Mielelle terveyttä

Eilen 10.10. vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Jos tähän mennessä blogia lukiessa ei ole käynyt mielessä minun mielenterveys, niin nyt asiaa sitten senkin edestä.

Aloitin kelan tukeman psykoterapian lokakuussa 2016 ja kolmen vuoden setti tuli täyteen viime viikolla. Jollain tasolla olen aina hävennyt terapiassa käymistä, vaikka samalla viikottaiset keskustelut olivat usein pelastusrenkaani, jonka varassa kelluin eteenpäin.

Terapiaa kohtaan kokemaani stigmaa häivytti, kun vuosia sitten eräissä improvisaatioteatteriryhmän pikkujouluissa kerroin omana salaisuutenani ryhmälle, että käyn terapiassa. Kukaan, paitsi minä itse, ei tästä järkyttynyt. Sen sijaan moni totesi itsekin käyvänsä/käyneensä terapiassa.

Se, että on kotoisin pienestä maaseutumaisesta kunnasta, on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, miten paljon häpeää terapiassa käyminen on minulle tuonut. Ajatukset kuten ”En edes päätäni saa pidettyä kasassa” on pyörinyt useaan otteeseen mielessäni. Aluksi myös toinen vanhemmistani koki syyllisyyttä ja pohti epäonnistuiko hän kasvattajana. Toiselle en ole tähän päivään mennessä kertonut terapiasta, sillä se on pelottanut. Mitä, jos minua ei enää hyväksytä sen jälkeen? Luulen tämän olevan harhaa, mutta en ole ollut valmis ottamaan sitä riskiä, vielä. Molempien kanssa koen olevani tänään läheisempi kuin koskaan, joten terapian hyödyt ovat olleet jokatapauksessa käsintuntuvat.

Kaikki terapiassa oivaltamani asiat ovat muuttaneet minua, kehittäneet reflektiotaitojani sekä saaneet oivaltamaan, miten hyvä ihminen minä olen. Kolme vuotta sitten ajattelin olevani ruma, sirkuseläin (koska pituuteni), omituinen, vääränlainen, liian herkkä, liian sitä ja liian tätä. Kolmessa vuodessa olen päässyt siihen pisteeseen, että hetkittäin peiliin katsoessani näen ihan kivannäköisen tyypin, joka on juuri sopivan pituinen ja kokoinen, ihanan herkkä.

Miten tämä liittyy väitöskirjatutkimukseen?

Terapiataustan ääneen toteaminen pelottaa. Entä jos kaikki meriitit, mitä olen tähän mennessä saavuttanut, menettävät arvonsa tämän myötä? Pelkään, että työnantajani ei luota minuun, sillä sen sijaan, että olisin hallinnut kurinalaisesti itseni, olen joutunut työstämään ahdistuneisuuttani terapeutin kanssa. Pelkään, että mahdollinen tulevaisuuden työnantaja, joka saattaisi lukea tätä blogia, näkisi minut tämän tiedon valossa epäpätevänä työntekijänä.

Olen kuitenkin päättänyt, etten enää häpeile päätöstäni hakea apua. Se on ollut elämäni paras päätös ja vahvistanut luottamusta itseeni sekä elämään.

Väitöskirjatutkijana on alituiseen paineiden ja vaatimusten alla. Viimeisen viikon olen ollut flunssassa ja vanhat ajatusmallit ovat yrittäneet ottaa valtaa. Kun keho on heikko taudin vuoksi, on se otollinen aika myös mielen mustumiselle. Olen pohtinut kykyjäni tutkijana, epäillyt kaikkea tähän saakka tekemääni. Todennut, etten oikeastaan ole edes tehnyt mitään julkaistavaksi kelpaavaa. En edes tiedä, mitä tutkin. Tai tiedän, mutta en sittenkään.

Tuosta loopista mielensä irrottaminen vaatii työtä. Mutta se on tehtävissä ja minä sen tein. Onnistuin todistamaan itselleni ettei minun tarvitse jäädä ajatusteni vangiksi. Ohjasin tänään varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoita pohtimaan tulevalla harjoittelujaksolla omia tunteita, joita varhaiskasvatustyö herättää. Tuo hetki havahdutti. Olin innoissani ja koin olevani hyvä opettaja. Muistin taas yhden syyn pysyä suunnitelmissa ja työskennellä tavoitteita kohti.

Muita, jotka saivat/saavat terapiasta tukea elämään?

