Haluaisin kirjoittaa, mutta en osaa. 

Kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun se jalkapohjiin purkan lailla takertuva tahma ja ympärille savusumuna laskeutunut harmaa varjo, jota työuupumus oli, alkaa yhtäkkiä rakoilla. 

Että on tunne siitä, että itsellä on

aikaa

toivoa

tekemistä

ja jos ei nyt ihan tarkoitusta elämälle – niin ainakin tarkoituksia, suuntia, jotain sellaista. Intoa, ehkä. 

Aurinkoa, joo, sitäkin. Sää ja mieliala korreloivat. Mutta ennen kaikkea kuitenkin

aikaa. Katsoa ympärille. Törmätä jo unohtuneeseen tuttavaan, irtaantua rutiineista, nähdä pilkahduksia uusista aluista.

Ja kun on tarpeeksi kauan ollut liian paljon aikaa, alkaa väistämättäkin kaivata jotain, minne sen vuodattaa. Ei enää mitä vittua mä teen mun elämällä vaan mihin voisin kaiken tämän intoni antaa.

Elämäni uusi All in -juttu, see you around the corner.

(niin, en osaa kirjoittaa tästä aiheesta tunnelman tavoittaen – onneksi sitä varten on olemassa Shae DeTarin upeat kuvat ja psykologi Emma Seppälän ajatukset)