Eilen 10.10. vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Jos tähän mennessä blogia lukiessa ei ole käynyt mielessä minun mielenterveys, niin nyt asiaa sitten senkin edestä.

Aloitin kelan tukeman psykoterapian lokakuussa 2016 ja kolmen vuoden setti tuli täyteen viime viikolla. Jollain tasolla olen aina hävennyt terapiassa käymistä, vaikka samalla viikottaiset keskustelut olivat usein pelastusrenkaani, jonka varassa kelluin eteenpäin.

Terapiaa kohtaan kokemaani stigmaa häivytti, kun vuosia sitten eräissä improvisaatioteatteriryhmän pikkujouluissa kerroin omana salaisuutenani ryhmälle, että käyn terapiassa. Kukaan, paitsi minä itse, ei tästä järkyttynyt. Sen sijaan moni totesi itsekin käyvänsä/käyneensä terapiassa.

Se, että on kotoisin pienestä maaseutumaisesta kunnasta, on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, miten paljon häpeää terapiassa käyminen on minulle tuonut. Ajatukset kuten ”En edes päätäni saa pidettyä kasassa” on pyörinyt useaan otteeseen mielessäni. Aluksi myös toinen vanhemmistani koki syyllisyyttä ja pohti epäonnistuiko hän kasvattajana. Toiselle en ole tähän päivään mennessä kertonut terapiasta, sillä se on pelottanut. Mitä, jos minua ei enää hyväksytä sen jälkeen? Luulen tämän olevan harhaa, mutta en ole ollut valmis ottamaan sitä riskiä, vielä. Molempien kanssa koen olevani tänään läheisempi kuin koskaan, joten terapian hyödyt ovat olleet jokatapauksessa käsintuntuvat.

Kaikki terapiassa oivaltamani asiat ovat muuttaneet minua, kehittäneet reflektiotaitojani sekä saaneet oivaltamaan, miten hyvä ihminen minä olen. Kolme vuotta sitten ajattelin olevani ruma, sirkuseläin (koska pituuteni), omituinen, vääränlainen, liian herkkä, liian sitä ja liian tätä. Kolmessa vuodessa olen päässyt siihen pisteeseen, että hetkittäin peiliin katsoessani näen ihan kivannäköisen tyypin, joka on juuri sopivan pituinen ja kokoinen, ihanan herkkä.

Miten tämä liittyy väitöskirjatutkimukseen?

Terapiataustan ääneen toteaminen pelottaa. Entä jos kaikki meriitit, mitä olen tähän mennessä saavuttanut, menettävät arvonsa tämän myötä? Pelkään, että työnantajani ei luota minuun, sillä sen sijaan, että olisin hallinnut kurinalaisesti itseni, olen joutunut työstämään ahdistuneisuuttani terapeutin kanssa. Pelkään, että mahdollinen tulevaisuuden työnantaja, joka saattaisi lukea tätä blogia, näkisi minut tämän tiedon valossa epäpätevänä työntekijänä.

Olen kuitenkin päättänyt, etten enää häpeile päätöstäni hakea apua. Se on ollut elämäni paras päätös ja vahvistanut luottamusta itseeni sekä elämään.

Väitöskirjatutkijana on alituiseen paineiden ja vaatimusten alla. Viimeisen viikon olen ollut flunssassa ja vanhat ajatusmallit ovat yrittäneet ottaa valtaa. Kun keho on heikko taudin vuoksi, on se otollinen aika myös mielen mustumiselle. Olen pohtinut kykyjäni tutkijana, epäillyt kaikkea tähän saakka tekemääni. Todennut, etten oikeastaan ole edes tehnyt mitään julkaistavaksi kelpaavaa. En edes tiedä, mitä tutkin. Tai tiedän, mutta en sittenkään.

Tuosta loopista mielensä irrottaminen vaatii työtä. Mutta se on tehtävissä ja minä sen tein. Onnistuin todistamaan itselleni ettei minun tarvitse jäädä ajatusteni vangiksi. Ohjasin tänään varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoita pohtimaan tulevalla harjoittelujaksolla omia tunteita, joita varhaiskasvatustyö herättää. Tuo hetki havahdutti. Olin innoissani ja koin olevani hyvä opettaja. Muistin taas yhden syyn pysyä suunnitelmissa ja työskennellä tavoitteita kohti.

Muita, jotka saivat/saavat terapiasta tukea elämään?

Tunteiluterveisin,

Katja