Tunteiluterveisin,

Katja

Hyvinvointi Oma elämä Mieli

Herkkä tutkija

Viime viikkojen aikana olen paljon pohtinut omaa herkkyytäni, sen tuomia etuja sekä haasteita tutkijana. Ehkä myös ihmisenä.

Telkkarissa pyörii nyt musiikkiohjelma, jossa artistit herkistyvät, kertovat omista elämistään, haasteistaan ja onnistumisistaan hyvin avoimesti. Huomaan olevani hieman kateellinen, sillä koen taiteilijoille kaikenlaisten mielensisäisten kuohuntojen olevan sallitumpia kuin vaikka akateemikolle tai urheilijalle.

Tämä ristiriita tuli jo kesällä mieleeni kuunnellessani podcastia, jossa eräs ammattinyrkkeilijä puhui syömishäiriöstään. Havahduin siihen, etten ollut koskaan aiemmin törmännyt vastaavanlaisiin, inhimillisiin, keskusteluihin urheilumaailmassa. Kilpaurheilussa se on aina pyörinyt vain tulos tai ulos -ajattelun ympärillä. Ja näin olen kokenut sen myös akateemisessa maailmassa, kaikkea tekemistäsi mitataan kirjoittamasi perusteella; joko olet kehittynyt tai et.

Tämä blogin kirjoittaminen on minun keinoni inhimillistää akateemiseen maailmaan liitettyjä mielikuvia. Erityisesti niitä, joita itselläni on. Samalla se herättää kuitenkin häpeää.

”Miks just mun tarvii olla näin herkkä. Enkö vois olla vaan normaali?

Tästä huomaa, kuinka vahvoja oletuksia itsellä on siitä, millainen ihminen se väitöskirjatutkija ”saisi” olla.

Vaikka tiedän muidenkin olevan välillä pulassa oman väikkärinsä kanssa ja uskon horjuvan, huomaan haluavani päästä maaliin (väitelleeksi tohtoriksi) ilman tätä kärsimystä. Näiden pohdintojen myötä palaan aina siihen, kuinka ihminen ei voi kehittyä ilman ponnisteluja ja kuinka väikkäri on semmoinen urakka, jollaista en ole koskaan kohdannut. Ja siitä huolimatta haluaisin suorittaa sen virheettömästi, ilman itkuja tai herkistelyjä. Tai ilman kiertoteitä tutkimusaiheen jäsentämisen kanssa. Olo on, että ”ryhdistäydy nainen”.

Tällä viikolla olen epäillyt kykyjäni. Mieleeni tuli muisto yläasteelta, jolloin harrastin paljon yleisurheilua. Olin edellisenä kesänä, ehkä 13-vuotiaana, kehittynyt kuulantyönnössä hurjasti ja odotin innolla taas urheilukentälle palaamista talven jälkeen. Jotain oli kuitenkin tapahtunut ja tekniikkani oli huonontunut. Sain paikaltaan työntämällä paremman tuloksen kuin vauhdilla. Muistan tämän olleen musertava hetki. Meillä ei ollut valmentajia, yleisurheilu oli aina vain mukava harrastus. Tuo kokemus kuitenkin muutti tilannetta ja jäi myös vaivaamaan. Nyt pelkään, että itse ikään kuin taannun kirjoittamiseni kanssa samalla tavalla kuin tuossa kuulantyönnössä. Viitteitä tästä on jo ollut. Koen etten ole kuukauteen saanut aikaiseksi juuri mitään kelvollista, pyöritellyt vain yhden A4-sivun verran lauseita edes takaisin.

Väikkärin tekeminen on ennen kaikkea uuden luomista vanhan tiedon pohjalta. Mitään luovaa prosessia ei voi pakottaa eteenpäin, vaikka kuinka haluaisi. Tämä ajatusketju on oma akilleen kantapääni. En siedä sitä, miten pitkiä aikojen menee ilman yhtään konkreettista sanaa paperille saamatta.

Mieli kuitenkin työstää aihetta, kunnes jonain odottamattomana päivänä palapelin pala löytää paikkansa. Vaikka se pala on ainakin tällä hetkellä hieman hukassa, olen yllättävän rauhallinen. Suhtautuminen näihin asioihin on jo hieman muuttunut, joka tarkoittaa, että myös kehitystä on tapahtunut. Ja tämä on herkkyyden positiivinen puoli. Mitä enemmän asioita pyörittelee ja analysoi monista näkökulmista, voi huomaamattaan päästä monissa asioissa eteenpäin.

Olisi kiva kuulla, millaisia kehittymisloikkia teillä on ollut?

Tunteiluterveisin,

Katja

 

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Syvällistä