiseen läsnäoloon.
Ystäväni lähetti mummon muistotilaisuuteen adressin, jossa oli seuraava lohtua tuova Saima Harmajan runo:
”Niin usein uni pettää
ja usko unihin.
Niin usein pettää voimat
ja usko voimihin.
Niin usein pettää lempi,
niin usein innostus.
Ei koskaan petä kaiho,
ei sammu kaipaus.”
Tunteiluterveisin,
Katja