Ulos tunnekaapista!

Tunteilija-blogi syntyi omasta tarpeesta käsitellä väitöskirjatutkimusprosessin aikana heränneitä ja herääviä tunteita. Mielikuvat väitöskirjan tekemisestä vaihtelevat, minä olen liittänyt siihen itsevarmuuden, päämäärätietoisuuden, tehokkuuden ja yhteiskuntaa kehittävän tutkimuksen teon. Poissaolollaan loistavat omassa arjessani läsnäolevat epävarmuus, syyllisyys hitaasta etenemisestä ja pelko epäonnistumisesta.

Blogin perustamisen idea syntyi työväenopiston kurssilla, jolloin mieleeni jäi ajatus “häpeä helpottaa ääneen sanomalla”. Olen pitkään miettinyt tunteiden ilmaisuun liittämiäni tunnesääntöjä. Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa negatiivisia, eli ei-ilmaistavaksi toivottavia tai mieluiten tukahdutettavia tunteita ovat esimerkiksi häpeän lisäksi surun, pettymyksen, vihan, riittämättömyyden, kateuden ja epätoivon tunteet.

Lisäksi yli sukupolvien kulkeneet sanonnat kuten “ylpeys käy lankeemuksen edelle” ja “kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse” ovat vaikuttaneen kokemukseeni siitä, kuinka paljon saan iloita onnistumisista. Näitä oppimiani tunnesääntöjä haluan lähteä purkamaan kuvaamalla inhimillisiä kohtaamisia itseni ja ympäristöni kanssa.

Väitöskirjaprosessini on alkanut tammikuussa 2019 saatuani opinto-oikeuden Tampereen yliopiston Kasvatuksen ja yhteiskunnan -tohtoriohjelmaan kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Ensimmäisten kuukausien epävarmuus tulevasta toi tarpeen käsitellä, pohdiskella ja ymmärtää tunteitani.

Teen kokopäiväisesti töitä varhaiskasvatuksen alaan liittyvässä projektissa yliopistolla, jossa minun on mahdollista muiden työtehtävien lomassa työstää myös omaa tutkimustani. Aina se ei toteudu päivittäin tai viikoittainkaan ja kehittyminen oman aiheeni asiantuntijaksi tuntuu vielä pitkältä tieltä. Olen kuitenkin ottanut haasteen vastaan ja kuulostelen innostuksella, mihin suuntaan tunteideni kanssa väikkäriprosessin aikana seilaan.

Tässä muutamia kysymyksiä ja havaintoja, joita ensimmäisen puolen vuoden aikana olen pohtinut.

Epäonnistumisen pelko

Epäonnistumisen pelko on mielestäni yläkäsite kaikille seuraavaksi esittelemilleni tunteille. Lukiessani tutkimusteemojani enemmän, huomaan ymmärtäväni entistä vähemmän.

Olenko jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan? Mitä jos väikkäri ei valmistu neljässä vuodessa? Ohjaajani ovat minulle sanoneet, että prosessi ei ole lineaarinen vaan mutkikas, jossa tietty ymmärryksen taso täytyy saavuttaa ennen seuraavaa askelmaa. Tämä ajatus on äärimmäisen kallisarvioinen ja palaan siihen usein myös näitä tunteita miettiessä.

Riittämättömyyden tunne

Milloin olen tehnyt tarpeeksi töitä yhtenä työpäivänä? Sosiaalisessa mediassa ja työyhteisössäni näen ihmisten tekevän töitä, osallistuvan alan keskusteluihin kellon ajasta riippumatta, oli pyhä tai arki. Tuohonko minun pitäisi pyrkiä ollakseni riittävän hyvä väitöskirjatutkija?

Huijarisyndrooma

Olenko ansainnut opintopaikkani? Onkohan minut hyväksytty opintoihin vahingossa? Tähän tunteeseen ei auta se, että hyväksymisviestissä luki esimerkiksi “painotettiin vahvaa ja laadukasta tutkimussuunnitelmaa”. Olen ylpeä saavutuksistani, joita väikkäriprosessissa tähän mennessä olen tehnyt. Pelkään silti, että jossain vaiheessa epäonnistun ja ilmenee, etten alkujaankaan ollut mitenkään pätevä. Ajatuksen kirjoittaminen itsessään kuulostaa jo järjettömältä, mutta mielen syövereihin tutustuessa haluan pysähtyä näidenkin vaikeiden ja monimutkaisten ajatusten äärelle.

Laiskuus 

Olenko laiska? Miten paljon yhden ihmisen pitäisi yhden päivän aikana kyetä työtänsä tekemään? Kilpaurheilijataustastani johtuen olen tottunut treenaamaan kurinalaisesti. Välillä haluaisin kuitenkin vain olla. Voiko tämän olemisen tarpeen yhdistää riittävän hyvänä tutkijana toimimiseen?

Häpeä

Mistä nämä epävarmuuden tunteet syntyvät? Tunnen häpeää siitä, miten epävarma olen omasta selviytymisestäni. Ei kai kukaan muu väitöskirjatutkija näin tunne? Hävettää tämä häpeän tunne.

Ilo

Kuinka iloinen saan olla? Olen luonteeltani kupliva sielu ja nauran paljon; kuuluuko nauru akateemiseen maailmaan? Hämmennyn jo tästä ajatuksesta.

Miten siis mahtua kapeaan (osin itse rakentamaani) väitöskirjatutkijan muottiin? Samanaikaisesti halu päästä muotista pois  on suuri ja koen tarvetta ravistella omia käsityksiä siitä, millaisia tunteita akateemisessa maailmassa saisi tuntea. Ravistelu alkakoon!

Jännityksellä tämän postauksen vastaanottoa odottaen,

Katja

ps. Tältä näyttää tunteileva tutkija!

Kuva: Erica Andersson
Kommentit (2)
  1. Älä pelkää epäonnistumista tai omaa vajavaisuuttasi! Ajattele ne mahdollisuutena oppia jotain uutta. Vaikuttaa että olet huikean pitkällä ja syvällä ajatuksissasi omasta itsestäsi, älä kuitenkaan huku sinne. Tee työtä, tutki, nauti siitä. Muista myös välillä heittää aivot narikkaan, niin jaksat eteenpäin! Aivosi ja aistisi ovat sen jälkeen taas nälkäiset ja valmiit! Tsemiä Katja, olet upea!

  2. sarkari daily job
    8.5.2019, 21:48

    Very nice post i like your website content its really very helpfull for more info please visit – https://www.sarkaridailyjob.com/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *